Päätin alkaa ratkoa elämäni ongelmiksi kokemiani asioita. Tai ainakin yritän parhaani. Oikeastaan en voi sanoa, että itse tekisin jotain, koska liian moni asia on vain sellainen, ettei itselläni ole mahdollisuutta vaikuttaa ja silti kannan seurauksia.

Suurin yksittäinen ongelma elämääni ajatellen on työ tai sen puuttuminen. Ja vaikka työ olisikin, suuri kysymysmerkki jäisi silti ilmoille, miten jaksaisin? Työn kautta ajatellen koko elämäni on oikeastaan piloilla, pitäisi olla niin ja niin paljon takana työvuosia jne. Mihin omani on hukkaantuneet? Äitiyslomiin, vanhempainvapaisiin meni reilusti se kymmenisen vuotta, opintoihin meni myös jokunen vuosi ja nyt työttömyyteen on mennyt myös vuosi hukkaan.

Etsin lisäkoulutusta, sellaista nopeahkoa päivitystä ammattitaitooni ja niihin muutoksiin, joita on tullut sen jälkeen, kun olen jäänyt pois alkuperäisestä työstäni. Kaikissa koulutuksissa oli vaatimuksena jo olemassa oleva työpaikka ja sitähän minulla ei ole. Joten, turhauduin jälleen.

Puun ja kuoren välissä ei ole mukava olla. AIna kohdallani on sama tilanne, oli se asia mikä tahansa. Yksi asia sulkee toisen pois tai yksi asia mahdollistaa toisen. Jos ja kun oma mieli hailailee töihin menosta, niin kroppa päättää sitten olla eri mieltä. Mikäpä sen mukavampaa, kuin aamulla herätä ylös ja todeta, että selkä on kipeänä, niin kipeänä, ettei työnteosta tulisi mitään, jos siis olisin työssä. Aamupäivän aikana selkä kipeytyy entisestään ja kävely on mahdotonta parin tunnin jälkeen, jokainen askel saa huudon suustani, kuin veitsellä leikaten sähköiskumainen viiltävä kipu pysäyttää. Lepo ei auta, ei särkylääkkeet. Mietin jo lääkärin pakeille menoa, tajuan etten pääse autolle saati en kykene ajamaan autoa ja vaikka pääsisinkin lääkäriin, selkäkivuille ei löydy syytä, ja osaan toki itsekin hoitaa itseni samoin kuin lääkärikin kehoittaisi, joten turha vaiva lähteä minnekään. Tarpeeksi lääkettä naamariin, lepoa akuutin vaiheen yli ja sitten liikuntaa kivun sallimissa rajoissa.

Halua olisi tällä hetkellä, motivaatio olisi olemassa ja nyt sitten yksi asia toisensa perään näyttäytyy mahdottomalta. Ei sitten, ei ole näköjään minun tarkoituskaan käydä töissä. Joten helpolla luovutan, tiedän miten saisin itselleni monia pettymyksiä aikaan ja sitä en halua, en tietentahtoen, joten luovutan ennenkuin mitään isompaa ehtii tapahtua.

Jäljelle jää kysymys, mihin minusta enää sitten on? Sen pidemmälle miettimättä tiedän, ettei minusta ole enää mihinkään. Ajatus on ilkeä, mutta totta. Ja minun pitää tuon ajatuksen kanssa elää. Jokaikinen päivä. Aamusta iltaan.

Asiat eivät muutu sillä, että pohdin ja pähkäilen ja mietin. Tiedän, että jotakin pitäisi kyetä tekemään. Mutta mitä? Se tässä on kaikkein julminta, kun en todellakaan keksi, mitä pitäisi tehdä?

Kaikkeen tarvitaan selkää, valitettavasti. Pitää kyetä kävelemään ja jos ei onnistu, niin mitä sitten? Onnekseni olen nyt siis kotosalla ja voin levätä niin paljon kuin sieluni sietää ja sietäähän se. Eilinenkin meni torkkuen, nukahdin aina heti kun pahin kipu hellitti hieman ja ennenkuin tajusin, kello näytti kymmentä illalla ja yönet maittoivat silti, vaikka olin käytännössä nukkunut koko päivän.

Onko olemassa jokin, jokin suurempi tekijä, joka loppujen lopuksi päättää tai on päättämättä elämästämme. Miten ihmeessä tuo selkä nyt tuli noin yhenäkin kipeäksi, en edesauttanut millään tavoin edes vahingossa selkää kipeytymään. En siis mielestäni ole tehnyt mitään sellaista, joka olisi tällä kertaa saanut aikaan kipeytymisen, kuten nostanut painavia väärässä asennossa, siirtänyt mitään kauppakassia painavampaa jne. Selkäni on lapsesta asti oireillut, näin kipeänä se on ollut viimeksi pari vuotta sitten. Tätä ennen käteni kipeytyi ja siihen auttoi kylmägeeli sekä kipugeeli. Selkään ei ole ollut mitään vaikutusta niillä aineksilla. Mietin, miten ihmeessä tuo on mahdollista, että kun olen saanut itseni jotenkin tsempattua siihen mielentilaan, että syksyllä aloitan jonkinlaisen työn, oli se sitten mikä tahansa, niin sitten tosiaan kroppa muistuttaa olemassa-olostaan ja siitä, että äläpäs nyt hätäile, muista rajoituksesi. Joo, tuli selväksi, mitä sitten? 

En saattaisi kotonakaan kituuttaa kovin kauaa, tämä ei ole ollenkaan sitä, mitä toivon elämältä, ja tiedänkö itsekään mitä toivon?

Selkäkivut ovat seurausta vatsalihasten erkaumasta, ainakin päällepäin. Yli kymmenen vuotta olen kärvistellyt ja ollut siinä luulossa, ettei asialle mahda mitään, kuuluu normaaliin naisen elämään kärsiä monista raskauksista ja synnytyksistä ja erityisesti tuosta erkaumasta. Oikeastaan jopa neuvolassa minulle aikanaan sanottiin, että on normaalia semmoinen, nyrkin mentävä reikä vatsalihasten välissä ja niinpä olen vain yrittänyt hyväksyä asian. Ja niinhän se asia ei olekaan, fysioterapeutti ystävällisesti tuumasi, että onneksi asialle voi tehdä jotakin, kunhan selkäkivut ja lihaslukko helpottavat jälleen.

Olin aikanaan yksin, vaikka lasten isä käyttikin isyysvapaansa, hän käytti sen ajan omiin menoihinsa, omaan elämäänsä ja nyt jälkeenpäin tiedän, miten hän käytti isyysvapaansa toisen tai toisten naisten tapaamiseen ollen poissa meidän elämästä. Olisin tuolloin todellakin tarvinnut apua isompien lasten kanssa, heidän nostelunsa, ja kauppareissut vaunuillen lumihangessa heti synnyttämisen jälkeen, samalla viikolla ym. Ei mikään ihme, etten päässyt palautumaan rauhassa tai nauttimaan vauva-arjesta, kun piti koko pesueesta huolehtia exän kiusanteon sallimissa rajoissa. Kiusanteoksi katson juurikin sen, että hän teki kaiken päinvastoin kuin olisi järjellä ajatellut tai päinvastoin kuin muut vastaavassa tilanteessa olleet.

Uskoisin, että muut vastuunsa tuntevat isät, jotka voivat olla ja pitää isyysvapaata heti lapsen syntymän jälkeen, osallistuisivat arkeen ja isompien sisarusten hoitamiseen ja keventäisivät edes jotenkin juuri synnyttäneen naisensa taakkaa arjessa ja mahdollistaisi äidin ja vauvan levon ainakin. Niin ei meillä ollut. Kotiutuessani, suoraan sairaalasta kaupan kautta kotiin ja ensimmäisenä ruuan laittoon ja pyykin pesuun ja lasten huoneiden siivoukseen toivoen, ettei vauva vain herää syömään, koska kävellen sylissä imettäminen ja samalla kotitöitä tehden oli jokseenkin raskasta.

Kotona sainkin sitten kuulla olevani kuulla vastuuton ja huono äiti, koska olin ollut poissa sairaalassa synnyttämässä vajaan vuorokauden ja en ollut voinut olla kahdessa paikassa yhtäaikaa, vaikka ex niin hulluuksissaan syyllisti minua. Sillä ei ollut mitään merkitystä, että olin juuri synnyttänyt, koti ja isommat lapset piti hoitaa kuten ennenkin, ja hän jatkoi oman elämänsä elämistä kuten parhaaksi näki loistaen poissa-olollaan. Ei mikään ihme siis, että hieman jäi tuokin kuntoutuminen, ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta ajatella oman kropan pieniä harmeja, lapset ja heidän arki veivät mennessään ja sitten vielä neuvolalääkäri tuumasi, että on normaalia semmoinen erkauma ja se palautuisi kyllä, hän ei ilmeisesti ottanut huomioon sitä, etten ollut enää mikään ensisynnyttäjä ja tiesin jo kyllä, mikä on normaalia ja mikä ei. Päätin kuitenkin luottaa lääkäriin ja tässä sitä nyt sitten ollaan, olen sopeutunut elämään pallomahan kanssa, kärsinyt selkäkivuista, ihmetellyt, kun aina vaan vatsa on omituinen ja tunnoton ja näytän aina vaan siltä kuin odottaisin lasta.

Noh, askel tämäkin kohti parempaa...