Mattopyykkiä, marjapuskaa ja mehun keittoa. Marjapuskassa pintaraapaisu ja muutaman litra mehua pakkasen uumeniin. Kannatti tosiaan viime vuonna leikata pensaat, kun nyt puskat on tehneet suuria terttuja ja tertuissa todella isoja marjoja. Ihan toista, kuin edellisinä vuosina. Voi olla, että mehua tulee yllinkyllin tänä vuonna ja tulisikin, koska juomme sitä niin paljon, kuin sitä on pitkin talvea sitten.

Mattopyykillä kävin yhdessä vanhimman lapseni kanssa, muut vein suosiolla päiväksi uimaan. Järjestely oli oikein mieleinen kaikille.

Olen jaksanut tehdä asioita pitkästä aikaa, ehkä se on, kun tietyt asiat on vain tehtävä tiettyyn aikaan? Kuten mattojen pesu hellepäivänä, jotta ne myös kuivuvat hyvin ennen sisälle tuontia tai marjapuskat on vain kerättävä ennen lintuja ja ennenkuin tippuvat itsekseen maahan. Ja sitten vain on keitettävä mehut jaksoi tai ei.

Monista kotitöistä voin nykyisin luistaa oikein hyvin, siirtää ne hieman myöhempään, koska ei ole enää mikään ns. pakko. Aikanaan arjen on täytynyt rullata asiasta toiseen ja hommasta toiseen. Jos olisin aikanaan jostakin asiasta luistanut samoin kuin tänä päivänä teen toisinaan, olisi seuraamukset olleet melkoisen kaoottisia.

Olen kiitollinen siitä, että olen jaksanut arjen kaikesta huolimatta. Tällä haavaa pohdin, josko hakisin itselleni ihan virallisen sairausloman, se varmaan olisi paras teko itseäni ajatellen tässä hetkessä. Tai, sitten vain kiltisti etsin sitä työtä itselleni omilla ehdoillani eli osapäiväistä ja aivotonta suoriutumista vaativaa työtä. Muuhun en tunne kykeneväni. Aikaa on siis jäätävä toipumiseenkin, monista uupumuksista ja elämästä itsestään.

Viime viikkojen aikana olen huomannut pysähtyväni hetkeen, olen tuntenut sisäistä rauhaa useammin kuin koskaan ennen ja olen osannut jopa ohittaa mieleen hiipivät pelon siemenet. En vain ole suostunut ajattelemaan niitä uhkakuvia, joita vähän kuin väkisinkin yrittää mieleen tulla. Olen päättänyt juuri sillä hetkellä nauttia juuri siitä hetkestä ja siitä, että kaikki on ollut hyvin juuri sillä hetkellä.

Kuormitan itseäni asioilla, jotka vain on tehtävä näin loppukesästä. Voisin toki jättää kaiken tekemättäkin, niin yksinkertaista se on. Mutta alanko jälleen päästä pahimman yli? Koska oma toimintakyky näyttää heräilevän taas vähän kerrallaan? Toivoisin niin, on ollut kurjaa taistella oman jaksamattomuuden kanssa, ihan jo pelkästään fyysisen jaksamisen kanssa, saati sitten tuon pään kanssa. Olen kieltänyt koko ikäni olevani masentunut, mutta sitähän olen kuitenkin ollut ihan pienestä asti. Kaikkeen siis tottuu erityisesti jos ja kun ei tiedä paremmasta. Jaitse en ole voinut kuvitella edes parempaa mielialaa, itselleni se mikä on ollut, on ollut täysin normaali olotila, vaikka siis on kaukana ns. normaalista.

Olen opetellut uudella tavoin hyväksymään esimerkiksi exän olemassa-olon lasten elämässä. Hän on mikä on, ja vaikka lapset joutuvat kärsimään hänen juttujensa takia, ja vaikka kärsimys sitten näkyy minun luona ollessa, käteni ovat sidotut hänen suhteensa, en voi auttaa lapsiani, kuten ei voi kukaan muukaan. Olen opetellut tietoisesti nostamaan käteni pystyyn ja erottamaan ne asiat myös lapsille, joihin voi vaikuttaa ja joihin ei voi vaikuttaa.

Hämmennys näkyy sitten lapsissa eri tavoin. Yksi ei tiedä miten päin olisi kanssani, yrittää miellyttää ja samaan aikaan kärsii kuitenkin pahoinvoinnista, jolle hän tai kukaan muu ei voi mitään. Toinen hiljenee ja selvästi miettii minun ja isänsä eroja ja tapoja toimia sekä ihan tunnelmaa ja erilaisia tapoja suhtautua asioihin. Silloin olen itsekin hiljaa, annan toisen ihan itse tehdä omia päätelmiään asioiden tilasta.

Yksi taasen on keskittynyt vihdoin viimein oman elämänsä opetteluun, enää ei tarvitse ns. seota kahden kodin eroavaisuuksien takia. Yksi koti ja yhdet kaikkea ja se on parasta hänelle, kuten muillekin jotka eivät kestäneet kahden kodin omituisia asioita.

Jokainen lapsista hakee tasapainoa elämäänsä, yksi kerrallaan opettelevat mikä on normaalinormaali ja jokainen löytö heidän omista ajatuksista normaalista saa itsessäni ilon aikaan, osalle on mennyt perille se, ettei heidän elämässään ole menneisyydessä ollut kovin paljoa niitä normaalinormaali asioita ja viimeinkin heillä on tilaisuus opetella niitä juttuja.

Yhden kohdalla huomaan tällähetkellä samankaltaista sekavuutta, kuin toisen sisaruksen kohdalla aikanaan. Mietin jälleen omaa itseäni ja sitä, kuinka itse voisin tällä kerralla toimia jotenkin toisin, ettei ongelmat lähtisi käsistä liian aikaisin ja ettei lapsen paha olo kasvaisi liian suureksi. Sille en tietenkään mitään voi, kun isä toimii miten toimii tämänkin lapsen kohdalla, ja siihen en voi vaikuttaa, vain ainoastaan omaan tapaani käsitellä tiettujä asioita lapsen kanssa. Selvittää ajoissa ristiriitaiseksi kokemat asiat, ja auttaa lasta jotenkin hyväksymään ne ristiriitaiset asiat omaan elämäänsä kuuluviksi pakollisiksi asioiksi, ilman häpeää tai muita kielteisiä itsetuntoa häiritseviä asioita. Ja vielä minun pitäisi selvittää, mistä kiikastaa, mikä on se pääasiallinen syy lapsen pahoinvointiin. Kuinka lapsi kokee ja näkee ja mitkä on ne asiat...

Vastuu on aina siis aikuisella, on exän omalla vastuulla se, miten hän omassa elämässään lapsensa hoitaa tai on hoitamatta. Lapset siis saavat isästään ainakin sen mallin, miten asioita ja lapsia ei kannata hoitaa tai kohdella. Sama koskee eläimiä ja muitakin vaihdettavissa/korvattavissa olevia asioita.

Lapsille tulee siis antaa tietty vapaus valita itse, millaisen mallin he haluavat ottaa aikuisista ihmisistä, sitä valintaa helpottaa oikea tieto oikeasta ja väärästä, siitä mikä on oikeudenmukaista ja erityisesti mikä on se normaalinormaali. Lasten normaali on monessa suhteessa hyvin värittynyt ja usein jopa epänormaali, joten se, mikä on hyväksyttävää ja normaalianormaalia, pitää jotenkin saada lapsille näkyviin. Tuota olen joutunut tekemään jo useiden vuosien ajan ja kiitos sille, että olen käynyt lasten asioista puhumassa perheneuvolassa, siellä olen saanut kuulla aina sen, mikä on se normaalinormaali ja asiat eivät perustu minun näkemykseen asioista, vaan myös asiantuntijan. tietoon jne.

Olen itse menneenä vuotena huomannut selittäväni lapsille monista asioista, että tuo ja tuo asia on esimerkiksi suurimmalle osalle ihmisistä tavallista ja normaalia, ja heidän elämässään se ei ole ollut, mutta silti se on hyväksyttävää ja täysin ok. Sitten on tullut hyviä kysymyksiä lapsilta siitä, miten heillä sitten isänsä kanssa jokin asia on normaali, muttei ollenkaan hyväksyttävää tai normaalianormaalia suhteessa yleisiin normijuttuihin tai tapoihin.

Kuten esimerkiksi kivittäminen, niin ihmisen tai eläimen. Tai tahallinen kiusaaminen ja toisen ärsyttäminen täysin tahallaan ja tietoisena siitä, että siten saadaan aikaan toisella paha mieli tai pelkoja aikaan.

Vieraannuttamisen kanssa olen joutunut eron jälkeen taistelemaan, ex yrittää sitä edelleen kaikin kuviteltavin keinoin ja huomaan lapsista yleensä heidän käytöksensä perusteella, milloin isä esimerkiksi on lapsille puhunut minusta epätosia asioita ja yleensä lapset myös kertovat ja yrittävät varmistella minulta isän kertomuksien paikkaansapitävyyttä ja ovat aina olleet hyvin hämmentyneitä saatuaan tietää sitten, ettei isän jutut ole pitäneet paikkaansa ollenkaan. Vieraannuttamiseen isä on käyttänyt siis lahjontaa, lupauksia, valheita, kiristystä, pelkoa, vaatimuksia, uhkauksia, sääliä itseensä kohdentuen, estää vielä tanakin päivänä yhteydenpitoa lasten ja minun välillä lasten ollessa isänsä luona jne. Isä ei myöskään muista tiedottaa minua lasten tärkeistä menoista, kuten lääkäriajoista jne. edelleen, vaikka vuosien aikana isälle on niin monet eri viranomaiset asiasta sanoneet ja sopimuksia tehneet. Muistamattomuus on hyvä tekosyy isälle toimia väärin minua kohtaan lasten asioissa.

Olen itse joutunut pilkuntarkasti noudattamaan jokaista sopimaamme asiaa, riippumatta siitä, noudattaako isä niitä vai ei. Olen pitänyt kellontarkasti kiinni sovituista ajoista ja poikkeuksia en ole pyytänyt, toisin kuin isä. On ollut minun tukeni isälle, että olen suostunut poikkeuksiin silloin, kun minulle on sopinut, olenhan luvannut eron aikoihin tukea lasten ja isän suhteita kaikin tavoin, jotta ne pääsisivät kehittymään.Olen myöskin huolehtinut siitä, että lapset pitävät isäänsä yhteyttä ollessaan minun viikoilla, sekä sallinut usein jopa kiusanteoksikin äityvän yhteydenpidon, pyytäen lapsia vain menemään toisaalle selvimään kuulumisia isänsä kanssa. Olen toiminut niin, kuten parhaaksi näen tukiessani lasten suhteita isäänsä, jopa pakottamalla aikanaan haluttomat lapset isänsä luokse. se oli virhe tosin, vaan itsellani ei ollut muuta vaihtoehtoa, koska muutoin sitten isä olisi vastavuoroisesti tehnyt vieraannuttamista vielä intensiivisemmin.