Nytköhän alkaa sitten exän elatusmaksuilla kikkailu, onneksi ne voi laittaa sitten suoraan ulosoton kautta maksuun, yhdenkin päivän viivästyksen jälkeen. Ei tässä muuta, mutta laskujen eräpäivät alkavat tulla vastaan, ja seuraavan kerran rahaa saan vasta heinäkuussa. Silloin on tiedossa myös 400 euron vesilasku, joka pitää kyetä maksamaan myös vuokran päälle.

No, laskunmaksusta laskunmaksuun menee omat vähäiset tuloni. Kuten aina. Sitä mukaa, kun lapset kasvavat, heidän menonsa nousevat ja kuitenkin lapsilisäoikeus päättyy ennen aikojaan ja meidän tapauksessa muksut eivät ole oikeutettuja edes opintotukeen, eli vuoden päivät on jokaisen pitänyt sinnitellä ilman minkäänlaisia omia tuloja ja itse en myöskään heille enää pysty maksamaan edes viikkorahaa, koska juurikin se lapsilisä loppunut ja siten myös talouteen tuleva rahamäärä on pienentynyt aina jokainen kerta sadoilla euroilla kuukaudessa.

Vähiin käy, ennenkuin loppuu. Sitten jossakin vaiheessa elätettäväni on opiskelijoita, jotka eivät saa edes lapsilisää, mutta eivät saa edes opintotukea isänsä korkeiden tulojen vuoksi ja isähän ei osallistu lasten kuluihin ollenkaan. Päinvastoin, maksattaa minulla kaiken mahdollisen. Ja syyllistää sitten niin minut kuin lapsetkin milloin mistäkin.

Oman terapian tavoitteenani on palautua jälleen työkuntoiseksi, palautua elämään takaisin ja saada se omanlainen elämä kaikkineen osapuolineen ainakin jotenkin alkuun.

Kerroin terapian aloituksesta vanhimmille lapsille, ja kerroin sen tietävän minulle itselleni hieman rankempaa ajanjaksoa, josta toivoni mukaan seuraa jotakin hyvää minulle itselleni. Pääsen siis vihdoinkin aloittamaan trauma,-ja kriisiterapian, ja vastan nyt olen siihen valmis. Niin monen vuoden jälkeen erosta.

Jo nyt tiedän lapsuuteni olleen oikein hyvä kasvualusta kaikelle sille paskalle, mitä kohtasin sitten myöhemmin avioliitossa ja miten en osannut lapsuuteni vuoksi edes tietää, mikä on ollut normaalia ja mikä ei. Olin avioliitossa täysin exän sanojen ja puheiden varassa ja todellakin luotin häneen täysin. Ja moniin väkivaltaisiin asioihin en osannut edes reagoida oikein, koska se kuului ikäänkuin parisuhteeseen, ne vaikeat ajat jne.

Minua oli siis helppo manipuloida. Exän ei tarvinnut kuin muutamalla sanalla todeta, etten tiedä oikeasta elämästä mitään ja kuinka hän tietää paremmin ja vetosi menneisyyteeni ja olin hiljaa ja hyväksyin kaiken, mitä ex keksi pääni menoksi. Kasvualastani takasi sen, että minulla oli mahdoton tarve miellyttää toista, ikäänkuin ostaa rakkauttaa ja hyväksyntää, jos sitä ei automaattisesti saanut. Minun piti jatkuvasti todistella olevani välittämisen arvoinen erilaisin muka rakkauden teoin, olla tekemässä toisten hyväksi asioita, jotta minusta pidettäisiin ja välitettäisiin.

Samaa toimintaa en kylläkään hyväksynyt lapsiltani, en siis koskaan pitänyt siitä, että jos ja kun lapseni alkoivat tehdä asioita vain minun mieliksi, ollakseen hyväksyttyjä, silloin närkästyin itse ja annoin ikävääkin palautetta lapsille ja kerroin jo hyvin pienestä asti jokaiselle, että ovat täysin hyväksyttäjä ja rakastettuja ilmankin, että heidän tarvitsee miellyttää minua tai muita. En tiedä olenko siinä tehnyt virheen, mutta toivottavasti olen itse osannut tuoda oman välittämiseni lapsiin esiin oikealla tavalla. Niin, ettei heidän ole tarvinnut kokea, että ovat vain tekojensa kautta arvostettuja ja rakastettuja.

Oman elämäni ensimmäinen viikko alkaa olla kohta aluillaan ja mietin, suljenko puhelimeni muutamaksi päiväksi? Ihan vain, koska voin. Opettelen toisella tapaa olemaan ihminen, ilman lapsia ja heidän läsnäoloaan elämässäni. Sitähän minulta nyt vaaditaan ja odotetaan. Ja ennenkaikkea minulla on nyt vihdoinkin lupa siihen. Keskittyä omaankin elämääni täysillä.

Minä itse määrittelen miten ja milloin elän omaa elämääni, kun lapseni eivät ole läsnä ja en ole heistä vastuussa eli silloin kun he ovat isänsä hoivissa. Oikeastaan vain mielikuvitus on rajana sille, mitä voisin tehdä ja miten elää elämääni, kun lapset eivät ole läsnä. Se on aika kutkuttava ajatus. Tehdäkin asioita hetken mielijohteesta, ja keskittyä omaan hyvinvointiin, rentoutua ja rauhoittua?

Ainoa mutta onkin sitten se raha ja talous, joka ei liiemmälti anna myöden tehdä mitään ihmeellistä. Ja kaikkea ilmaista juttua olenkin jo koko elämäni harrastanut, kokeillut ja tylsistynyt sitten pidemmän päälle, kun aina vain niitä samoja juttuja vuodesta ja kerrasta toiseen.

Ikävä tosiasia on, että elämässä pitää olla sitä rahaa tehdäkseen asioita. Kuten lenkille lähtö. Kävin muksujen kanssa muutamia kertoja lenkillä ja eihän minun kengillä kävellä ilman vesikelloja kilometrikaupalla. Eli, jotta voisin lähteä kunnolla lenkille, minun pitäisi saada jostakin kävelyyn tarvittavat kengät ja raha niihin. Ja se ei ole mikään yksinkertainen juttu se. Pitää olla tyytyväinen, että nyt jokaisella lapsella on ne kunnon kengät jalassaan ja ei tarvitse niistä murehtia, että he pääsevät liikkumaan. Omien kenkien hankintaa voi siis lykätä hamaan tulevaisuuteen ja aina sitten miettiä, kun jollekin on ne uusittava, että kyllähän sitä itsekin joskus tarvis, vaan lapselle se on vielä tärkeämpää. Ja niinpä aina jokainen oma asia siirtyy lasten tarpeiden edessä.

No, uusivanha auto ja sen kustannukset tulee nyt sitten hieman edullisemmaksi, kuin vanha ympäristökatastrofi ja sen myötä hieman toivon, että käteen jäisi hieman toisella lailla rahaa. Sitä mukaa olen pyrkinyt aina pienentämään omia menoja, kun käteen jäävän rahan osuus on pienentynyt esimerkiksi juurikin lapsilisien loppumisen myötä. Samoin tulevaisuudessa häämäöttää jälleen muutto, koska jälleen tarvitsee pienentää asumisen kustannuksia, kun sitten olen tilanteessa, etten saa enää lapsilisiä tai muitakaan tukia lapsista, kun isot mukulat on muuttaneet pois. Silti, tilantarve jää edelleen ja siltikin kustannukset lasten kanssa ovat samat, ainoastaan minun tuloni tasaukset loppuvat lasten elämässä ja siltikin vuoroviikoin pidän lapsia, vaikka raha ei riittäisikään ja vaikka pienemmät sitten kärsivät tilanahtaudesta. Haluan edelleen olla osa lasteni elämää, vaikkei se sitten joskus olekaan taloudellisesti mahdollista. Toivon toki pääseväni työhön, vaan nyt sekin näyttää kovin vaikealta. Kukapa nyt työllistää työtöntä, ketään työnantajaa ei todellakaan kiinnosta ne syyt yksittäisen ihmisen kohdalla, miksi on kotona joutunut viettämään pahimmillaan vuosia.

ELi, aina vaan on tiukemmaksi menossa oma talous, vaikkei lasten kulut mihinkään katoa. Päinvastoi, jostain pitäisi kyetä repimään vielä ne toisen asteen kirjamaksut ja muut kulut liittyen koulunkäynteihin. No, ihmeitä tapahtuu ja aina ollemme jotenkin selvinneet hyvinkin tiukoista tilanteista, joten eiköhän seuraavatkin vuodet mene jotenkuten.

Toivossa on edelleen hyvä elää, vaikka joskus usko meinaakin loppua. Yritän luottaa siihen, että asioilla on tapansa järjestyä jotenkin.