Kylläpä tuntuu todella typerältä, parempaa sanaa en tähän hätään keksi.

Soitin isän luona asuvan lapsen terveystiedoista, kysyäkseni viimeisimmistä lääkärikäynneistä ja määrätyistä lääkkeistä, koska isän ja lapsen viestit samasta asiasta olivat ristiriidassa keskenään. Hoitaja ohjeisti minua käymään terveysasemalla ja täyttämään lomakkeen, jolla epikriisit saan kirjallisena, kuten myös hoito-ohjeet.

Menin paikan päälle ja siellä sitten annettiinkin potilasasiamiehen numero, johon voisin soittaa kysyäkseni, millaisella lomakkeella saan tietoja lapsestani. Jokin ei nyt täsmää, olemme yhteishuoltajia, ja vain lapsen osoite on isän luona. lapsi asuu vuoroviikoin molempien vanhempien luona, joten on ensiarvoisen tärkeää, että molemmat vanhemmat saavat saman tiedon lapsen terveysasioissa ja lääkityksessä. Lähdin siis terveysasemalta puhelinnumeron kera, vihaisena. Ensin pyydetään paikan päälle, ja sitten ei voidakaan auttaa. Käsittämätöntä ja surullista.

Kotiin päsätyäni soitin sitten ja vastaajaan tietysti. Potilasasiamieheen voisi ottaa yhteyttä sähköpostitse, en vain käytä s-postia virallisten asioiden hoitoon.

Soitin sitten myös tilanteesta toiselle viranomaiselle, joka nosti kädet pystyyn ja sanoi, ettei voi minua auttaa. Minkä ihmeen takia he sitten ovat viroissaan, jos eivät ole lasten terveyttä ja etua valvomassa? Mikä ihmeen oikeus isällä on evätä minulta lapsen terveyteen liittyvä tieto, oleellinen tieto minun viikoille? Jos he eivät voi auttaa niin kuka sitten?

Olen ristiriitaisten kertomusten varassa ja ammattilainen ohjeisti minua toimimaan omalla äidinvaistolla ja vastuuttamaan lapsen itsensä oman hoitonsa kanssa. Lapsi itse kyllä tietää mitä hänelle on sanottu lääkärissä ja varmasti osaa toimia siis sen mukaisesti. Aha, nytkö sitten vieritetäänkin jo lapsen vastuulle asioita, joista vanhempien, molempien pitäisi olla tietoisia.

Tämä tilanne on aivan uskomaton, en voi ymmärtää ollenkaan tätä. No, vieritän vastuun nyt sitten lapselle itselleen, koska minä en saa tietoa mistään. Jos teen väärin, se on sitten kuitenkin minun vika ja syy. Ja nyt kuulemma lapsen voi itsensä vastuuttaa sitten tulevista seurauksista, jos ei toimi niinkuin lääkäri on ohjeistanut. Muistaako lapsi, onko lapsi ymmärtänyt saamansa ohjeet ja miten on ne ymmärtänyt?

Uskomaton tilanne, en voi muuta sanoa. Viranomaisen mielestä kun kyseessä ei ole henkeä uhkaava asia, niin voi toimia ja syyttää sitten lasta myöhemmin siitä, ettei lapsi ole itse hoitanut itseään saamiensa ohjeiden mukaisesti ja se on voi voi sitten kun on peruuttamaton tapahtunut. Vielä pystyisi suuremmat ongelmat ehkäisemäänkin, vaan miten saada lapsi itse asian ymmärtämään?

On todella ilkeää, kun isä kävi lapsen kanssa lääkärissä. Sama tilanne ollut aina, isä ei sitten kerro minulle mitään mitä on sanottu, ei hoito-ohjeita tai muutakaan oleellista. Päinvastoin, on aina syyttänyt minua sitten, kun jokin on jäänyt tietämättäni hoitamatta jne.

Hitto, jälleen kerran mietin, kuinka kuolisin mieluummin kuin kestäisin tällaisiä tilanteita. Tämä tunne on jotain ihan käsittämätöntä. No, lapsen vastuulle vaan hänen oma terveytensä asiassa, jossa hän ei todellakaan osaa tai halua kantaa vastuutaan, koska ei vielä ymmärrä, koska ei kykene niin pitkälle ajattelemaan omaa tulevaisuuttaan ja jne. Omapahan on vikansa, kun ei ole osannut ja sitten muöhemmin painitaankin ihan eri ongelmien kanssa, mutta sillähän ei ole merkitystä ollenkaan. Viis siitä, miten mikäkin asia vaikuttaa lapsen tulevaan.

Tämä on taas ihan samaa sarjaa sen kanssa, että isä saa kyllä tehdä mitä vain lastensa kanssa, vaikka sillä olisikin ikävät seuraukset, jotka minä sitten kannan ja huolehdin. Tärkeintä, että on hauskaa ja mukavaa kusipää touhua.

Ensimmäisen järkytyksen jälkeen alan kokea suunnatonta vihaa, jälleen kerran. On se vaan kumma, miten tässä maassa onnistutaan pahasta tekemään hyvä ja se hyvä jää kaiken sen pahan jalkoihin. Lapsen etu on toissijainen seikka, kun viranomaiset polkevat toisen vanhemman täysin lyttyyn, sen joka sitä apua on pyytänyt.

En oikeasti tiedä, miten voin elää edes itseni kanssa, kun tilanne on näin hassu ja omituinen. Tiedän, etten ole ainoa, joka painii ihan näiden samojen asioiden kanssa. Ja hekään eivät ole voineet kuin luopua ja luovuttaa ja toivoa parasta ja pelätä pahinta. Niin ei normaalisti erotilanteissa edes ole asiat.

Normaalisti vanhemmat tunnistavat lapsen edun, toimivat edun mukaisesti ja lapsen parhaaksi sekä huolehtivat kaikin tavoin yhdessä lapsen elämässä. Olisko minunkin pitänyt aikanaan olla vaan tiukka ja sanoa lastenvalvojalle, etten luovu lasten lähivanhemmuudesta edes kuoleman uhalla. ? Olisinko ottanut vastuulleni sitten sen, että lasten isä olisi hylännyt lapsensa ja totuttanut oman suunnitelmansa tappaa koko perhe, mikäli hänen ehtoihin en olisi suostunut (lue:en olisi tukenut lasten ja isän eron jälkeistä vanhemmuutta.) Isän kosto olisi ollut hirmuinen, vaan onko tämäkään tilanne yhtään sen parempi?

Eron jälkeen en ole kokenut mitään sellaista hyvää, lapset on kärsineet kovin paljon sellaisesta, mistä ei olisi tarvinnut kärsiä ollenkaan. Olisiko se isän puute ollut parempi vai huonompi vaihto-ehto lapsille? Eron aikoihin ja vielä pitkään eron jälkeenkin olin itse siinä harha-luulossa, että isä oikeasti kykenee välittämään ihmisistä ja muista elollisista. Minua kantoi jokin selittämätön toivo siinä harhassa, että isä on hyvä silloin kun haluaa ja sen hyvän toivominen myös lasten kohdalla kantoi päivästä toiseen.

Onko tämä kaikki ollut sitten lasten elämässä kaiken sen arvoista, mitä olen eronkin jälkeenkin joutunut todistamaan niin omassa kuin lasten elämässä? Suomessa ei apua näköjään saa, ei ennenkuin on liian myöhäistä jaongelmat on kasautuneet ja sittenkin tavat auttaa ovat kovin rajuja väliintuloja. Suomessa ei tunnisteta ennalta-ehkäisevää toimintaa missään määrin eikä kiusantekoa missään muodossa. Puheet ovat kovia kyllä, samoin kaikenmaailman mainokset perheneuvolan ilmoitustaululla. Lastensuojelu toimii liian myöhäisessä vaiheessa, silloin kun on jo liian myöhäistä.

Jokainen viranomaistaho toimii vain oman näkemyksen mukaisesti, usein myös haukkuen toisten osaamisen ja ammattitaidon, sekin nyt nähty.

Itse saan jatkaa omaa syyllistämistä exän toimiin, saan jatkossakin katsoa avuttomana vierestä, kun ex saa omilla toimillaan tuhota lastensa elämän ja viranomaiset jopa omilla teoillaan ja puheillaan näin kannustavat tekemään, toteavat kaiken olevan normaalia. Itse jatkan oman pään kanssa kamppailua, kyseenalaistaen itse itseni joka asiassa, miettien joko nyt olen tulossa hulluksi, vaiko nyt. Milloin on omalla kohdalla mittari niin täynnä, että se räjähtää ja sekö on sitten lapsen etu? Se mihin ex juurikin tähtää, siihen että minä luovun ja luovutan kokonaan lasteni suhteen.

Jos pari kuukautta on lasten elämässä asiat hyvin isänsä luona ja lapset jotenkin saatu puhumaan valheita sinä aikana, se ei ole koko totuus. Ja niin, eihän se ole ollenkaan normaalia ahdistua jo koetusta traumaattisesta avioliitosta, jossa lapset näkivät ja kokivat itsekin yhtä ja toista ja ovat senkin jälkeen, mutta pitävät kaikkea normaalina, mitä mikään ei ole kuitenkaan. Sillä ei ole hevonkukun merkitystä, miten sisarukset toistensa kanssa pärjäävät, miten he kasvavat kieroon ja joutuvat olemaan kahden kodin epänormaalissa paineessa jatkuvasti. Ei, lasten tulevaisuudella ei ole merkitystä viranomaisille.

Ole sitten kaikkien huolien kanssa äiti, omilla viikoillani. Tee parhaasi ja yritä lasten eteen kaikkesi, kun isä omilla viikoillaan sitten tekee kaiken tyhjäksi. Hanki jokainen viikko lasten arvostus itseeni äitinä, aina vain uudelleen, kun isä onnistuu sen minua haukkuen ja arvostellen romuttamaan ja saa lapset luulemaan kaikenlaista ikävää valheellista juttua minusta. Onhan se toki lapsista ikävää, kun vanhemmat, niin minut on myös syyllistetty tästä toisen mustamaalaamisesta lapsille, vaikken ole puhunut halaistua sanaa koko isästä. Ainoa, mille en itse voi mitään, on se että isä jaktuvasti hankaloittaa lastensa elämää monin eri tavoin ja yksi niistä suurimmista ongelmista on juurikin tuon lasten tietojen pimittäminen sekä kaikenlainen muu esiemrkiksi taloudellinen kiusanteko sekä sitten asioiden jättäminen avoimiksi ja epävarmoiksi. Sekä sitten suoranainen unohtaminen lasten asioissa, se on ihan normaalia, että vanhempi unohtaa aina ja joka asiassa kaikki lapsiin liittyvän.

Ja minä en saa olla huolissani, minun pitää kyetä luottamaan lasten isän huolenpitoon. Ja sitten syyllistetään, että miksi en minä tehnyt sitä tai tätä itse. Ja vaikka kuinka tein ja vaikka yritän kuinka niin jo helvetin monen vuoden kokemuksella tiedän, kuinka asiat hoituu tai on hoitumatta käytännössä ja minä sitten pidän huolen lasten asioista viimekädessä.

Kadun niin paljon, että lapset jäivät osa isänsä kirjoille. Minun olisi pitänyt tehdä toisin monessa kohtaa, vaan pelkoni esti toimimasta poikein ja nyt kärsii niin moni ihminen siitä, ennenkaikkea lapset itse. ja kun lapset kärsivät, minä kärsin. On turhaa sanoa myöhemmin, että tiesin miten tässä ja tässä asiassa tulee käymään, minua ei ole otettu todesta, vaikka niin annettiinkin ymmärtää ja niin vakuuteltiin.

Luottamukseni tähän yhteiskuntaan on mennyt täysin. Luottamukseni ihmisiin, jota ei ollut oikeastaan kovin paljoa, on sekin murtunut. Sekin vähä, mitä oli ja mihin yritin, mihin tietoisesti yritin luottaa, sain pettyä. Ihmisiä hekin vain ovat, muka sydämellä tekevät työtään, paskanmarjat. Palkka se on mikä heitäkin kannustaa ja mitä vähemmän täytyy tehdä niin sen parempi heille. On helpompaa ymmistaa silmät, jos lapsi ei ole suoranaisessa hengenvaarassa. Psyykkinen hengenvaara on käsite, jota ei voi myöntää ja joka jää näkemättä, koska siinä seuraukset tulevat viiveellä, usein jopa vuosien viiveellä ja näkyy sitten lapsissa monin eri tavoin ja kun alkuperäistä syytä ei kukaan sitten enää muista ja lapsi ei itse tietenkään kykene muistamaan, on aika hevletillinen työmaa alkaa lapsen oloa siitä helpottamaan. Olen sen nyt itse nähnyt jo aikuisissa lapsissa. He selvisivät hengissä ja saan olla peloissani useinkin, heidän ollessaan masentuneita ja kyvyttömiä näkemään mitään hyvää elämässään. Minä en saa koskaan väsyä kannustamaan lapsiani, en koskaan saa olla normaali äiti, vaan joudun olemaan toisella tavoin tuki ja turva lapsilleni. Heillä ei ole ketään muuta kuin minut, siitä ex on pitänyt huolen. Lasteni kokemukset elämissään ovat myös lapsille aiheuttaneet erillisyyden ja erilaisuuden ja sopeutumattomuuden tunteita, jo kovin pienestä ovat alkaneet valittaa, etteivät ole kuin muut, ettei heillä ole asiat olekuin muilla, sillätavoin normaalisti. Kovasti he yrittävät, olla kuin muutkin, tehdä samoja asioita, kokea samoja asioita ja hakevat sitä samaa omista kodeista kuin näkevät miten muut kaverinsa elävät. Lapseni eivät ymmärrä, mistä heidän paha olonsa johtuu, miksi he kokevat niinkuin kokevat toisten seurassa ollessaan. Minä ymmärrän hämärästi, sen tiedon avulla, mitä olen nyt itse saanut käsiini kirjallisuudesta traumojen kanssa. Lapseni ovat myös traumatisoituneet, vaikken mikään asiantuntija olekaan, niinjo maalaisjärki sen sanoo.

On todella väärin, ettei asiantuntijat omassa työssään tunnista vieläkään kumpi on uhri ja kumpi kiusantekijä. Itse olen yrittänyt tehdä kaikkeni sen eteen, ettei exällä ole mahdollisuutta minun tai lasten kiusantekoon. Siltikin onnistuu siinä aina, aina löytyy jokin seikka tai porsaan mentävä aukko, josta käsin pääsee tekemään kiusaa joko lasten kautta tai suoraan. Kukaan viranomainen ei kykene auttamaan meitä, ei suojelemaan lapsia vanhemman kiusaamiselta, joka on taitavasti naamioitu ja vieläpä kun lapset ovat itse kasvaneet hieman kieroon sen suhteen, mikä on oikein ja väärin, he pitävät täysin normaaleina asioita, joita esim. ikätoverit kavahtavat. Se on vain normaalia, kuten kaikki muukin. sen olen nyt oppinut, jos en muuta.

Kiusanteko ja lapsen psyykkinen, eli näkymätön vaurioittaminen on siis suomessa normaalia, erityisesti jos se tapahtuu eron jälkeen ja vanhemmilla on riitaisa ero. Kyse ei ole meidänkään tapauksessa edes huoltajuuskiistasta, olen niin monesti sanonut, etten itse lähde kiistelemään siitä asiasta, koska se ei ole lasten edun mukaista.

Kiusanteon pitäisi loppua, ja kyetä näkemään se lapsen paras, sekä toimimaan kuten on lapsen paras eli lähestulkoon normaalisti. Se on kuitenkin täyttä utopiaa. ja minun näkemyksillä ja kokemuksilla ei ole väliä, edelleen on erittäin tärkeää tukea lasten ja isänsä suhteita. Se on se kaikkein tärkein asia. Miksi kukaan ei ole tätäkään asiaa katsonut minun kannalta, kun kannattelen itse ja yritän pitää minun ja lasteni suhteet jotenkin edes normaaleina. Se on vaatinut jo nyt todella paljon ylimääräistä voimavaraa, kun todistan lapsilleni viikosta toiseen olevani ihan tavallinen ja täysissä järjissäni oleva äiti. Edes sitä en ole lapsille sanonut, että olen kokenut kovia ja itsekin joskus kaipaisin myös sen lasten hyväksynnän sellaisena kuin olen, en kaipaisi selitellä lapsille, että on ihan normaalia jokin asia ja välttää esimerkiksi lähestulkoon kaikkea normaalia vain sen vuoksi, etten huolestuta lapsia turhaan. Kun aina sitten saan jostakin normaalista sen kysymyksen, onko kaikki hyvin, ja aina joudun toteamaan, että ei onnistu vieläkään, en vieläkään saa oma itseni lasten kanssa, vaan vielä pitää olla samassa muotissa mihin ex aikanaan minut työnsi ja missä lapset oppivat minut tuntemaan avioliiton aikana. Kaikki muu on epänormaalia exän mielestä. 

Eleettömyys, ilmeettömyys, tunteettomuus, välinpitämättömyys jne. Olematon oleminen on se muotti, johon ex minut sai kaikin kuviteltavissa olevin tavoin ahdettua ja jossa erityisesti pienimmät oppivat minut tuntemaan, samoin kuin se että äidillä ei ole lupaa puhua kuin käskystä.