Törmäsin kirjaan somessa, idiootit ympärilläni. Otsikko herätti tosiaan mielenkiintoni ja hankin luettavaksi opuksen. Teoria oli entuudestaan tuttua, samoin eri käyttäytymistyypit ja persoonallisuustyyppien jako neljään perusluonteeseen. Puoleenväliin olen lukenut ja hienoinen pettymys, koska kirjassa ei ollutkaan mitään uutta itselleni. Haksahdin mainokseen siis.

No, ehkä sen verran siitä on ollut apua, että huomaan itse muuttuneeni paljon siitä, mitä olin ennenvanhaan. Olin mekein puhtaasti tietynlainen ennen exää ja sen jälkeen olen muuttunut jotenkin, ikäänkuin persoonallisuus olisi jakautunut moniin eri tyyppeihin, tunnistan osan sieltä ja osan täältä, mutten voi enää puhtaasti itseäni laittaa mihinkään yksittäiseen kategoriaan. Ja sitten huomaan ajattelevani, riippuu aina mikä on kulloinkin tilanne, tai asiayhteys. Eli olen osannut aina sopeuttaa ja mukauttaa omaa toimintaani ympäristööni sopivaksi. Käänteisenä puolena näen edelleisen myös niin, että siinä on myös ikävä piirteensä, eli aiempi miellyttämisen tarve, ja konfliktien välttäminen viimeiseen asti ihmisten kesken.

Aikuistuttuaan lapseni hyppäävät aivan toisenlaiseen maailmaan, kuin mihin he ovat tottuneet. Joudun pinnistelemään omia muistojani, joudun kertomaan heille, että kyllä, jokin heitä ihmetyttävä asia on ihan normaali ilmiö tavallisten ihmisten parissa.

Olen itsekin kasvattanut lapsistani kilttejä, sopeutuvaisia ja kaikkea muuta pehmeää. En ole ymmärtänyt itsekään, että valehtelu on osa normaalia tapaa toimia ihmisten kesken. Että vaikka jokin asia on väärin, sitä ihmiset tekevät kuitenkin välittämättä, että on väärin. Tai, että sääntöjä voidaan rikkoa, tiettyjen rajojen puitteissa ja ainakin silloin, jos kiinnijäämisen riski on olematon.

Minun on ollut kovin vaikeaa sanoa lapsilleni se, että vaikka itsellä onkin korkea moraali ja oikeudentaju, niin kaikilla ihmisillä sellaista ei ole, ja siksi he toimivat ja tekevät käyttäen hyväksi kilttejä ihmisiä ympärillään. Kiltille ihmiselle on helppo valehdella, koska hän luottaa siihen, että ihmiset eivät valehtele jne. Näitä ihmisiä on helppo sumuttaa ja käyttää hyväkseen ja askelmina tavoitteiden saavuttamiseen, koska tällainen ihminen ei kykene ymmärtämään ja näkemään muissakaan ihmisissä mitään pahaa, ei halua edes uskoa, että sellaista tapahtuu.

On siis normaalia esimerkiksi se, että otetaan lemmikki, ja sitten kun se ei enää täytä tarpeita ja miellytä, niin se voidaan surutta myydä ja tai antaa eteenpäin, ilman sen kummempaa syytä kuin, ettei siitä ole mitään hyötyä enään. Se on siis normaalia. Itse olen kuitenkin ollut siinä uskossa, että jos ja kun lemmikki otetaan, siitä pidetään hyvää huolta ja pyritään pitämään se oman elämän ilona sitten koko lemmikin elämänmittaisen ajan. Näin ei siis kuitenkaan ole, se onkin vain ihanne, johon ei ole pakko edes pyrkiä.

Lemmikinkin voi ottaa ja luopua siitä sitten jos se ei olekaan miellyttävä ja hankkia sitten uuden kokeiluun, josko seuraava olisikin parempi kuin edellinen?

On siis normaalia kyllästyä ja vaihtaa ns. parempaan mm. vaimoa, tyttöystävää, taloa, autoa, kaikenlaista hyödykettä ihan vain siksi, ettei edellinen ollut mieleinen. Kaiken voi siis hankkia, myydä ja vaihtaa eteenpäin. Ilmeisesti myös toistenkin omaisuuden, kuten meillä lasten omaisuuden ilman, että kukaan kykenee asiaan vaikuttamaan. Se on normaalia se.

Minun on ollut joskus helpompi sanoa lapsille vastauksena kysymyksiin, että isä tekee niin, vaikkei se olekaan kovin tavallista, että isälle jokin asia on normaalia, vaikkei se muille olisikaan. Ja, että lapset voivat itse miettiä, onko jokin asia oikein vai väärin, kuten lemmikistä luopuminen, vaikka sellainen on otettu. Ja, kuinka monta kertaa vielä sama toistuu? Otetaan ja hankkiudutaan eroon ja taas otetaan uusi ja jälleen hankkiudutaan eroon jne.

Viimeisin exän lemmikki taitaakin olla hänen hämäräsuhteestaan. Ex on todennäköisesti ottanut lemmikin kiusallaan itselleen siltä tyttöystävältä, jonka kanssa on tullut välirikko. Selitys meinaan ontui niin pahasti ja oli ristiriidassa kaiken kanssa ja itse aloin miettiä sitäkin mahdollisuutta tosiaan, että nykyinen lemmikki olisi ollutkin kostonkappale ja ex olisi sen ottanut kiusallaan ja hallitakseen jotakin naikkostaan, onhan näitä kuulunut tapauksia vuosien varrella.

Ex ei kuitenkaan kykene ajattelmaan sitä, itä hän aiheuttaa lapsilleen tuollaisella toiminnalla. Edellinenkään lemmikki, jonka ex otti, ei ole poistunut lasten mielistä ja he usein miettivät, kuinka lemmikki oli onnekas päästessään pois exän, isänsä käsittelystä ja ikävä on joskus kova, lapset ehtivät kiintyä siihenkin lemmikkiin ja sitten se hävisi heidän elämästään. Olen miettinyt, olisiko ex päästänyt sen päiviltään, koska lapset eivät ole kuulleet tai nähneet siitä mitään. Ja sitten heti perään heidän isän kotiin ilmestyy toinen lemmikki, kovin uskomattomattoman tarinan kera. Lapset kiintyvät lemmikkiin ja kokevat tärkeäksi sen ja sitten saavat kuulla, että isä luopuu siitäkin. Onko se normaalia ollenkaan? Mielestäni ei, se antaa lapsille kovin välinpitämättömän kuvan aikuisesta, vastuuttoman kuvan ylipäänsä lemmikin pidosta, otetaan ja jätetään kun siltä tuntuu. Ei, se ei ole oikein.

Mutta, exällä on oikeutensa toimia kuten huvittaa, häntähän ei koske mitkään säännökset ja lait ja vielä vähemmän jokin turhanpäiväinen moraali tai se mikä on oikein. Exää eivät sellaiset säännöstöt koske. Niin hän on todennut itsekin.

Minusta tuntuu jälleen lasten puolesta pahalta, ja en voi kuitenkaan kuin lohduttaa ja auttaa heitä jälleen luopumaan tärkeästä asiasta elämässään. Toivon myös, että isänsä päättäisi luopua lapsistaankin samoin kuin kaikesta muusta ja uskon, että niinkin voi tapahtua, mikäli vuoroviikkolasten kaksoisosoitteet hyväksytään ja samalla menisi siis puoliksi lasten tuet molempiin koteihin, jolloin exän nettoaminen lasten kautta loppuisi ja niin loppuisi kiinnostuskin lasten pitoon luonaan. On se jo nyt ollut tiukilla, kun on joutunut kantamaan vastuutaan lasten kuluista ihan uudella tavalla. Ja samalla minun elämäni on hieman helpottunut.

NO, en mene asioiden edelle, tärkeintä on nyt jälleen auttaa lapsia sietämään uusi luopuminen elämässään . Tai sitten ei, juurikin sain kuulla yhdeltä muksulta, ettei isä olekaan luopumassa lemmikistä. No, tuohon en jotenkin usko, jos ex on jotain päättänyt ja siitä jo kertonutkin muksuille, niin on kovin outoa, että muuttaisi suunnitelmiaan enään. Tai sitten tajusi itsekin,  että on sairasta ottaa ja jättää jatkuvasti jotain, oli kyseessä ihminen, eläin tai muu asia.