Kuka auttaa jaksamaan, jos ei itse enää jaksa? Kuka kannattelee silloin, kun itse ei jaksa enää kannatella itseään? Olen yksin, yksin olen kannatellut itseäni.

Toisilla ihmisillä on elämässään ystäviä, puoliso, sukulaisia, joku ihminen, jonka apuua ja tukee voi luottaa. Minulle ei ole ketään. Vain lapset, joita kannattelen myös, he romahtavat, kun minä en jaksa ja nyt en jaksaisi enää edes kannatella itseäni.

Minulle sanotaan, että pitää keskittyä asioihin jotka tuovat iloa elämään. Lapset, he tuovat pienen ilon elämään silloin kun kaiki on jollain tavalla jokseenkin hyvin. Hetkittäin. Muuta ei ole.

Kaipaisin ihmistä, joka olisi tarvittaessa tuki minulle, apu ja sanoisi että asiat järjestyy kyllä, sanoisi, että kyllä tämäkin tästä jne. Kannustaisi, jaksaisi uskoa, silloin kun itse en jaksa. Ja nyt en jaksa.

Yksinäisyys painaa päälle kovin. Vaikka osaankin sivuuttaa omat ahdistavat ajatukseni ja kaiken ikävän, silti ne asiat jäävät kummittelemaan taka-alalle. Törmään päivittäin moniin asioihin, joihin ei löydy vastausta, ei ratkaisua. Kuten siihen, että menisin lenkille, ehkä jos minulla olisi kunnon kengät. Citymarketin 6 euron tarjousballerinoilla kävelee kyllä autolle ja kauppaan, mutta kokemuksesta ei pidempiä matkoja ilman rakkuloita ja jalkojen kipeutumistä .Vaikka farkoissa voikin lenkkeillä, on kurjaa silti laittaa sitten hikiset housut pesuun, koska ne on ainoa, millä voi ihmisten käydä asioilla ja ajtkuva peseminen kuluttaa ja mitä sitten kun ne ainoat hajoaa, ne jotka päälle mahtuvat ?

Ainainen köyhyys rasittaa, edes kirpputorilta ei ole varaa hankkia itselleni mitään, lapset tarvitsevat enemmän minua kaikenlaista ja kun pitää laittaa lasten tarpeet vaakakuppiin omieni kanssa, lapset menevät aina edelle ja niinpä jään aina ilman omien tarpeiden tyydytystä kaikissa asioissa.

Tee sitä, mistä tulee hyvä mieli sanotaan. No mitenkäs teen, kun ei ole rahaa? Kaikkeen tarvitaan tänä päivän sitä rahaa ja kun sitä ei ole, ei voi tehdä sitä, mistä tulee hyvä mieli. Tai sitten se, etten osaa oikein yksikseni sietää omia olotiloja monissa asioissa tarvitsisin ihmisen rinnalleni tekemään kanssani asioita, ainakin jos pitää kodista poistua jonnekin.

Olen oppinut nyt käymään itsekseni kaupassa, vaikka se ahdistaakin paljon. Pääsen kuitenkin kauppaan ja saan ostokseni jotenkuten tehtyä, vaikka paniikki meinaakin iskeä. Silti, siedän jo kävelyn yksin esimerkiksi kauppakeskuksen avoimessa tilassa, vaikka kokemus aina epämiellyttävä, pystyn siihen.

Postilaatikolle en vieläkään kykene. En kykene poistumaan kodistani hakemaan postia erikseen ja useinkin unohdan koko postin haun, kun tulen kotiin jostakin. Sama homma on, jos minun pitäisi lähteä viemään roskista astiaan pihalle. Se on myös ellainen asia, minkä jätän siihen, kunnes olen menossa muutenkin autolle. Sama juttu on myös takapihan kanssa, en kykene menemään sinne yksin ja useinkaan en saa kaveria ja piha on sitten hoitamaton. En tiedä, mistä pelkoni takapihaa kohtaan on tullut, jokin siinä on sellaista etten halua sinne yksin mennä .

Lapsistani ei kukaan ole kiinnostunut tekemään kanssani tiettyjä asioita, he elävät jokainen niin omaa elämäänsä ja en ole vaivannut heitä omilla pyynnöilläni. Vastavuoroisuus ei toimi edes lasten kanssa, he kylläkin pyytävät ja saavat minusta kaverin omille asioilleen, vien heitä uimaan ja yritän järjestää asioita siten, että heillä elämä toimii jokseenkin kivuttomasti ja normaalisti. Jokainen on myös masentunut tavallaan, ja itse tiedän omasta lapsuudestani, miten tärkeää on tulla kohdatuksi ja miten tärkeää on edes joskus päästä kokemaan samoja asioita kuin muutkin, kuten myös, tunne, että joskus edes voi vaikuttaa oman elämänsä kulkuun.

Itselleni on kertynyt liuta kaikenmaailman rajoituksia jo ihan menemisten suhteen. Vältän kaikenlaisia kontakteja ihmisiin, koska en osaa enää olla kuten muutkin. On hirveän noloa alkaa sekoilemaan sanoissa, puhumaan jotain ihan typerää ja kokemaan kaikenmaailman ruumiillisia tuntemuksia ihmisten parissa. Ja kauhein tunne on se, kun paniikki iskee ja tilanteesta on vain päästävä pois, juuri sillä samalla sekunnilla. En kykene edes tutustumaan uusiin ihmisiin oomien ongelmieni vuoksi ja sekin surettaa minua kovin. Vaikka tahtoisinkin, en kykene siihenkään.

Neljän seinän sisällä olen ikäänkuin turvassa, ja silti tiedostan omat ongelmani. Kärsin siitä, että tahtoisin sitä tai tätä ja sitten tiedän senkin, että yksin on mahdotonta jokin asia, ainakin sellainen mikä vaatisi ihmisten ilmoilla olemista. Äidin roolissa tätäkään ongelmaa ei ole, sekin ilmenee vain, kun minun pitäisi olla ja toimia ihan itse, yksin.

Nyt voisin liikkua ainakin autoillen hieman aiempaa enemmän. Yksin on kuitenkin ikävä tehdä mitään, en edes oikeastaan keksi, mitä voisin tehdä ollessani itsekseni. Kaikkea olen yrittänyt vuosien varrella kokeilla ja jokaisesta kokeilusta on seurannut vain turhautuminen ja pettymys itseen. Olen yrittänyt maalailla, askarrella, tehdä käsitöitä, ulkoilla jne. Kaikissa on ne omat hankaluudet ja pettymys lopputuloksen kanssa, samoin sitten taloudellisesti ei ole varaa oikeastaan mihinkään ja oma motivaatio on hiipunut jatkuvien pettymysten vuoksi, kun ei osaa niin ei osaa.

Musiikkia olen kuunnellut ja olen jopa yrittänyt kuunnella erilaisia esittäjiä, olen yrittänyt opetella katsomaan ruutua, olen yrittänyt lukea kirjoja. Mihinkään ei riitä oma kärsivällisyys, ja sitten en voi mitään tehdä, ellei koti ole viimeisen päälle laitettu, puunattu siivottu ja sitten on omien juttujen vuoro, jos jaksaa. Ja kun en jaksa oikein enää laittaa kotia viimeisen päälle, niin että kaikki hommat olisi kerralla tehty, en voi sitten enää omien juttujen pariin perehtyä.

Monissa asioissa törmään umpikujaan, siihen että jokin puuttuu ja on mahdotonta toteuttaa  mitään. Aina on edessä jokin este, jonka yli en pääse sitten mitenkään. Ja siten myös aina jää ne kivat asiat tekemättä mahdottomina. Maalaisin, jos olisi varaa hankkia välineet, tekisin sitä tai tätä jos olisi joku jonka tehdä niitä asioita sitten. Menisin sinne tai tänne, jos ja jos.

Ja nyt tuntuu, että jo pelkkä kodin viikkosiivous aikaan minussa oksennusreaktion, olen niin kyllääntynyt tähän samaan, tekemään päivästä toiseen samoja asioita ja rahaahan ei ole, että voisi vaikka uusia niitä pyykissä pyöriviä vaatteita, joiden viikkaaminen alkaa tunutua ylitsepääsemättömän vaikealta. Kun ei ole muuta, astiat, ruuanlaitto, pyykki, kodin siivous. Ja mikään noista hommista ei ole enää mielekästä, päinvastoin erittäin vastenmielistä hommaa. Ja kun ei ole muutakaan, ei mitään vaihtelua mihinkään.

Joksus on päiviä, että en mene keittiöön ollenkaan, koska en voi sietää sitä jatkuvaa toisten sotkujen siivousta. Itse käytän vain yhtä mukia kahvin litkimiseen, ja kun teen ruuaan, siivoan omat jälkeni. Ja sitten tuntuu aina niin ikävältä, kun tulen seuraavan kerran keittiöön, siellä on sotkettu ja murusteltu ja kaikkea mahdollista ja kukaan ei ole mielstään tehnyt mitään. Eilen vastuutin miesystävän omista sotkuistaan, koska juuri oli hetkeä aiemmin siivottu keittiö ja hän illalla tuli tuli syömään ja nousi pois pöydästä, jätti muruset pinnoille, jätti astiat tiskialtaaseen, vaikka koneessa oli likaisia jne. Hirveä selitys miesystävältä, ettei hän ole murustanut mitään ja ei pöytä ole likainen jne. Ja selitys, ettei tiennyt onko koneessa puhtaat vai likaiset, ohjasin häntä kuin pientä lasta siivoamaan omat sotkunsa ja jälkensä, koska jäi kiinni siinä itse teosta, koska olin koko ajan paikalla. Kiukutteli kuin pieni lapsi, joutuessaan pesemään tiskirätin, jolla siis pyyhki pöydät murusista, jouduin kahdesti sanomaan, että rätti myös huuhdellaan käytön jälkeenm niin että seuraavan on mukavampi siihen koskea ja mikä valitus, kun piti astiat latoa koneeseen.

Onko tuo nyt minun tehtäväni opettaa aikuislele, ja vanhalle ihmiselle perusasioita kodin siisteydestä, näköjään. Tuokin on yksi ongelma, saakeli tänä päivänä enää ketään passata, ei varsinkaan miehiä, ja nyt on käynyt selville sekin, että tuo odottaa passausta, jopa enemmän kuin muksut, Hekin ovat omatoimisempia kuin tämä mies, joka ei ole ilmeisesti koskaan edes nähnyt kotitöitä tehtävän.

Vali vali, niinhän sitä sanotaan. Yritän tehdä kaikkeni, jotta elämäni olisi edes jonkinlaisen elämisen arvoista, yritän arjessa keskittyä kaikkeen muuhun kuin ikäviin asioihin ja silti ne aina jonkin nurkan takaa tulee jokin asia pilaamaan maisemaa ja silloinkin sanon, "se on vain elämää" ja samaa olen sanonut lapsillekin. Se on vain elämää, aina ei voi asiat mennä, niinkuin olisi niiden toivonut menevän, aina ei voi voittaa, ei edes joskus, pettymyksiä pitää oppia sietämään, ja pitää osata repiä se huumori sieltäkin, minne päivä ei paista ja ehkä sitten joskus toiste onni suosii jne. Ja se mikä ei tapa, vituttaa ihan ansaitusti. Tieto todellakin lisää tai ei lisää tuskaa, riippuu ihan aiheen laadusta. Pitää osata osata sopeutua.

Sehän ei mene niin ihmisten parissa ollenkaan, että tee toiselle, kuten toivoisit itsellesi tehtävän, se on vain turhaa kakkapuhetta, kaunista sananhelinää, jonka itsekin olen ottanut todesta, valitettavasti ja kärsinyt sen vuoksi niin maan perkeleesti. Olen sinisilmäisesti kuvitellut ja luullut asian olevan niin, voisinko jopa sanoa, että minut rankemmalla tavalla aivopesty siihen ajatteluun. Samoin siihen, ettei saa nousta vastarintaan, vaan pitää kiltisiti hyväksyä ja kääntää toinenkin poski lyönnille alttiiksi. Olen liian kiltti, ja kärsin siitä itse.

Kärsin myös siitä, että olen uskaltautunut nousta vastustamaan sitä roolia, johon minut on kasvatettu. Hyvin vähän kerrallaan huomaan, miten persoonani on lapsuudesta asti alistettu ja koukutettu olemaan tietynlainen. Millainen olisin ilman sitä oppia, johon minut on ahdettu kaikkien niiden vuosien aikana, jolloin en ole tiennyt edes olevani jonkinlaisen kasvatuksen uhrina?

Mikä on se minä, mikä olen pohjimmiltani? Onko sitä olemassakaan? Millainen olisin, jos olisin saanut normaalin ympäristön kasvuuni?

Nykyisin osaan jo todeta kylmästi asiat niinkuin ne on, ilman sitä kamalaa syyllisyyden tunnetta joka on aina noussut esiin, vaikka itsellani ei olisi ollut asian kanssa mitään tekemistä. Osaan sanoa asian, kuin olen sen kuullut, ja jättää siihen. Osaan ohittaa esimerkiksi lasten tarinoinnit ja jättää ne omaan arvoonsa, kuuntelen ja en reagoi tunteella, en oikeastaan reagoi ollenkaan. Osaan erottaa, milloin kyse ei ole minusta ja minun toimintaa vaativasta asiasta ja osaan myös sanoa, ettei ole lasteni vastuulla esimerkiksi isänsä reagointi asioihin, jos ei osaa käyttäytyä kuin aikuisen tulee, se ei ole minun ongelma, muttei myöskään lasten ongelma ja he eivät ole vastuussa tavasta, jolla isänsä reagoi milloin mihinkin. he ovat vastuussa vain omista reagoinneistaan ja siitä ,kuinka he itse ilmaisevat asiat.

Koen jotenkin irtipääsemisen uudella tavoin, välinpitämättömyys on jotakin uutta minulle, jotain jota minun täytyy opetella, koska se ei ole automaattista, ei vielä. Se on kuitenkin ilmeisen ainoa tapa, jolla vielä selviän seuraavat vuodet tässä epätoivoisessa tilanteessa, johon ei ole apua saatavilla mistään päin maailmaa.

Tuossa taannoin yksi lapsista soitti isänsä luota, omituista, koska yleensä lapset soittavat silloin, kun isänsä ei ole kotona ja voivat sitten puhua rauhassa kanssani ilman isänsä reagointia ja puheita ja syyllistämistä. Yleensä puhelut ovat nopeita, sellaisia nopeita hyvää yötä ja mitä kuuluu tyyppisiä tai sitten on jokin ongelma, mihin eivät uskalla isäänsä sekoittaa. Nyt puhelu oli omituinen, ja kysyin onko isä toissä, kun kello lähenteli kymmentä illalla. Ei. isä nukkuu ja lapsen huoneen ovi on kiinni, isä ei kuulemma kuule, kun soittaa. Varovaisesti lapsi kertoo isänsä suunnitelmista, siitä kuinka aikoo myydä tai antaa pois jo toisen lemmikin, jonka on ottanut. Lemmikin, joka on muodostunut jälleen lapsille tärkeäksi. Syyksi lapsi kertoo isänsä suunnitelmat alkaa jälleen tehdä kahta työtä, ja lemmikin hoitoon ei jäisi aikaa. Kysyin lapselta, mitä isä on suunnitellut sitten lapsille, aikooko isä myydä lapsetkin, jos ei ole aikaa lemmikille ja se pitää myydä tai antaa pois, niin miten käy lasten sitten? Lapsi ei tuota ollut ajatellut, että mitä jos isä onkin sitten 16 tuntia poissa kotoa, ja käy nukkumassa 8 tuntia. Missä välissä isä aikoo huolehtia lapsille ruuat, ja pestä pyykit ja siivota. Lapsi kysyi, mihin isä sitten voisi lapset myydä tai antaa pois ja voiko niinkin tehdä ja sanoin, että voihan isä myydä lapset minulle tai antaa pois, jos kerta tämä järjestyksessään toinenkin lemmikki kokee saman kohtalon kuin ensimmäinen, niin miksei isä voisi sitten lapsille tehdä samaa, kun työ on isälle niin tärkeä asia. Totuushan nyt on, ettei lapsia voi ihan heitteillekään jättää, oli kyseessä miten työ tahansa.  (isä siis tienaa jo nyt lähemmäs 600000 vuodessa ja siis mikäänhän ei riitä tuolle ihmiselle alkuunkaan, aina on jostain saatava lisää ja lisää, sitä en lapselle sanonut kuitenkaan.)Ainoana hassuna ja ristiriitaisena asiana onkin nyt se, että isä oli toiselle lapselleen kertonut, että jää sairaslomalle tästä ensimmäisestä työstään ja tiedän, ettei toinen sivutyö onnistu sillä ongelmalla, mikä isällä on kropassaan, joten oliko kyseessä vain kiusanteko lapsia kohtaan päästää suustaan sellaista vai oliko kyseessä jokin testi, kuinka nopeasti tieto asioista leviää minulle asti ja kuinka minä reagoin asioihin?

Lapsilta kuitenkin otettiin pois heidän oma juttunsa, isä myi jälleen sen miljoonannene kerran lapsen omaisuutta ja hankkii tilalle entistäkin vaarallisemman laitteen, johon ei ole vielä lakia turvaamaan pienten fyysistä turvallisuutta. Mutta, olkoon, ei ole minun vastuullani, käyttäköön niitä sitten isänsä luona, en ota vastuuta itse, koska minun kanssa ei ole sovittu asioista.

Sekoittaa, hämmentää soppaa jälleen kerran. Taas pätee isän kohdalla sanonta, että jos kerran tekee asian, niin on aina sitten tehty. Kuten nyt puuron keitto. Isä on keittänyt lapsille iltapalaksi kerran puuroa, jotta voi sanoa, että niin on tehty. Kukaan ei osaa kyseenalaistaa sitä, että kuinka monta kertaa todellisuudessa, kunhan isä pääsee sanomaan, että niin on tehty ja lapset osaavat vahvistaa tämän, isä on keittänyt puuroa heille. (sen yhden ainoan kerran), mutta sitä ei kysytty, joten se jää sanomatta.

Meidän perheessä todellisuutta on nyt taistelu liikalihavuutta vastaan, osalla lapsia on nyt korkeat kolesterolit sekä verensokerit alkavat olla koholla. Meillä on nyt kova kovaa vastaan, koska lapsi itse viime kädessä lusikoi suuhunsa sen mitä lusikoi ja terveellisen ravinnon sekä annoskokojen ja kaiken muun opettaminen ja kannustaminen on jo pitkällä. Lapsilla on lupa kieltäytyä tarjotuista herkuista ja kannustin on niin korkealle laitettu ja panokset tuplattu isäviikoille, että luulisin tuloksia nyt syntyvän. Lihavuusgeeni on perintöä lasten isän suvusta, siellä jokaisella on suuria ongelmia lihavuuden kanssa, ja yksikin heistä on käynyt lihavuusleikkauksessa, joten on helppoa kysyä lapsilta, haluavatko he olla samanlaisia lihavia kuin sukulaisensa....