Linnut, nuo äänekkäät laulajat jatkavat aamusta iltaan konserttejaan, joskus käki kukkuu tai jokin muu erikoisempi lintunen huhuilee myös. Pidän linnunlaulusta ja en voisi kuvitellakaan enää asuvani ison tien varrella, jonne sisälle asti kuului liikenteen meteli ja tehtaan korvia huumaava melu sekä sitten mopoilijoiden pärinät heidän kiihdyttäessään ja leikkiessään mopoillaan ärsyttävästi.

Saatan öisin kuulla jopa kuinka metsä humisee ja kun koti on kiinni, ikkunat kiinni tiukasti, sisälle ei kuulu äänet ulkoa. Se on ihan huippua. Ja nekin äänet ja tuulenvire poistuivat, kun ikkunaa pestessäni huomasin, että uloin ikkuna oli edellisen asukkaan jäljiltä unohtunut laittaa kunnolla kiinni.

Luonto on aina ollut itselleni kovin tärkeä, ja nyt asun melkein kuin luonnossa. Käydessäni parvekkeella, näkymä on kuin astuisin sademetsään, ja on kovin kiva, saa olla suojassa toisten katseilta toisin kuin ennen, vanhassa asunnossa. Nautin nyt tästä, kun vielä voin. Jotenkin olen itse siinä mielikuvassa, että seuraava muuttoni on sitten kaupungin ytimeen, kärsimään, vaan ei ole muutakaan vaihtoehtoa enää sitten. On edullisempaa asua kaupungilla, koska sieltä ainakin pääsee julkisilla jotenkuten liikkeelle ja asunnot on täälläpäin edullisempia ja isompia kuin muualla.

Tässä kodissa ei ole vikaa, ei semmoista mikä suoraan estää asumisen. Pientä ikävää nyt on aina ja niiden kanssa pitää oppia elämään, voin miettiä, että huonomminkin voisi olla. Odotan tosin innolla sitä ratkaisua, että vuoroviikkolasten asuminen kahdessa osoitteessa tulee mahdolliseksi. Silloin minunkaan ei tarvitsi muuttaa pois tästä kodista. Ja lapsilla säilyisi tuttu kotinsa myös minun luona. Muutoin heidän elämänsä kävisi kovin kurjaksi, ahtautua entistäkin pienempiin tiloihin ja tiedän kyllä, että pienempäänkin mahtuu kyllä. Onko se vaan sitten enää reilua esim. teini-ikäisille, ja eri sukupuolille alkaa tapella omasta rauhasta, kun nyt se on jollainlailla turvattu myös minun luona. Teini-iän jälkeen jälleen kyllä ymmärrys alkaa olla aikuisen tasoa ja jopa samassa tilassa nukkuminen sisaruksien kanssa luonnistuu kivuttomasti, kuten kuuluukin. Murrosikä nyt sekoittaa ihmisen päätä jonkin verran ja itse ainakin teen aina kaikkeni sen eteen, lapsilla olisi mahdollisimman vähän minusta tai ympäristöstä johtuvia haittoja elämässään ja oman tilan tarve aikuisuuden kynnyksellä on ihan normaalia, saada sitä omaa rauhaa, kun sitä tarvitsee. Tarvitseehan aikuinenkin tietyn yksityisyyden, joten miksi teinillä ei saisi olla samaa oikeutta?

Olen kuitenkin päättänyt, etten lapsien vuoroviikoista asumisesta luovu, vaikka siis joutuisin pienempään muuttamaankin. Muutama ihminen, asiantuntija ovat tyrmänneet minun mietteet kokonaan siitä, että luopuisin lasten vuoroviikoista ja he ovat sanoneet, etten niin voi tehdä, se ei ole lasten etu ollenkaan. Että minun pitää olla lasteni elämässä niin paljon kuin suinkin, koska isänsä on mikä on ja tuon lasten elämään sen turvan ja tasapainon, mitä vaaditaan normaaliin kasvuun ja kehitykseen. Harkitsin luopumista ihan tosissani, ja ajattelin jo mielessäni, miten lapset olisivat käyneet enää luonani sillointällöin, viikonloppuna yhden tai kaksi yötä nukkumassa sohvalla ja odottamassa, että tehtaisiin jotakin kivaa ja erikoista. Ei, ei . Ei minusta olisi sellaiseen äitiyteen ollenkaan, se olisi harhaa. On totta, että se arki lasten kanssa on normaalia tapaa elää iloineen ja suruineen. En halua vieraantua omista lapsistani, minkä tuollainen viikonloppusysteemi väistämättä toisi tullessaan ja sitä en halua.

Ammattilainen lohdutti minua ja sanoi, että jos niinkävisi, että muuttaisin pienempään, lapset sopeutuisivat kyllä ja minun muuttaminen ei vaikuttaisi lasten vuoroviikkoasumisiin ainakaan viranomaisten kannalta negatiivisesti eli se ei olisi isällä mikään syy vaatia tapaamisiin muutoksia tai jälleen yrittää saada lapset matkaansa vieraalle paikkakunnalle, jossa jokaisen elämä menisi täysin uusiksi. Ja tuskin lasten isä nyt on edes muuttamassa, kun hänen sanojaan lainatakseni, minä estin hänen muuttonsa silloin, kun oli sitä tekemässä.

Ja enhän estänyt isän muuttamista, vaan vain lasten muuttamisen. Lapsilla muuttoon ei ollut mitään järkevää syytä, kun elämä olisi isän muuton jälkeen voinut jatkua samanlaisena kuin mihin he ovat tottuneet. Ainoana erona siis olisi ollut isän tapaamisten väljähtyminen viikonlopuiksi ja lomiksi.

Ihmettelen, mikä itseäni estää elämästä elämää? Hautaudun kotiini mieluummin kuin lähden minnekään. Ja kärsin yksinäisyydestä, koska en nauti ihmisten parissa olemisesta. Oikeastaan kumpikaan vaihtoehto ei tunnu hyvältä, olla yksin kotona tai ihmisten parissa ulkona. Tiedän, että tarvitsisin sen työn, edes osa-aikaisena ja palkka ei siinä kuviossa näyttele mitenkään suurta osaa. Enemmänkin säännöllisyys ja se, että on joku asia, mikä toistuu ja minne lähden päivittäin. Vietän liikaa aikaa yksinäni, kodissani. Kukaan ei määrittele, mitä ja milloin teen, kun lapset on isäviikoilla ja en osaa ottaa iloa irti, paitsi tietysti leväten ja olla tekemättä mitään, jos en itse niin halua.

Jo vuosia elämäni on jakautunut kahteen. Lapsiviikkoihin ja lapsettomiin viikkoihin. Nämä eroavat kuin yö ja päivä toisistaan ja jos voisin valita ihan itse, lapsiviikot jatkuisivat aina vaan, koska se on se elämä, mihin olen tottunut ja mitä olen pyörittänyt niin kauan, vuosikymmeniä. En tiedä muustakaan elämästä ja koko elämäni pysähtyy tosiaan siihen paikkaan, kun lapset vaihtavat kotia, vieläkin vuosienkin jälkeen. En osaa elämää ilman lapsiarkea.

Ja olen yrittänyt, olen yrittänyt kaikkeni, että oppisin elämään myös sitä omaa elämää ja se ei vain onnistu. Tai onnistuu joo, mutta en nauti niistä paivistä, kun lapset on isällään. Huoli on suurempi, ja aina jotakin on tapahtunut, isompaa tai pienempää ylläriä, joka sitten myös vaikuttaa ja vaikeuttaa elämää minunkin luona.

En ikäänkuin saa otetta siihen omaan elämään. Jokin edelleen kaikesta vapaudesta huolimatta estää minua elämästä. Ja toivon todella tuohonkin saavani jotakin apua tulevasta terapiasta. Kuten nyt, tuleva juhannusviikonloppu. En ole yhtään innoissani toisten suunnitelmista. Tiedän, minun pitäisi kyetä nauttimaan lapsivapaista, kesän keskikohdasta. Mutta, kun kaikki asiat ovat tuntuvat olevan ihan väärinpäin, ja en osaa nauttia samoista asioista kuin muut, vaan pikemmin ärsyynnyn, koska en itse kykene siihen samaan kuin muut. Ja silti minunkin odotetaan osallistuvan.

Vielä jokunen aika takaperin itsekin odotin innolla juhannusta, suunnitelmat kuullostivat ihan mukavilta ja nyt kun tuo lähenee, ahdistun ja pelkään jotakin, josta en itse saa kiinni. Koen monia ristiriitoja, koska olenhan myös toivonut joskus, että edes joskus voisin viettää lapsivapaata ja nyt se mahdollistuu, en kykene kuitenkaan nauttimaan jostai ihmeellisestä syystä?

No, olen ennekin ollut vastaavissa tilanteissa. Tiedän, että pärjään ja nielen omaa oloani ja kiukku purkautuu sitten kotona, myöhemmin suurena harmituksena niin itseeni kuin omaan oloonkin. Harmi vain, etten osaa itse olla kuten muut, ja vielä sitten minua ahdistaa suunnattomasti ne muut, olkoon kuinka sukulaisia tai tuttuja tahansa. Ahdistaa jo nyt ja en saa mitään aikaiseksi. Todellakin pilaan omalla olemuksella toistenkin ilon, en saa tehtyä edes kauppalistaa tai kykene miettimään, mitä syömisiä jne tarvitaan. Jostain syystä en vain kykene ajattelemaan koko asiaa, jokin ahdistaa ihan äärettömän paljon. Mieluummin olisin itsekseni koko juhannuksen, kuin jaksaisin olla esittämässä ja hymyilemässä ja vastailemassa, ettei minulla ole mikään ja ei johdu heistä minun mieliala tai jotain muuta ja sitten kun poistun paikalta, alkaa se hitonmoinen ruotiminen minusta ja arvailu miksi olen vihainen, vaikken olekaan. Ja pakopaikkaa ei ole siellä, minne olemme menossa. Ja puhelimeen uppoaminen on epäkohteliasta, sitä en siedä itsekään. Ja kun mitään tekemistä ei ole, grilliruoka takaa sen, etten voi edes keskittyä ruuan laittoon, vaan sen hoitaa miesystäväni. Kertakäyttöiset astiat takaavat sen, ettei ole tiskiä, jonne pääsisin pakenemaan hetkeksi muilta ja siivoustakaan ei ulkoillessa tarvi tehdä. Joten pelkkä istuminen toisten seurana ja jatkuva tekohymyily ahdistaa jo etukäteen.

Samoin ne vaateet, joita edeltäkäsin odotetaan meiltä, pitää olla sitä ja tätä mukana, pitää olla leivottuna sitä ja tätä ja kaikkea pitäisi olla ostettuna syömisiä, ja sitten minun diettini menee jälleen pilalle, rahaa säästäksemme en valita marinadeista, ennenkuin iskee se tajuton päänsärky, jota yritän sietää ja seuraavan aamun vatsanväänteet, illan turvotus ja muut ikävät oireet viljojen syönnistä. Ei, ei minulla ole hauskaa ja yritä sitten selittää, etten voi syödä sitä tai tätä, koska lisäaineista osa aiheuttaa migreenin ja viljat ei sovi. Ja kaikki alkavat pyydellä anteeksi, itselleni tulee ikävä olo. Ja kun vihaan grilliruokia muutenkin, koska ne marinadit ja muut pilaavat maun sekä sitten kaupassa ei voi tietää marinadin alta, millainen liha siellä alla on. Viimeksi eilen miesystävä paistoi lihaa pannulla, ja en saattanut syödä jänteistä ja läskistä mukalihaa, jossa ei sitä lihaa sitten ollutkaan ja olen miljoona kertaa toivonut, ettei sellaista meille edes tuoda, koska kukaan ei sitä syö. Myönti tuo itsekin, että on sitä parempaakin syöty, mutta kesällä sitä näköjään voi ihmisille myydä kaikenlaista jätettä, joka menee grilliin on olevinaan niin herkkua.

Jäin siis eilenkin ilman sapuskaa, kun yritin kymmenkuntaa suupalaa syödä hermo meni, kun aina oli iso läskinpala suussa, ja jos ei ollut läski niin sitten oli jokin jänne narskumassa ja se on todella ällöä. Mutta, eipä sitä marinadin läpi näe, millaista lihanpalaa on tulossa. Vanhanajan kyljys, voi miten kaipaan sitä. Ilman mausteita, hyvin tehtynä mureaa ja herkullista verrattuna näihin nykyajan paskoihin, joita ei ennen kukaan kehdannut myydä ihmisille ja nyt eläimestä saadaan myytyä jokainen osa, jopa ne syötäväksi kelpaamattomat osat, kunhan on tarpeeksi marinadia päällä.

noh, ainakin ruoka on yksi mikä ahdistaa jo etukäteen. Samoin juoma, pelkkää vettä on ikävä hörppiä, kun juomissakin on ainesosia, jotka laukaisevat ikävän migreenin ja usein käy niin, että ainoa mitä voin juoda, on se vesi, ellen halua petiin loppupäiviksi. Mikään lääke kun ei auta kohtauksiin, ja menee kaksi viikkoa sitten kärsiessä päänsäryistä, joten todellakin varjelen itseäni kaikelta, minkä tiedän aiheuttavan päänsärkykohtauksen.

Ihmiset saavat minut myös ahdistumaan, varmaankin siksi, koska tahtoisin itsekin kyetä olemaan kuin he, normaaleja ja tuiki tavallisia, puhuen niitä näitä ja olemaan sellainen normaalisti sosiaalinen ja kiva ihminen, mitä en ole vuosiin ollut ja hämärä muisto teini-iästä, jolloin vielä olin normaali. Tuon tiedostaminen häiritsee ihan yhtä paljon kuin se, että edelleen tarkkailen omaa käytöstäni, sanojani ja kaikkea, ihan samoin kuin ollessani exän kanssa. Ne tavat olla kuin ei oliskaan olemassa on juurtuneet niin syvälle minuun, ja keinoja minulla ei ole päästä pois niistä. On harmillista olla liiankin tietoinen itsestään ja omasta olemisesta, se rajoittaa ihan kaikkea omassa elämässäni. Niin paljon, että haluan vain aina pois, kun en kykene olemaan kuin muut, sillätävoin normaalisti.

Ja sitten muut tulkitsevat minun vetäytymisen aina niin, että suutuin jostakin. Ja kun en suutu, minulla ei ole mikään heistä riippuvainen asia tai niin, että poistuisin seurasta heidän vuokseen. Ei, itselleni tulee vain käsittämättömän paha olla ja olen huomannut, että on parempi lähteä pois, ennenkuin alkaa omia hermoja kiristämään sen verran paljon, että sitten oikeasti suutun ja alan väsyä.

Jos kertoisin jollekin, kukaan ei ymmärtäisi tai sitten toinen vaihtoehto, eli oletpa kumma, menisit hoitoon tai jotain muuta yhtä rakentavaa. Sellaista en kaipaa, enkä kyllä sitten sitäkään, että minua ja minun olotiloja alettaisiin pohtimaan sitten oikein urakalla ja oltaisiin niin huolissaan ja otettaisiin oikein sydämen asiaksi huolehtia, että voin hyvin. Sekin on rassaavaa sitten vakuutella koko ajan, että kaikki on hyvin ja ahdistua niistä kysymyksistä vielä lisää.

Joskus itsestäni tuntuu hyvältä, kun koen pilkahduksen vanhaa itseäni, se tuntuu jotenkin hyvältä ja sitten jälleen palaan kuoreeni, ikäänkuin pelästyen, että mitä tapahtui. itseäni nuoruudessa määritti hyvin paljon huumori, muistan miten sain ihmiset nauramaan aidosti, ja pystyin vääntämään jopa hyvin synkkää mustaa huumoria hyvinkin vaikeista asioista ilman, että se oli ketään loukkaavaa. Olin iloinen, nauroinkin paljon ja olin myös kovin huoleton, pystyin luottamaan elämään ja siihen, että elämä kantaa vaikeuksista huolimatta. Olin paljon muutakin, en vain kykene muistamaan mitä kaikkea. Ja kukaan ei osaa minulle kertoa sitä. Kaikki ihmissuhteeni katkesivat yksi kerrallaan tavattuani exän. Ja uusia en saanut muodostaa, ex oli kovin mustasukkainen ja kateellinen.