Olen tykästynyt mustavalkoiseen, jopa siinä määrin, että huomaan kotiini löytäneen paljon mustavalkoista.

Ennen muinoin ihmisenä saatoin olla joissakin asioissa kovin mustavalkoinen, en kyennyt tietyissä asioissa kuin jokotai ajatteluun. Nykyisin jo kykenen hieman harmaaseenkin.

Ennen kotini värimaailma vaihtui huoneesta toiseen, nykyisin huomaan hakeneeni samaa mustan, valkoisen ja harmaan sekoitusta oikeastaan joka paikkaan, astiakaappiinkin on eksynyt kuin huomaamatta mustavalkoista tuulahdusta.

Ja oma ajatteluni on aiempaa värikkäämpää ja laajempaa kuin ennen. Suurella kysymysmerkillä tietenkin. Itsestäni on kovin vaikea lähteä ikäänkuin arvailemaan, koska sitä ns. peiliä minulla ei ole. Ei semmoista, joka todellakin edes hitusen vastaisi takaisin.

Tiedän, vaan en usko vielä sitä tosiasiaa, että minulla on myös kaikki  mahdollisuudet olemassa esimerkiksi kouluttautumisen ja vaikka työllistymisen kanssa. Ainoa este tuntuu olevan omat voimat, jotka siis hiipuvat pienestäkin fyysisestä rasituksesta, kuten eilen sen sain jälleen ikävällä tavalla huomata.

Vietimme ulkosalla iltapäivää, rannalla ja olin niin väsy parin tunnin jälkeen, etten jaksanut edes kauppaan raahautua, tosin meillä lähikauppa on suuren suuri marketti, joten siellä kävely ihan yhden tai kahden tuotteen perässä vaatii parin kilometrin urakan, joten skippasin kauppareissun ihan suosiolla ja olisimme saaneet olla ilman uupuvia tarvikkeita, ellei miesystävä olisi käynyt kaupassa. Tuollainen väsyminen rajoittaa omaa elämää siinä määrin, että pelkään todellakin kaikenlaista ylimääräistä uuvuttavaa toimintaa omalla kohdallani. Tietynlainen liikunta piristää kuitenkin, vaan se sitten, että oppisin jotenkin liikkumaan säännöllisesti, auttaisi ehkä jaksamisessakin?

Oma Ongelmani on kuitenkin se, etten kykene yksin lähtemään esim. lenkille. En tiedä, mikä siinä on niin hankalaa tai miksi itselleni tulee kovin ikävä olo kulkiessani jossakin yksin. Pyöräilyä harrastin ennen lapsia ja vielä jonkun verrran jaksoin taistella lastenkin kanssa pyörämatkoja, kaksi omassa pyörässä ja muutama omallaan vierelläni ajoimme ja teimme pieniä lenkkejä lähiympäristöön ja aikanaan kävin myös töissä pyöräillen, ensin muksut päiväkotiin, ja sieltä sitten pyöräillen työhön ja takaisin hakemaan lapset, ellen ollut iltaa tekemässä ja lapset oli joku isovanhemmista hakenut aiemmin päiväkodilta. Se Onnistui vielä, kun ei ollut kuin pari lasta, tuo kulkeminen pyöräillenkin.

Mitä teki lasten isä? Hän kieltäytyi viemästä ja hakemasta lapsia päiväkodista, vaikka olisikin ollut aikaa. Hän piti autoa itsellään, vaikkei ollut töissä ja kieltäytyi lainaamasta autoa minulle viedäkseni lapsia ja mennäkseni töihin itse, kun hän makasi sängyn pohjalla kiukutellen. Tosin, nykyisin tiedän, että lasten isä eli jo tuolloin kaksoiselämäänsä toisaalla, ja vietti tuntikausia ylimääräistä muka töissä ja oli muka kotona minun ollessa töissä. Jälkeenpäin en voi kuin ihmetellä, miksi en tajunnut mitään outoa exän käytöksessä tai hänen menemisissään. Olenkin miettinyt sitä, miten estottomasti luotin siihen ihmiseen, en osannut kyseenalaistaa edes päivänselviä esioita, uskoin siis kaiken selitykset, mitä hän minulle naama pokerilukemilla selitti. Oma hölmö luottamukseni piti suhteemme minun osalta kunnossa ja vaikka joskus näin jälkeenpäin olen miettinyt, miten idioottina ex minua pitänyt, kun kaikki on mennyt läpi, kuin kuuma veitsi voihin. Ja toisaaltaan, minun ihmettelyni aiheutti aina hirveän suuren riidan ja opin kovinkin nopeasti aina, ettei mistään kannattanut edes kysellä, ellen halunnut saada selkääni tai jotain muuta ikävää.

Nyt olisin vapaa kaikin puolin, ja en edelleen osaa elää. Tälläkin hetkellä rajoitan itse omaa elämääni kokien kaikenlaista alitajuista pelkoa ja rangaistuksia, vaikka se onkin hölmöä. Parikymmentä vuotta on kuitenkin pitkä aika ja siinä ajassa monet asiat ehtivät juurtua hyvin syvälle selkärankaan ja opitut asiat muuttuvat ihan kuin itsessään tavaksi toimia, ilman sen kummempaa selittelyä.

No, toivossa on hyvä elää näidenkin asioiden suhteen. Toisinaan olen epätoivoinen ja kärsin ja toisinaan huomaan ajattelevani, että kyllä minäkin sitten joskus, pääsen elämään elämää, jollaista en tiedä olemassakaan, tai tiedän, mutten käsitä sitä vielä.