Yritän, jälleen kerran sietää omia sietämättömiä olotiloja. Elämässäni tapahtuu koko ajan sellaista, pientä ikävää ja jos kun aikaa jää, alan murehtia sitten olematonta ja pystyyn kuollutta mukaparisuhdettani.

Kovit pitkälle en ehtinyt parisuhteeni ruotimisessa, kun jo muut huolet ilmaantuivat synkkinä pilvinä lähistölle. Koko porukan juhannussuunnitelmat menivät uusiksi, tosin itseäni se ei haittaa ollenkaan, olen helpottunut. Mutta muita minunkin edestä haittaa.

Mökkiä miesystävä yritti sitten etsiä, en lähde ja ei ole varaa sanoin. Se on jännä, miten miesystävä keväällä ei voinut kanssani suunnitella yhtä lomaviikkoa, varata mökkiä jne. Vaan nyt sitten, yhenäkin vuorokauden varoitusajalla. Ei onnistu minun kanssani moinen ja entäpä muksut, jotka tulevat viikonloppuna äitiviikolle jne.

Nyt olisi sitten pitänyt miettiä mökkiä, vaikka keskustelimme jo keväällä, ettemme sitten vuokraa sitä kopperoa, koska siihen ei ollut silloin keväällä varaa, vaikka olikin ja ei se tilanne ole siitä mihinkään muuttunut. Keväästä olisimme tosin voineetkin säästää pitkän siivun, vaan sitä ei tuo ihminen kyennyt ymmärtämään. Mitäköhän säästäminen hänelle todellisuudessa merkitsee tai tarkoittaa, kun kokee jo pelkän sanan niin ikävänä?

No, minä en toimi elämässäni hetken mielijohteiden perusteella, enkä todellakaan suostu maksamaan siitä yhtään ylimääräistä, nyt olisi sitten miesystävällä ollutkin mökkivuokraan rahaan, monta sataa olisi mennyt ns. ylimääräistä. Sanoin, että on sille rahalle ihan järkevääkin käyttöä, kuin maksaa itsensä yhdestä/kahdesta yöstä itsensä kipeäksi ja kuka olisi sitten joutunut siivoamaan ja laittamaan mökin kuntoon yksin lähtiessä? Puunailen tätä omaa kotia, yksin ja mietin kesken siivoilujen, että ei helvetti, en todellakaan jaksa siivota käyttömme jälkiä vielä jossain mökillä. Tässäkin kodissa on ihan tarpeeksi jo yksin tehtäväksi. Toinen kun tulee vietettyään töissä kaiken aikansa siistiin kotiin, puhtaisiin lakanoihin ja pyykitkin saa ilamiseksi pesettää täällä. On se kiva sitten toisen torkkua sohvalla muka telkkaria katsellen se pari tuntinen, ennenkuin hermostun ajan toisen petiin kuorsaamaan. Jos hän nyt silloin tällöin täyttää astianpesukoneen ja tyhjentää sen, niin en laske sitä kovin suureksi urotyöksi vielä, tai saa roskiksen taloyhtiön astiaan ulosmennessään. Harmittaa hieman, etten jaksa enää siihen miehenkoulutukseen käyttää aikaa ja vaivaa.

Noh, ruokaa on oppinut tekemään, muutakin kuin lämmittämään jotakin valmista. Mutta sitten ne sotkujen siivoukset jäävät minulle valitettavasti. Ja ovin mielellään tuo myös leipoisi sämpylöitä, vaan minä en niitä voi syödä, joten on jättänyt se n pois. Ja osin senkin vuoksi, etten halua siivota sitä vehnäjauhoa joka paikasta ja kyllästyin aina vaan toisen ylimääräisiä sotkuja siivoamaan.

Helpommalla siis pääsen itse, kun en odota toisen osallistuvan kotitöihin, koska yleensä saisin pettyä sekä sitten lopputulos samaa luokaa kuin viisivuotiaan lapsen harjoitellessa puhtaanapitoa. Ja en jaksa enää alkaa opettamaan yhdellekään aikuiselle puhtaanapitoa sen enempää.

Parisuhde, omalla kohdalla kysyn useinkin, mikä parisuhde ja olisinko onnellisempi ilman? Ei tarvitsi aina pahoittaa ieltä asioista, joille ei vain näköjään löydy ratkaisua. Mies tuntuu olevan tyytyväinen omaan tilanteeseensa, minä en. Ja kun yritän ottaa joko suoraan tai kierrellen ja kaarrellen asioita puheeksi, mies vetäytyy ja syyllistyy ja alkaa puolustautumaan ja selittelemään ja sitäkään en jaksa kuunnella, kun itse hakisin mielelläni ratkaisuja asioihin, jotakin näkyvää ja konkreettista yritystä edes.

En tiedä, olenko itsekäs "vaatiessani" parisuhteessa myös itselleni tyytyväisyyttä. Valitanko turhista ja pienistä asioista? Lähteekö ongelmat vain pelkästään minusta ja minun asenteesta tai jostain jostain joka on vain minusta riippuvainen ongelma? Vaadinko liikaa parisuhteelta, jos toivon edes jotakin pientä muutosta asioihin? Kuten yhteisen ajan toive, niin ettei se yhteinen aika mene miehen nukkumiseen tai tv-n äärellä kuorsaukseen?

Onko liikaa vaadittu, jos pyydän läheisyyttä edes silloin tällöin tai toivoisin vastavuoroisuutta. Meillä ei toimi se, että tee toiselle sitä, mitä toivoisit itsellesi . Ei toimi, ei oikeastaan mikään muu kuin se, että pahoitan jokaisessa päivässä oman mieleni ja onko se enää oikein ketään kohtaan?

Tiedän, ettei ole itseäni kohtaan oikein ja silti hyväksyn kuitenkin heikon parisuhteen tilan, koska parempaakaan en osaa kuvitella tai osaisin, mutten voi, koska mikään ei muutu kuitenkaan, sen olen jo myös nähnyt. ja pitää hyväksyä asiat, joihin ei voi vaikuttaa. ja enää en tiedä, miten voisin yrittää yksin parisuhdetta ylläpitää. Se on vaikeaa ja mahdotonta.

Tuntuu, ettei toinen ymmärrä ollenkaan, miksi en ole tähän parisuhteen tilaan tyytyväinen. Toinen selittelee, että ongelmana on minun liiallinen vapaa-aika ja toisella sitä on liian vähän. Ja miehellä on kyllä ihan sama mahdollisuus samaan vapaa-aikaan niin halutessaan, tätä hän ei halua ymmärtää. Ja minä en ymmärrä, miksi ihmeessä hänen pitää venyttää niitä päiviään niin paljon ja selitys oa aina sama, kun pitää saada rahaa, joka ei kuitenkaan missään näy, yhtä köyhiä olemme, vaikka hän olisi 24h poissa. 

Hänen poissa-olonsa parisuhteesta nakertaa koko ajan, enemmän tai vähemmän. Usein olen harmistunut, usein toivoisin hänen olevan myös arjessa mukana, osana tätä palettia. Mies ei ymmärrä, miksi olen harmistunut ja miksi en ole sitten esim. kertonut hänelle asioista, miksi kertoisin kun ei vaikuta hänen elämäänsä mitenkään, vaikka siis kertoisinkin, ei hän muuta tapojaan toimia ja itse selviän vähemmällä, kun vain otan huomioon enää lapset, kun jotakin pitää sopia ja suunnitella.

Miesystävä ei ole enää mielessäni edes, kun esimerkiksi suunnittelen lasten kanssa jotakin. Kokemus on osiittanut, ettei miehen varaan voi jättää mitään ja etukäteen sopiminen on vaikeaa, hän ei jotenkin halua lyödä lukkoon mitään. Sen huomasin keväällä, kun yritin sitä mökkihommaa yrittää järjestää. Ihan kuin miesystävällä olisi ollut jotakin muuta, omaa mielessä ja olisin sohinut ampiaispesään yrittäessäni hyvissä ajoin alkaa säästämään ja lyömään lukkoon yhtä tiettyä viikkoa tästä kesästä. Nyt sekin on siis poissuljettu, olkoon työmaallaan niin paljon kuin haluaa, ei kiinnosta hänen tekemiset enää. Ja sen on nyt saanut huomata, kerroin jo jokunen vuosi takaperin hänelle, etten haluaisi elää niin, että olemme minä ja lapset ja sitten erillään hän, mutta nyt olemme siinä tilanteessa, valitettavasti.

Kyllä jokaisella on oikeus suunnitella elämää hieman pidemmälle, eikä aina vuosi toisensa jälkeen toimia hetken mielijohteesta. Kalenteri on oiva väline, varsinkin kun on useampia asioita huomioitava ja ja useampia tarpeita jokaisen perheenjäsenen kohdalla ja aina ei voi jättää kaikkea sen epätietoisuuden varaan, mihin aiemmin olemme jääneet, kun olen yrittänyt ottaa  myös miesystävän esim. menoissa huomioon. Tai edes siinä ruuassa. Kun hän ei kykene siihen, että olisi kotona silloin kun olen sen ruuan tiettyyn kellon aikaan saanut valmiiksi tai odottaisin, että syödään koko porukalla yhdessä. Se on mahdotonta miehen kohdalla.

Joten, hän ei ole osallisena arjessa, vaikka sitä niin toivoisin. Ja itselleni on alkanut yhä enemmän tulla sellainen hällä väliä olotila, olkoon kun on.

Olen kertonut ajatuksistani, olen kertonut tuntemuksistani ja se ei ole johtanut mihinkään. Tilanne vain jatkuu samanlaisena, päivästä toiseen. Ei edes hermostuminen auta, mikään ei muutu.

Ja olen alakanut pohtia eroa yhtenä ratkaisuna. Koska, olen nähnyt kaiken tämän jo edellisessä avioliitossa ja en missään nimessä enää halua riidella, en alentua olemaan aina se, joka muuttuu ja muuttaa omaa tapaansa toimia. Jos ja kun ei ole toisella mitään haluja tarkastella asioita minun näkökulmasta, en minäkään halua olla aina se, joka niin tekee.

Ärsyynnyn usein toiseen, koska en itse voi sietää sitä, että vapaa-aika kuluu tvn äärellä kuorsaten, jos edes katsoisi sitä töllöään, vaan nukkuu sitten ja minä patistan sänkyyn, kun kello on kypsä unille. Joka päivä tuota samaa ja pikkuhiljaa alkaa ärsyyntyminen nousta ihan uusiin mittasuhteisiin. Sama, vaikka tulisi kotiin jo kello neljä, tv on tärkein asia toisen elämässä.

Olen yrittänyt, puhua, mennä lähelle, tehdä kaiken sen, minkä osaan ja silti, mikään ei liikauta toista. Ilmoittaa vain, että olen tiellä, hän ei näe jotakin. Se tuntuu kurjalta, olen siinä, sanon suoraan ja silti toinen ei ymmärrä. Miksi. Vaan ei sillä ole väliä, oikeastaan. Eräänä päivänä saan sen voiman jostakin ja laitan ihmisen ulos tästä kodista, kun mikään ei muutu ja itseäni vain kiusaan toivomalla tasa-arvoista parisuhdetta, vastavuoroisuutta.