Lapseni ovat kasvaneet ja nyt voin koko joukosta puhua myös nuorisona. Ajatus on jännä, osa jo aikuisia ja pienimmätkin lähentelevät uhkaavasti sitä teini-ikää.

Illalla kävelin yhden aikuisen lapseni perässä, ja muistelin kuinka hän taapersi edelläni innoissaan ihmetellen maailmaa parivuotiaan innolla. Ihan kuin aikaa ei olisi ollutkaan, ja siinä hän käveli aikuisena nyt. Onko sama into vielä jossakin vai joko on maailma nujertanut, mietin itsekseni. Kovin syvää intoa en nähnyt, oikeastaan kovin realistisen ja hämmentyneen ihmisen, tätäkö elämä nyt sitten on seuraavat vuodet? Mihin meni lapsuus, mihin nuoruus? Nyt aikuinen ja oman elämänsä alussa. Omilleen muutto ja opinnot uudella paikkakunnalla, luotan hänen pärjäävän hyvin, toivon hänen pärjäävän.

Jonain päivänä jokaisen kohdalla tulee eteeni tuo päivä, kun siivoamme nuoren uutta omaa kotia, mietimme kuinka muutto sujuisi mahdollisimman kivuttomasti. Missä järjestyksessä pitää mikäkin käytännön asia hoitaa, ja kuinka itse se tehdään, he osaavat sen jokainen sitten aikanaan ja minun ei tarvitse olla huolissani, koska luotan siihen, että ovat kotona asuessaan oppineet elämisen perusasiat, myös ne periaatteet ja ovat sisäistäneet myös joitakin arvoja.

Illalla hymyilytti, kun nuori karsasti hieman uudella asuinalueellaan ohi kulkevia ihmisiä, joista huokui jotenkin hänelle alkoholin suurkäyttö ja mahdollinen työttömyys. Jouduin hieman toppuuttelemaan ja sanomaan, että ihan tavallisia ihmisiä näytti olevan. Jotain on sentään kuitenkin jäänyt ja tavoitteet on normaalit omaan elämäänsä tämänkin nuoren kohdalla, kouluttautuminen, työ ja hyvä turvattu elämä jatkossa. Järkeviä ajatuksia, järkeviä ja realistisia toiveita lähitulevaisuuteen ja omien mahdollisuuksien pohdintoja. Kaikki riippuu aika pitkälti itsestä ja asenteesta, kuinka jaksaa ja viitsii ja tiedän yrittävän parhaansa.

Vanhempien on pyrittävä tekemään itsestään tarpeettomia, ja toivon onnistuneeni tuossa, siltä minusta tuntuu nyt ainakin. Kun lapsi syntyy, tuoreiden vanhempien olisi jo silloin kyettävä ymmärtämään, että heidän tavoitteensa on juurikin tuo, irtipäästäminen ajallaan. Ja se on sitä helpompaa, kun muistaa, että jonain päivänä lapsen on pärjättävä omillaan, ihan itse omassa elämässään. Omatoimisuustaidot ja niiden tukeminen kunkin ikäkauden mukaisina yhtenä isona tavoitteena lapsen omillaan pärjääminen sitten joskus on omassa äitiydessä ollut yksi periaate kasvattaessani lapsia.

Olen saanut ikävällä tavalla seurata sivusta sitä, kuinka joku äiti huokailee, kuinka lapsi ei osaa mitään ja ei tee mitään isommaksi kasvaessaan ja sitten tämä lapsi on muuttanut pois kodista ja edelleen elämän perusasiat on hukassa. Ihan kuin nuori yhdessä yössä olisi jotenkin hoksannut kuinka vaikka nyt pestään pyykit tai hoidetaan raha-asiat tai pidetään koti kunnossa. Tiedän, että on helpompaa itse tehdä asiat lapsen puolesta, mutta se ei ole lapsen etu. Ei lapsi opi todellakaan yhdessä yössä perusasioita, jos ei ole niitä saanut opetella omaan tahtiin, vaikka moni vanhempi niinkin saattaa luulla, että lapsi voi sitten omassa kodissa harjoitella taitoja. SIlloin on kyllä jo myöhäistä, koska jo pelkän kädentaitojen oppiminen ei käy kädenkäänteessä ja usein pois muuttavalla nuorella olisi muuhunkin keskittymistä, kuten opintojen sujuvuuteen. Kahteen asiaan ei voi keskittyä kovin hyvin yhtäaikaa ja jos nuori joutuu pinnistelemään elämisen taitojen kanssa ja samaan aikaan opintoihin pitäisi keskittyä, itse näen sellaisessa tilanteessa katastrofin ainekset ja motivaatio häviää pikkuhiljaa ja nuoresta voi tuntua, ettei moniin asioihin kykene samanaikaisesti. On helpompaa, mikäli voisi keskittyä vaikkapa opintoihin täysin rinnoin, kun ei tarvitse opetella samaan aikaan kaikkea kodinhoitoon liittyvää ja muuhun arkeen ja elämiseen liittyvää, kun ne on ikäänkuin jo sisäistetty ja sujuvat ilman sen kummempaa opettelua.

Jokaisen lapseni syntyessä olen jo silloin tavallaan hyvästellyt lapseni maailmalle, olen tiennyt, että he ovat pienen matkaa kanssani ja minun tehtäväni on tehdä parhaani, jotta joskus sitten osaisivat elää ilman vanhempiaan. Täydestä riippuvuudesta täydelliseen riippumattomuuteen on pitkä matka, ja se on täysin vanhemmasta kiinni, kuinka hyvin lapsi kykenee irtautumaan lapsuudenkodistaan. Se olisi jokaisen tuoreen vanhemman sisäistettävä jo lasta odottaessa. Mikä viimekädessä ohjaa lapsen kasvatusta? Mikä on vanhemman oma tavoite lapsensa kohdalla? Ja itselläni se on ollut lapsen aikuinen itsenäisyys, riippumattomuus minusta sitten kun sen aika on, luvallinen irtipäästäminen ja lupa kasvaa aikuiseksi, omassa elämässä itsenäiseen päätöksentekoon kykeneväksi nuoreksi, joka osaa myös kantaa vastuunsa omista päätöksistään. Oman elämänsä ajattelijaksi, joka ymmärtää, että voin äitinä antaa oman mielipiteeni, mutta päätökset ja ratkaisut tekee aivan itse oman elämänsä suhteen ja minä olen tukena, kannustamassa ja autan mikäli tarvitsee mielestään apua.

Vielä on useampi edessä, osa jo takana päin. Pieni haikeus iskee jokaisen kohdalla, vastahan he olivat vauvoja, leikki-ikäisiä, koulu-ikäisiä ja teini-ikäisiä ja sitten eräänä päivänä aikuisia. Mihin aika meni? Olinko riittävän hyvä äitinä? Mitä mieltä itse ovat? Niitä sitten olemme jutustelleet, olen perustellut omat näkemykseni silloisten ratkaisujen vuoksi, mikä oli minun näkökulma ja kuinka  päädyin milloin mihinkin ratkaisuun. Olen saanut kuulla nuoren näkemyksiä samoista asioista, tunteista. Ikäänkuin olemme tasanneet tiliä kumpaankin suuntaan. Ja sitten ei ole enää vuorta välissä, ikäänkuin kaksi aikuista olisi kohdannut ja molemminpuolinen kunnioitus toinen toista kohtaan. Enää ei ole minun käsissä toisen elämä, nyt pitää vain toivoa ja luottaa siihen, että elämä kantaa jälleen yhden tulokkaan yhteiskuntaan. Rumasti sanottuna siis, yhden uuden veronmaksajan, muurahaisen ahertamaan loputtomaan ikiliikkujaan.