On jännä, kun en todellakaan pääse exästä eroon, en sitten millään. Jos nyt ei joka päivä niin ainakin joka viikko kuulen hänestä ja omituisista jutuistaan aiheuttaen minulle ahdistusta.

Yritän kirjoittamalla sitä purkaa, ja joskus mieleeni hiipii toive, ettenkö edes joskus saisi elää ilman suurta huolta lapsistani. Tiedän huolien osa arkea aina, se on normaalia kyllä. Että vanhemmuus on aina jonkinasteisten huolien täyttämää.

Monet minun huolistani ovat kuitenkin sellaisia, oikeastaan pelkoja pohjautuen niihin lasten juttuihin, joita he ripottelevat eteeni. Ja kaikki ne vain vahvistavat jo sitä, mitä entuudestaan tiedän ja olen itse kokenut ja nähnyt.

Eilen tosiaan miesystäväni kertoi itse nähneensä kuinka ex oli käsitellyt lemmikkiään kovin julmalla tavalla ollessamme juhlissa. Tämä lemmikki joutui olemaan tuolloin kärsijänä, koston kohteena exälle ja syytän itseäni siitä osin. Juhlissa en tarkoituksella ottanut exään mitään kontaktia, en antanut hänelle mahdollisuutta tunkeutua panssarini läpi ja se aivan varmasti kismitti exää ja pahan olonsa hän sitten purki lemmikkiinsä kostaen tälle.

Semmoinen ihminen mikä exäkin on, kuvittelee tosissaan omistavansa toiset ihmiset ja voivansa pitää heidät itsellään, riippumatta siitä, haluaako toinen vai ei. Kun tuollainen ihminen on päättänyt, että voi omistaa toisen, hän ei omistuksestaan luovu edes silloin, kun erotaan. Eilen puhuin miesystävän kanssa tästä asiasta ja hän oli sitä mieltä, että ex on edelleen katkera meidän erostamme ja itse sanoin lisäten, ettei ex voi luopua omistuksestaan. Ex on edelleen mustasukkainen ja edelleen vihainen, koska ei pääse hallitsemaan minua enää oikeastaan mitään kautta.

Sairaalloinen mustasukkaisuus oli jo seurustelumme alkuajoista lähtien läsnä värittämässä suhdettamme exän kanssa. Ja miten minä reagoin asiaan alkuun? Olin itse sairaan onnellinen, kerrankin joku välitti minusta niin paljon. Monet muutkin asiat minä itse väritin, tietämättäni tosiaan muusta ja olin todella helppoa materiaalia exälle olla manipuloitavissa.

Uskoin kaiken selityksen, vakuuttelut, ja lupaukset paremmasta huomisesta. Hän muuttuu jos minä muutun ja minähän muutuin, tein kaiken, olin sellainen kuin hän toivoi ja seisoin vaikka päälläni, jos se vaan helpotti exää ja hänen oloaan. Vuosia luotin exään ja en osannut mitään asioitakyseenalaistaa ja jos joskus osasinkin, hän selitti asiat niin taitavasti, ettei minulle jäänyt epäselväksi, että minä olin se joka tein väärin kyseenalaistaessani exän tekoja, sanoja, ym.

Vuosien saatossa siis alistuin, ja opin miten exän kanssa pitää elää, jotta hän ei saa raivokohtauksia, ei satuta ja pysyy kaikin puolin tyytyväisenä. Kantapään kautta opin monia asioita ja vaikka todella usein tuli niitä yllätyksiä eli täysin uusia juttuja, en päässytkään enää lähtemään, syy olikin koko ajan minussa exän puheissa. JO pelkkä syyllisyys piti minut hänen lähellään, jossain vaiheessa luulin jopa niinkin, että olen itse aiheuttanut hänen hulluutensa, että oli minun vikaa ja syytä, että olimme keskellä hullujen huonetta.

Irrottautuminen exästä kesti monen monta vuotta. Se alkoi oikeastaan silloin, olin jo useamman kerran peräjälkeen jäänyt äitiyslomalle töistä ja useinkin työkaverien kommentit monista asioista laittoivat ajattelemaan, koska heidän kauttaan sain kuulla sitä tavallista ja normaalia ja useinkin tajusin, että meillä oli jokin ongelma, jolla ei ollut nimeä. Ihmettelin hyvin usein omaa pahaa oloani jakoskaan en keksinyt sille syyytä, en nimeä. Vain sellainen epämääräinen huono olo oli jatkuvasti läsnä, vaikka kaiken piti ollakin hyvin. Olihan kulissit hyvin, kyllä.

Olin todella hölmö ja nuori ja kovin luottavainen. Juuri tuo luottamus teki pahaa, koska en saattanut kuvitella, en uskoa mitään pahaa exästä. En nähnyt edes hänen lääkeriippuvuuksiaankaan, vaikka hän aina tasaiseen tahtiin muistutti minua niistä, järjesti itselleen aina sopivasti jonkin pienen tapaturman tai selkä tuli kipeäksi ja en osannut edes epäillä, että hän tarvitsikin vain lisää voimakkaita kipulääkkeitä, joilla sai pään sekaisin. En tunnistanut, vaikka olisi pitänyt. En osannut epäillä mitään. Ihmettelin vain hänen käytöstään ja sekavuuttaan ja hölmönä ajattelin, että toinen herää aina väärällä jalalla ja on unenpöpperössä.

Olin mestari selittelemään kaiken, etsin kaikki järjelliset selitykset mutta tahallisuutta en koskaan osaanut ajatella, että ex teki monia asioita tahallisesti ja suunnitelmallisesti. Kaikki oli vain minun huonoa tuuriani, minun omaa syytäni ja omia unohduksiani. Yhenäkin minun loistava muistini oli kadoksissa, en enää voinut omaan muistiini missään asiassa, ja aloin itsekin sitten huolestua. Aika varhaisessa suhteen vaiheessa siis aloin oireilemaan myös ihan fyysisesti ja jos olisin silloin tiennyt, vaan en tiennyt.

Minulta meni vuosikymmeniä, ennenkuin olen ymmärtänyt, mistä kaikki fyysiset oireeni ovat kotoisin, että ne on ihan normaaleja seurauksia epänormaalista. Keho reagoi silloin kun mieli ei ymmärrä, ei halua nähdä ja minä en halunnut nähdä mitään pahaa exässä. En edes silloin, kun löi minua ensikerran. Se oli minun vikaa, ja jos olisin tehnyt ja toiminut toisin, niin ei olisi käynyt. Ja paskanmarjat, se yksikin lyonti parisuhteessa on liikaa. Käsi ei nouse vahingossa, vaan aina tahallaan. Samoin käsi ei vahingossa heitä tavaroita, vaan aina tahallaan. Minun olisi pitänyt tietää, luottaa siihen omaan tietooni noistakin asioista ja kaikki unohtui, siinä samalla kun kotiovi pelmahti kiinni takanani, alkoi ihan eri maailma, jossa päti ihan omat lakinsa ja sääntönsä.

Ex kohteli minua kuin omaisuutta, josta piti ja hänelle oli hyötyä ja toisaalta minusta piti päästä eroon ja hän vihasi minua. Elin avioliitossa miehen kanssa, jolla oli vain kaksi puolta. Hyvä ja paha. Avioliiton loppuaikoina tuo vaihtelu oli jo ihan minuuteista kiinni, kuin jekyll ja hide siitä elokuvasta.

Tänään tiedän, että se paha on se todellinen ihminen ja hyvä on vain loistavaa näyttelyä, jolla on omat tarkoituksensa ja tavoitteensa saavuttaa itselleen jotakin. Sillä hyvällä ex sai minut aina jäämään ja unohtamaan eroaikeeni. Hän lupasi aina muuttua ja kovin olikin hyviä aikoja, jolloin koin olevamme jo melkein kuin normaali perhe, tehden jopa melkein normaaleita asioita ja sitten eräänä päivänä kaikki muuttui ja talossa olikin täysi helvetti päällänsä.

Sitten vuosien aikaan opin, että vaihtelu exässä kuuluikin asiaan, sitten oli tavallista pidempään huonoa jaksoa, aloin syyllistämään itseäni ja aloin keksiä selityksiä parisuhteen normaaleista esim. seitsemän vuoden sykleistä ja kriiseistä ymmärtämättä, että elimme yhtä kriisiä jatkuvasti. Edellinen ei ollut vielä haihtunut, kun oli seuraava kohdattava sekä arjessa oli niin paljon erilaisia kriisin alkuja, että kuvaannollisesti sammuttelin tulipalon alkuja aina, vähän väliä.

Elämäni sai sitten ihan toisenlaisen käänteen, kun aloin etsiä ja ihmetellä omaa elämääni. Syyllistin itseni tottakai joka käänteessä, selittelin itse itselleni, että vika oli vain minussa, exä oli täydellinen, hänessähän ei voinut olla mitään syytä, ei mitään ns, vikaa. Uskoin itsekin hänen luomaansa harhaan ja siihen teatteriin ja sitä tuki tietenkin myös hänen sukunsa ja minunkin sukulaiset. Yritin ottaa selvää ja luin jonkinverran kirjallisuutta esimerkiksi alkoholistin lapsena olemisesta, tunnistinkin itsessäni paljon samoja piirteitä ja aloin huomaamaan itsessäni tarpeita muutokseen, muutenkin kuin vain toisen käskystä tehdä itselleni sitä ja tätä. Yritin silloin exäni kanssa ottaa puheeksi myös sen, että olisin jo tuolloin hakautunut esim. johonkin terapiaan ja siitähän se ex sitten myös riemastui. Hänestä olin tullut hulluksi ja jos menisin terapiaan, hän toimittaisi minut hulljen huoneelle ja hän lyttäsi koko ajatukseni ja sai siitä sitten uuden keinon hallita minua. Olinhan itse myöntänyt tarpeeni päästä terapiaan, joten hän usein käytti omia sanojani minua vastaan ja sai minut sitten tekemään melkein mitä tahansa sillä verukkeella, että minä todellakin pelkäsi hänen puhuneen ja puhuvan minusta tutuilleen jne.

Saman kaavan muksiesti sitten ex toimi muutenkin arjessa. Ja jossakin vaiheessa sitten oma maailmani mureni, kun ymmärsin jotenkin, jonkun ihmisen selitettyä minulle, miten elin omassa elämässä elämässäni kuin orja ja olin kottin sidottuna, ja ettei sellainen ollut enää tänäpäivänä normaalia ja minun pitäisi alkaa hakea apua itselleni ja lapsilleni. Tuolloin en ymmärtänyt, ihmettelin vain miksi toinen oli niin vihainen minulle ja mitä väärää olin hänellekin tehnyt, kun niin suuttui ja oli huolissaan minusta. Siitä se sitten lähti, herätys toimi ja kiitos sinulle, vieras ihminen, jonka kasvoja en edes enää muista.

Otin selvää mikä on normaalia tapaa toimia lapsiperheessä, miten muut toimii missäkin tilanteessa ja kuinka vastuut hoidetaan vanhempien välillä yleensä jne kaikkea mahdollista. Aloin selvittää myös sitä, mikä oli normaalia tapaa kohdella muita ja toista parisuhteessa, miten normaalisti toisella puhutaan jne. Aloin kaikin tavoin sitten ymmärtämään, että meidän perheessä oli jokin vika, jokin jolle ei ollut nimeä. Ymmärsin, että vastuu pitäisi kuulua parisuhteessa ja perheessä molemmille tai sitten vastuut on yhdessä miettien esim. jaettu jne ja törmääsin sitten kuukausien kuluessa moniin semmoisiin seikkoihin, jotka avasivat omia silmiä paljon. Niin paljon, että aloin pyytää exää silloin parisuhdeterapiaan, koska ajattelin sen olevan apu meille kahdelle ja terapiassa ex alkaisi myös nähdä asioita minunkin näkökulmasta. Turha toive se oli, onneksi terapeutti ymmärsi yskän, vaikken itse silloin vielä tiennyt mistä on exän kohdalla kyse, muistan vain terapeutin sanat, kehoituksen miettiä eroa yhtenä mahdollisuutena. Silloin sain myös nimen yhdelle elämää hallitsevalle tekijälle. Terapeutti kertoi minulle, että ex luuulee asioita ja elämäämme hallitsi kovin pitkälle exän luulottelut kaikesta mahdollisesta. Miksi en itse tiennyt, että ex luulee asioita ja kuvittelee asioita mielessään?

En osannut itse kuvitellakaan semmoista, en ennenkuin terapeutti  minulle selitti. Luuleminen ja luulojen mukaan toimiminen. Tänään tiedän luulottelulle paremman sanan, vainoharhaisuus. Olisin pelästynyt hyvin suurella todennäköisyydellä, jos terapeutti olisi sanonut minulle, että ex on vainoharhainen. Olisin särkynyt itse siihen paikkan ja tuolloin meillä oli kuitenkin kaikki nykyiset lapset jo olemassa, ja mitä olisikaan käynyt, jos minun pääni olisi hajonnut tuolloin, ei se kaukana silloinkaan ollut.

Jotenkin sitten kaiken elämän keskellä aloin saada ahaa-elämyksiä yhä useammin, riitelyjen yhteydessä aloin nähdä exän tavan hallita minua ja huomasin, että ex osasi järjestää riitoja ihan tarkoituksella, hän tiesi mistä naruista minua vedellä, jotta suutuin ja aloin riitelemään hänen kanssaan. Sitten opin myös, miten ex saa minut toimimaan ja tekemään asioita kuten hän haluaa, jossakin vaiheessa, kun sain tarpeeksi voimaa, aloin vastustamaan exän hallintaa minua kohtaan. Muutokseni aiheutti exässä suurta vihaa, kun en hypännyt hänen käskystään ja en toiminut hänen käskystään. SIlloin alkoi fyysinen väkivalta uudelleen, lasten änhden hän joskus ilmoitti, että näin äitiänne pitää kouluttaa, jotta osaa olla ihmisiksi.

Samaan aikaan olin koukussa, kiinni kaikin tavoin exässä ja hänen jutuissaan. Ex oli tekemällä tehnyt minusta hänestä riippuvaisen ja niin varmistanut, että minun olisi mahdoton erota hänestä. Sen tajusin ja silloin minulle alkoi selvitä, että moni asia oli exän puolelta hyvin tarkkaan harkittua ja suunniteltua ja opin myös pelkäämään. Ei riitäänyt se, että tiesin exän kuvittelevan asioita, tosin se tieto helpotti minun elämääni, ymmärsin, että hän vetosi usein asioihin ja ihmisiin, joita ei hän ei tuntenut, hän vain luotti siihen, etten koskaan kyseenalaistanut hänen puheitaan ja en puhunut kenellekään asioistamme.

Miten hän sitten piti minut itsestään riippuvaisena? Hallitsi minun palkkaani ottamalla rahat omalle tililleen ja antamalla minulle kauppasumman verran rahaa soittaessani hänelle aina, että laittaa tililleni rahaa tai en pääse kaupan kassalta pois. Tilipäivisin luulin, että pääsen ruokakauppaan, hän oli jo ehtinyt siirtää rahat itselleen. Sama juttu auton tankkauksen kanssa, hän ei koskaan opettanut minua tankkaamaan autoa, vaan kävi sen itse tankkaamassa. myöhemmin kun opettelin taidon sitten itse, ja opin nostamaan käteistä, ja hän ei kyennyt hallinnoimaan menojani, hän alkoi tiukata auton tankin korkin niin tiukkaan, etten itse saanut korkkia enää auki ja aina jouduin sitten pyytämään apua muilta, jotka kävivät asemalla tankkaamassa. Joskus ex otti avaimeni, ja sanoi että olen ne itse hävittänyt ja useinkin sitten löysin omat avaimeni hänen työkassistaan kotiin tultaessa ja tiedän, etten itse koskaan laittanut niitä sinne, en edes vahingossa. sama juttu kävi myös rahapussin kanssa, samoin puhelimen. Sitten viimein ex tuhosi lastenvaunut, nosti ne niin ylös autotalliin, etten saanut niitä enää ja jouduin kantamaan vuosikasta sylissä jataluttamaan taaperoita pitkiäkin matkoja hakiessani isompia sisaruksia tai viedessäni heitä jonnekin.

Elämä oli todella raskasta, monta pientä jaloissa ja sitten yksi isopieni mustasukkainen ja vainoharhainen tikkarin perään kiukutteleva iso mieskakara, joka teki tahallaan kaikenlaista kiusaa pitääkseen minut neljän seinän sisällä, yksin ja passaamassa häntä.

Taisn jo terapeutille sanoa, ja kuvailla sitä silloista omituista arkea ja miehen toimintaa olla mukama aikuinen, vastuullinen isä ja ihmettelin silloin miehen puheita ja niiden ristiriitaisuutta käytännössä, kuinka hän vaittää asioita, mitkä ei piteneet paikkaansa. Ymmärsin exän myös osaavan valehdella ja muunnella totuutta.

Myöhemmin aloin tunnistamaan exän käytöksen sujuvaa taitoa pystyä manipuloimaan minua kaikin eri keinoin. Tajusin, että valta ja hallinta minusta oli saanut yliotteen ja olin menettänyt vapauteni omassa elämässäni.

Oma vastustukseni aiheutti sitten monenlaisia kostotoimia exän taholta ja siinä kohtaa sitten kun ex tajusi, että lapset ovat se ase, jolla hän kykenee hallitsemaan, jos mikään muu ei tehoa, hän alkoi kiusamaan lapsiaan. Oli hän jo aiemminkin tehnyt sitä, mutta harvemmin.

Ja aloin vastustamaan exän epänormaaleja tapoja yhä kiivaammin ja vaatimaan normaaliutta ja tavallisuutta arkeen ja hänen vanhemmuuteen sekä vastuunkantamista ja puheidensa näyttämistä myös toteen. Aloin vastuuttamaan exää ja opettamaan hälle arjen taitoja. Ja siitä seurasi jälleen omat ikävät asiansa. Opin kääntämään hänen puheensa häntä itseään vastaan ja joiltakin osin siis pelaamaan samaa peliä ,kuin hän pelasi kanssani.

Tänään tiedän, että ex haijasti omat toiveensa ja muut juttunsa minuun syyttäen minua niistä asoista tai ajatuksista. Ymmärsin, että ex oli jotenkin sairas, ja moni hänen käyttämä lauseensa tuki ajatustani. Kuten se, että ex väitti usein jonkun laittavan ajatuksia minun tai hänen päähänsä. Elämä oli kuitenkin jatkuvaa kriisistä kriisin selviämistä sen pikkulapsiarjen rinnalla.

Tapahtui vielä paljon ja minulle piti sattua paljon ennenkuin ymmärsin, että minun oli päästävä pois exän luota tai hän viimein toteuttaa uhkauksensa. Annoin niin monessa asiassa periksi, olin jo oppinut paljon siitä, kuinka exän sairas mieli toimiikaan ja osasin jo jotenkin tulla toimeen sen kanssa. Sitten ex alkoi muuttua kovin arvaamattomaksi ja puheet entistä hurjemmiksi. Hän ei hallinnut minua enää samoin kuin ennen. Hän varmasti näki pelkoni ja kuvitteli sen johtuvan hänen käytöksestään, pelkäsin ennemmin hänen sairasta päätään ja niitä mielikuvia joita hän minulle aina kertoili sekä sitten sitä tapaa jolla hän alkoi uuvuttamaan minua. Pääsin ajoissa lähtemään,