Olen ollut taas hyvin väsynyt. Aikaa on ollut hyvin huomioida oman voinnin syitä ja seurauksia. Tämä nyt kohtuuttomalta tuntuva väsy on aika todennäköisesti nyt sitten seurausta perheen sisäisistä ongelmista. Niistä pienen pienen pienistä jutuista, joista kasvaa pikkuhiljaa isompi vyyhti.

Yhden lapsen kärjistynyt pahoinvointi aiheutti itselläni myös jonkinlaisen kriisin ja yritän sopeutua jälleen muuttuvaan tilanteeseen. AIka lailla tämäkin pahoinvoiva nuoren alku itse tietää syyt siihen, mikä hänet ajoi niin ahdistuneeseen oloon, josta seurasi itsensä satuttamista hänellä. Osan syistä tiedän myös, ja edelleen tämäkin lapsi kertoi, miten häntä ärsyttää se, kun me emme voi hänen isänsä kanssa toimia kuten normaalit vanhemmat, yhteistyössä ja asioista sopien.

Kerroin, että itse olen myös toivonut ihan samaa kuin hänkin, normaalia yhteistyötä ja kerroin, kuinka pahalta se minustakin tuntuu aina yrittää ja yrittää tuloksetta ja niin, että paha mieli on aina takeena yrityksestä. Kerroin, että tilanne ei ole kenenkään lapsen syytä, ja että olen itse yrittänyt meille sitä apua hakea, tuloksetta kuten keväällä nyt nähtiin. Kerroin, ettei meillä ollut ennen eroakaan kovin helppoa isän kanssa sopia mistään asioista.

Pyysin lapseltani anteeksi omaa reagointia viikonloppuiseen asiaan, joka sitten oli tuolle lapselle piste iin päälle ja samalla se oli myös minulle ikäänkuin viimeinen niitti omaan sietokykyyn lasten isän toiminnan taholta omia lapsiaan kohtaan sekä minua kohtaan, toista vanhempaa kohtaan.

Olisin voinut yrittää olla viikonloppuisessa yllättävässä tilanteessa toisenlainen. Jotenkin vain omakin sietokyky ylittyi, koska aina, siis ihan lasten tullessa luokseni, heille on aina jollekin tapahtunut jotakin ikävää isänsä luona ollessaan ja sitten saan lapsilta vasta tietää asioista. Isä ei vahingossakaan kerro minulle ja se on useinkin kovin ikävää olla epätietoisuudessa, koska itse infoan isää aina, kun jokin lasten asia vaatii myös isäviikoille tiedon siirron. Olen niin toiminut erosta lähtien, minulla ei ole tarvetta pimittää mitään lapsiin liittyvää toiselta vanhemmalta, jonka luona lapset myös asuvat puolet elämästään. Se on lasten etu, että isänsä on tietoinen lapsten asioista myös, eri asia sitten, osaako tai viitsiikö tai muistaako jotakin, mutta tiedon on aina saanut minulta. Ja samaa pitäisi myös isän tehdä, ilmoittaa ja infota minua lasten asioista, joiden vaikutukset kestävät vielä minun viikoille jne.

Olisin voinut toimia toisin, samoin kuin aina ennenkin ja pelastaa lapsi pulasta, jonka isänsä on aikaansaannut omilla toimillaan. Niin en nyt tehnyt, vaan palautin vastuun asioista lapsen isälle itselleen. Ja tästä syystä lapsi ahdistui sitten kovin, koska tietää ja tuntee isänsä ja ahdistus asioiden hoitamatta jäämisestä hänelle tärkeissä asioissa kävi liian suureksi.

Muistutin lasta, että hänen asiansa ovat kuitenkin aina jotenkin hoituneet ja asioista on päästy aina jonkinlaiseen sovintoon ja ratkaisuun, vaikka se onkin ollut todella vaikeaa ja usein työn ja tuskan takana, mutta silti hänen asiansa on aina järjestyneet jotenkin ja nytkin sitten isä viimein ainakin lapsen kertoman mukaan oli hoitanut ja kantanut vastuunsa lapsen asiassa ja toiminut, kuten vanhemman kuuluukin toimia.

Epäilen kuitenkin vähän, mitä muuta tämä lapsi kantaa sisällään, jotakin joka saa myös ahdistumaan. Normaalia tosin tuon ikäiselle. Sitä kasvaa ja kehittyy nopealla tahdilla ja aivot ja ajatus myös. Hyvä jos lapsi itse pysyy perässä omassa kehityksessään, niin nopeaa se on kaikin puolin murrosiässä ja jo normaalistikin ahdistaa ihan normaalit asiat jokaisella sen ikäisellä. Mutta, jokaisella sen ikäisella ei ole normaalisti sellaisia huolia ja murheita, mitä nämä meidän lapset kantavat sisällään ja mistä kokevat suurta häpeää ja epävarmuuksia ja paljon muuta ikävää. Näillä lapsilla on suuri taakka kannettavanaan jo normaalisti, meidän vanhempien vuoksi.

Kerroin lapselle, että minun ja isänsä välit ovat tulehtuneet, lapsi ei ole syypää siihen, vaan syy on meissä aikuisissa. Me emme osaa tehdä yhteistyötä, kuten kuuluisi ja vaikka olemme sitä yhteistyötä yrittäneet opetella, se ei vain lähde sujumaan. Ja joskus on vain hyväksyttävä se tosiasia, ettei välimme koskaan tule ole sellaisia, että voisimme tehdä edes lasten asioissa yhteistyötä sovinnossa. Kerroin, että joskus on vain parempi, kun kumpikaan meistä vanhemmista ei laita sitä viestiä toiselle, koska se viesti itsessään aiheuttaa vihaa ja suuttumusta. Ja viikonloppuinen asia (asia, mikä oli siis tapahtunut isän luona) oli nyt sellainen, etten laittanut lapsen isälle viestiä, koska kyseessä ei ollut terveydellinen asia, ei henkeä uhkaava jne ja jätin asian sikseen juuri sen vuoksi, että lasten isä olisi suuttunut vain lisää minun viestistä ja olisi voinut hyvinkin sen vuoksi jo jättää asian hoitamatta. Lapsi ymmärsi tuon näkemyksen ja pahoittelin, että  äidin ja isän välit eivät koskaan tule lähellekään normaalia ja kun minun pitää se hyväksyä myös, toivoin, että lapsikin sen joskus hyväksyisi, että se on sellainen asia, mihin minä tai hän ei voi vaikuttaa mitenkään, joten sen kanssa pitää vain oppia elämään niin hyvää elämää kuin suinkin.

Ymmärrän lasta, ymmärrän hänen toiveensa, joka on varmasti hänen suurin toiveensa koko pienessä elämässään. Että vanhempansa voisivat olla yhteistyössä ja toimia lapsen vanhempina yhdessä, vaikka erillään asuuvatkin. Ja nyt lapsen on hyväksyttä se, ettei niin tule koskaan tapahtumaan, se on asia, mille emme kukaan voi mitään. Tai voisi, lapsen isä itse, mutta siihen vaadittaisiin sellainen ihme suorastaan, parantuminen sairaudesta, joka vaikeuttaa hänen elämäänsä kovin.

Olen itsekin lapsena kovin toivonut asiaa, joka ei koskaan toteutunut. Toivoin sitä niin jokainen ilta, kunnes nukahdin. Elin sen toiveen kanssa jokainen päivä, kunnes itse ymmärsin juurikin teini-iässä, että toiveeni oli mahdoton, ja oma äitini sitten vielä teki selväksi ja tyrmäsi minun toiveeni. Ikäänkuin hylkäsi minut juuri siihen paikkaan. Ja tottahan hän puhuikin, koki elämänsä uhatuksi, mikäli olisin ollut jokainen hetki siinä hänen elämässä, kun hän oli niin tottunut siihen, että kävin yhtenä viikonloppuna siivoamassa ja olemassa lastenvahtina pienelle sisarukselleni huolehtien hyvinvoinnista.

Äidiksi äidistäni ei olisi enää ollut minulle ja jälkeenpäin ajatellen olikin parempi itsenäistyä suoraan omaan kotiin exän kanssa. En ole siis koskaan asunut yksin, minulta jäi sekin vaihe pois elämästäni.

Oma lapseni nyt toivoo mahdotonta, toista ihmistä kun ei voi muuttaa ja minukin on opittava asia kerrallaan pitämään oma elämäni ihan omana, siis niin, ettei exä todellakaan pääse hallitsemaan elämääni, ei edes lasten kautta, kuten olisi jälleen käynyt, mikäli olisin pelastanut lapsen pulasta isän tekojen takia. Ei, se ei mene niin enää.

Ja niinpä tämä lasten isä ymmärsi yskän ja toimi, kuten pitikin isänä, toisena vanhempana. Olin itse ensimmäistä kertaa tiukkana ja pidin kiinni aiemmin sovituista. Vaikka säälitti oman lapsen krototiilin kyyneleet ja vaikka en tiennyt hänen reagoivan noin ahdistuneesti, kuin reagoi, tein itse kuten oikein oli itseäni kohtaan. Exän ikävä juoni ei mennyt nyt enää läpi, näin sen niin selkeästi. Sitä en lapselle voinut sanoa, enkä myöskään montaa muuta asiaa, ne eivät kuulu lapsille, kerron jos he joskus osaavat kysyä aikuisina, muutoin lapset saavat säilyttää omat tuntemukset ja kokemukset omasta läheisestään, on oltava lapsilla niitä hyviäkin hetkiä isänsä kanssa ja niihin itsekin patistan lapsia muistamaan, kun jokin ikävä asia meinaa viedä mennessään.