Pitkiin aikoihin olen voinut elää rennosti, kuten varmaan ihmiset elävät arkeaan?

Uimarannalla ollessani voin itsekin rentoutua, aiemmin sekään ei ole ollut mahdollista. Samoin olen nauttinut ihan uudella tavoin asioista tai menoista, joista en ole ennen niin liiemmälti pitänyt. Omituista.

Parin edellisen päivän aikana olen ollut stressaamatta oikeastaan mistään, ja huomannut, että elämä sujuu siltikin, oikeastaan paremminkin. En tiedä mitä on tapahtunut itsessäni, jokin muutos, joka vie minua taas eteenpäin piirun verran.

Toisinsanoen, olen oppinut nauttimaan erilailla elämästäni, keskittyen siihen mikä juuri sillä hetkellä on tärkein asia. Ja olen jopa osannut sanoa kyllä, entisen automaattisen ein sijalla ja tämä on taas johtanut mm. uimareissuihin sekä mukaviin hetkiin lasten kanssa niin ulkona kuin kotosalla.

Tänäänkin osasin miettiä hieman pidemmälle ja varauduin entisestä poiketen siihen, että menemme yhden lapsen kanssa harrastuksesta läheiselle rannalle pulahtamaan tai siis lapsi kävi vedessä. itse menen vasta heinäkuussa, kun vedet on lämpöisiä. Aiemmin olen kulkenut siis paikasta a paikkaan b suoraan, poikkeamatta reitiltä.

Rannalla olemme olleet itseasiassa jo useampana päivänä, eri kokoonpanoilla lasten kanssa. Ja vihdoinkin eräälläkin nuorella on aikuisuus häämöttämässä, koska hänkin oli kanssamme rannalla, kysyinkin, milloin on viimeksi ollut kanssamme ja ei itsekään muistanut. Nyt hänkin nautti olostaan ja olin salaa ylpeä omasta muksustani, jonka suurimmat kipuilut tuntuvat olevan vihdoinkin ohi.

Olen niin iloinen suhteistani lapsiini, toisinkin olisi voinut käydä ja sitä en halua edes ajatella. Saan olla jokaisen pienen ihmisen elämässä ja arjessa mukana, riippumatta siitä, mitä ex tekee tai on tekemättä. Omapa on häpeänsä myöhemmin, kun on totuuden aika. Ihan vielä se ei ole ja on mukavaa, kun voin vihdoinkin keskittyä siihen olennaiseen, elämään itseensä.

Olen jännän äärellä myös ihan siinä omassa elämässäni, enää minun ei tarvitse välittää varsinkaan exän reagoinnista, kuten olen aiemmin joutunut aina miettimään, mitä seuraa lapsille, jos teen sitä tai tätä. Sekin on exän omaa typeryyttä se, jos menee kiukussaan lapsille kostamaan omaa pahaa oloaan. En ole vastuussa hänen tunteistaan, en siitä vihaako vai ei minua ja inhoaako miten paljon mitäkin, mitä teen. Tai luulkoon mitä luulee. Omapa on häpeänsä sekin. En ole vastuussa hänen reaktioistaan, en siitä miten suhtautuu mihinkin.

Pääsen siis elämään normi elämää, vihdoinkin. Toki tiedän seuraukset, syytökset ja luulot. Minun ei vain enää tarvitse niistä välittää ollenkaan, ei vaikka tiedänkin lasten kärsivän isänsä luona. Se ei ole minun asiani ollenkaan. Ja kun lapset ovat isällään, voin tehdä mitä haluan, milloin haluan, miten haluan. Voin mennä minne haluan, milloin jne. Se on toivottavaa ja sitä omaa elämää minulta muös odotetaan, joten...

Lapset ovat kyllin isoja jo huolehtimaan itsestään isänsä luona, voin vaikka laittaa puhelimen kiinni viikoksi, jos niin haluan ja minun ei tarvitse olla päivystämässä kotona, siltä varalta että jotakin ikävää lapsille sattuu, kuten olen tehnyt nyt viimeiset vuodet. Kyllä viranomaiset minut sitten tavoittaa, mikäli jonkun lapsen  henki on vaarassa tai vaarantunut isän luona. Tosin, isähän ei osaa arvioida itse, milloin lapsi esim. tarvitsee lääkärin hoitoa, sekin on jo niin monesti nähty ja koettu. 

Elämässähän sattuu ja tapahtuu normistikin kaikenlaista, ilman että kukaan osaa ennakoida asioita ja tilanteita. Niin käy isänkin luona valitettavan usein ja sen tiedon kanssa minun on ollut elettävä jo useita vuosia. Asiaa ei tosin yhtään rauhoita se, että isommat lapset, isommat huolet pitää hyvin paikkaansa.

No, päivä kerrallaan. Yritän sietää epävarmuuden ja sen, ettei lapset ole turvassa isänsä kanssa. Yritän olla ajattelematta koko asiaa ja yritän keskittyä johonkin muuhun, johonkin mukavaan juttuun, jahka sen ensin keksin, mikä se sitten olisi minun kohdalla.

Liikkuminen on nyt mahdollista, ainakin mitä autoon tulee. Pääsen aiempaa enemmän tekemään kodista poistumisia ja ehkä voisin opetella jopa yksin ulkona käymistä? Siis niin, että lähden vain jonnekin, ihan hetken mielijohteesta? Sehän se sitten olisikin ihmetyksen aihe, koska en ole ennen semmoista tehnyt ja aivan varma merkki exälle minun hulluudesta, hih, naurattaa jo nyt. Olen usein ihmetellyt, miten ex oikeasti pysyy niin hyvin kärryillä minun menoista ja tekemistä vielä vuosienkin päästä? ja kun on itse ilmoittanut kuitenkin, etteivät lapset kerro hänelle minun elämästä ja meidän yhteistä viikoista. Silti hän on kuitenkin tietoinen monista asioista, joista edes lapset eivät tiedä, niin kuka on se, joka hänelle kertoilee niitä juttuja sitten? Vai onko vaan hyvä arvailemaan vai miten hän sen tekee?

No, ihan sama. Pitää antaa lisää arvailuja hänelle sitten ja lisää luuloja ja epätietoisuutta.

Toivon tämän rennon olon jatkuvan myös sitten, kun lapset menevät jälleen isänsä luo.