Yritän jokainen aamu ajatella toisin, kuin ennen. Olen yrittänyt muistaa jokaisen päivän olevan mahdollisuuksia täynnä, jännittäviä mahdollisuuksia. Yritän muistaa aikaa ja ajatuksia ennen exää, joudun pinnistelemään ja osin myös toimimaan jostakin tiedottomasta käsin.

Mieli ei kykene muistamaan, ei niin pitkälle menneeseen, ei vielä. Eikä varmaan tarvitsekaan. Riittää, ainakin nyt, että jo pelkkä mahdollisuuksien olemassa-olo kantaa mieltäni kohti parempaa.

Yritin lukea jälleen sitä vähäistä kirjallisuutta narsismista ja erityisesti avioliitosta, ja jotain on tapahtunut, koska nyt minusta tuntuu, etten enää tee tiedolla oikeastaan mitään, niissä opuksissa ei ole ollut mitään uutta, ei mitään sellaista, josta en jo omakohtaisesti tietäisi omien kokemusteni kautta. Sävy kirjoissa on jotenkin uhriutuva, ja vastuunottamista omaan elämään ei niissä kovin paneuduta, vain ikäänkuin niihin uhrin kokemuksiin sekä tekijän analysointiin. Ja niitähän riittää sitten pilvin pimein, tarinoita jaettavaksi ja jokainen kertomus sisältää saman sävyn, viestin lukijalle.

Ilmiön tunnistamiseen ne kirjat itsellänikin aikanaan auttoivat sekä avaamaan omat silmäni ja antoivat aiheen pohtia myös itseä ja omia tunteita.

Yhtenä aamuna ymmärsin, että olen itse reagoinut aina suurella vihalla exän tekemisiin, viha on kuluttanut itseäni ja väsyttänyt ihan liikaa. Oli kuin sattumaa, somessa oli huoneentauluna teksti, jossa oli muistutus juurikin omasta tavasta reagoida toisen ihmisen aiheuttamiin asioihin. Saa olla vihainen, toki. Tunteet nousevat pintaan itselläkin varmaan aina, mutta on eri asia, miten tunteeseen reagoin. Viimeksi huomasin itsessäni nousevan vihan, yrittäessäni jälleen tiedustella exältä lapsen asioita, joita siis on pimittänyt jälleen kuukausia minulta. Päätinkin olla reagoimatta itse siihen nousseeseen vihan tunteeseen. Selitin itse itselleni olevani vihainen juuri siitä asiasta ja tavasta hoitaa jälleen tämäkin asia ja jotenkin ymmärsin, ettei mikään tule koskaan muuttumaan. Minun on kyettävä hyväksymään tilanne, että asiat ovat hankalia hoitaa ja olinkin yhenäkin kovin kiitollinen siitä, että lapsen tiedot sain sitten kuitenkin exältä, vaikka hän ei pitänytkään itse sopimuksista kiinni tiedottamisen suhteen.

Jokin siis vinksahti päässäni, päätin etten jaksa olla vihainen moisesta, mietin, että mitä sitten, jos toinen jälleen kerran unohti mukamas, se on hänen tapansa. Exällä on oma tapansa jättää huolehtimatta lapsiin liittyvät asiat, se  ei ole kuitenkaan minun ongelmani ja minun suuttumukseni tai vihani ei muuta sitä tosiasiaa mihinkään, joten miksi olla suuttunut sitten?

Hengittelin muutaman kerran ja olin hyvin iloinen omasta oivalluksestani, päättääkin olla olematta vihainen ja samalla hukata omia voimavaroja asiaan, mille ei vain voi mitään. Se hetki oli jotenkin käänteentekevä omassa elämässäni ja en osaa sitä oikein edes kuvailla, muutenkuin oivalluksena johonkin suurempaan. Yleensä olen kokenut myös paljon takaumia ja vaipunut suohon tuollaisten viestittelyjen jälkeen exän kanssa ja nyt sitä ei kuitenkaan tapahtunut, jatkoin omaa elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut, normaalia.

Itseäni on auttanut myös kovin paljon ajatus, että exän tekemiset on hänelle normaalia, riippumatta siitä mikä on vaikka normaalinormaali, hänelle ne asiat ovat täysin normaaleja ja siten myös oikeutettuja. Hän elää eri kuplassa ja olkoon hänellä siihen oikeus sitten. Siis opettelen olemaan välittämättä ja huomioimatta yhtikäs mitään, jättämään sivuun kaikki asiat ja siten pääsen keskittymään omaan elämääni, riippumatta exästä.

Otan vastuun itse omista tunteistani, niitähän herää vähän missä milloinkin ja todellakin, minusta itsestäni riippuu, miten tunteet pääsevät niskan päälle tai miten reagoin itse niihin. Viimeksi vihan tunne hävisi oikeastaan samoin tein, kun annoin sen vain tulla ja totesin olevani vihainen, mutten enää reagoinut mitenkään omaan vihan tunteeseen. Se tuli ja meni, nopeasti ja ennenkuin oli kymmenen minuuttia mennyt, unohdin koko jupakan ja loppupäivä oli kaikesta huolimatta oikein mukava ja ilontäyteinen päivä.