Kaikenlaista pientä kiusaa, sarjassamme miljoona jälleen.

Tällä kertaa yksi lapsista kotiutuu mustelmien kera, jo tutuiksi tulleet sormenjäljet ja ruhjeet kehossaan ja ei halua kertoa mistä tälläkin kertaa on mustelmat saanut. Joskus selitteli niitä lemmikin puremiksi. Kukaan ei ole ottanut tosissaan minun huoliani, minä kuulemma keksin asioita ja sitten viimein myös lapset sepittävät satujaan.

Olkoon, en välitä enää.

Sama homma toisen lapsen kohdalla. Lasten isä on hävittänyt lapsen arvokkaan tavaran. Lapsi kotiutuu meille itkien ja sanoo, ettei se löydy mistään. Tiedän isän hävittävän lastensa tavaroita joko omaan rahapulaansa on myynyt tavaran tai sitten hän tekee jälleen mahdottomaksi lapsen harrastaa ja kadottaa tarkoituksella tarvittavan asian. Kuten on ennenkin toiminut noin, tekee kaikin keinoin mahdottomaksi lapsen osallistumisen harrastukseensa ja odottaa, että lapsi päättää sitten lopettaa, kun se on aina niin mahdotonta.

Tällä kertaa en välitä tästäkään asiasta. Lapselle sanoin, että hoitaa asian isänsä kanssa. Ei kuulu minulle ollenkaan. Mitäs on hävittänyt tavaransa. En jaksa enää, en kertakaikkiaan. ja kun kyse ei ole lapsen terveydestä, minun ei edes pidä yrittää hoitaa asiaa exän kanssa. Kyse ei ole hengestä ja terveydestä. Sanoin lapselle, että isänsä kanssa hoitaa asian kuntoon, minä en voi tehdä mitään.

En todella ala siihen leikkiin, että ex myy lapsen arvokkaita asioita saadakseen rahaa ja minä sitten hankkisin lapselle uutta tilalle. Ei , se ei mene niin.

Kolmas vaihtoehto voisi olla myös exän tuntien kiristys lasta kohtaan. Ex on uhannut myydä lapsen tavarat jos lapsi ei tottele isäänsä ja nyt olisi sitten toteuttanut uhkauksensa eli lapsi on toiminut jotenkin väärin isäänsä kohtaan ja isä hävitti lapsen tavaran. Sillekään en voi mitään.

Meillä muuttuu myös ruokavalio erään lapsen veriarvojen ja lihomisen vuoksi. Yllättäen lapset eivät saaneet tulle luokseni pyöräillen, joten heidän liikkuminen ja kodista poistuminen kavereita tapaamaan ilman minun kyytiä on mahdotonta. Kävellen liian pitkä matka ja minä en periaatteesta enää kuskaa lapsia kavereilleen. Osaavat itsekin liikkua jos haluavat, vaan eivät kävellen. No, ei ole minun ongelma sekään, mitäs eivät tulleet pyöräillen.

Älylaitteiden käyttöön joudun myös tekemään rajoitukset. Vielä en ole joutunut ottamaan laitteita pois kokonaan, vaan nyt on senkin aika sitten. Mitään muuta eivät keksi kuin olla laitteillaan. Nyhjöttävät sohvalla ja tuntikausia tuijottavat laitetta. Isälle se varmasti sopii, minulle ei. Saavat keksiä jotain muuta tekemistä itselleen ja jos eivät keksi, pyöritelköön peukaloitaan sitten, kunnes keksivät.

Isänsä kannustaa lapsia epäterveellisiin syömisiin, isäviikoilla ovat syöneet taas jokainen päivä epäterveellisiä asioita, pizzoja, hamppareita, sipsejä, karkkia, limsaa, ranskalaisia ja makkaroita. Kolesterolit kohdilleen vain, samoin verensokerit. Arvot riittäisivät jo yhden lapsen kohdalla 2-tyypin diabetekseen diagnoosiin, vaan kyse on kuitenkin melkoisen pienestä lapsesta, jolla on vielä toivoa, mikäli ruokavalio ja liikunta saataisiin kuntoon. Vaan isä tukee päinvastaista, koska

hänenkin siaruksensa ja vanhempansa ovat samanlaisia läskikasoja itsestään puhumattakaan. Niin pitäähän nyt omien lastenkin näyttää samalta, eikä miltään riisitautiselta. Isän sanojen mukaan kaikki alle 100 kiloiset on riisitautisia, joten ei puutu enää paljoa tämänkään lapsen kohdalla tuosta, että isä on tyytyväinen lapseensa ulkonäöllisesti. SIllä terveydellä ei ole väliä, ei sillä että ko. lapsi häpeää omaa vartaloaan jo nyt paljon, koska se eroaa kovin paljon muiden samanikäisten ja hoikkien lasten ulkömuodosta. kannusta nyt sitten hyvään itsetuntoon ja tervelelisyyksiin. En  jaksa.

Jaksan muuttaa omaa ruokavaliota niiksi viikoiksi kun lapset ovat meillä. Ei enää mitään rasvoja, ei juustoja, ei leikkeitä, ei makaronia, ei riisiä. Ei rasvaisia maitotuotteita, ei sitä ja ei tätä. Pitää huomioida kolestereroli, kohonneet verensokerit sekä lihominen ja liikkumattomuus eli käytännössä joudun pitämään nälässä koko perheen. Lapsilla kasvaa vatsalaukku aina isän viikkojen aikana ja ruokaannosten koko on hurja, jotta nälkä lähtee. Se jo pelkästään aiheuttaa lihomista, kun syödään enemmän kuin oikeasti tarvitsee, koska vatsalaukun tilavuus on suuri ja siten näläntunne häviää vasta suurilla ruoka-annoksilla.

Ei mitään herkkuja, ei karkkia enää edes erikoishetkiin, joita meillä nyt ei olekaan ollut kovin paljoa, mutta nekin jää nyt pois. Ei enää edes pinaattilettuja, tai muitakaan erikoisuuksia erikoistilanteisiin.

Tiedän tosin miten turhaa omat toimeni ovat, koska lasten isä ei osaa eikä kykene muistamaan ruokavalion tärkeyttä. Uskoisin jonkin ajan kuluttua hän ei edes muista koko asiaa ja sanoo, ettei ole koskaan kuullutkaan asioista. Kuten tekee kaikissa asioissa mitkä liittyy lapsiin.

Ja sehän on normaalia. Niin minulle sanotaan, että isän hoitoon voi luottaa, isä osaa ja huolehtii hyvin lapsistaan omilla viikoillaan. Ja minä ihmettelen, miksi olen ollut huolissani juurikin näistä syömisistä jo heti eron jälkeen? Ihan turhaan ilmeisesti.

Ihan turhaan olen huolissani lapsistani, heidän vammoistaan joita isän käsittelyssä tulee, sekin on normaalia lasten taipumusta saada mustelmia ja sormenjälkiä kehoonsa kun tiedän isän tavan napata kiinni raajoista ja vähän kovistella. Isä muuttui yhdessä yössä kunnolliseksi, juuri sinä yönä kun muutin pois sieltä helvetin esikartanosta.

Iha turhaan olen huolissani lasten tavaroiden häviämisestä, joita aina silloin tällöin sattuu, sehän on normaalia, että lapsi hävittää vahingossa tärkeimmän harrastukseensa liittyvän asian. Kysyin lapselta, miksi hän itse hävitti tavaransa, koska sekin on pidettävä mielessä, että jos hän ei haluakaan harrastaa enää jne. Tai jos halusi uuden mutta paremman ja kalliimman tilalle ja hävitti itse. Näitä asioita otin lapsen kanssa esiin ja kysyin suoraan hävittikö tavaransa, ettei tarvitsi enää harrastaa, tai halusi uuden tilalle uuden kenties? Ja ei, mikään ei täsmää, paitsi jos lapsi valehtelee, sanoo toista kuin tarkoittaa. Sanoo kyynelsilmin, että harrastus on hänelle itselleen tärkeintä ja hän ei olisi niin tyhmä, että tekisi semmoista. Mitä jos hän valehtelee minulle kuitenkin? Osaa esittää itkevää ja surullista niin hyvin, samoin kuin isänsä.

Kusettaa minua samoin kuin muutkin.

No, en välitä lapsen harrastuksesta. Se ei ole minun juttuni, koskaan ollutkaan. Ainoa, että se on ollut todella lapsen ikioma asia, asia joka on ollut tärkeä hänelle itselleen. Onko se ollut häneltä vain esitystä kaikki nämä vuodet?

Eräänä päivänä kaikki lapset ovat aikuisia. He eivät kukaan tule koskaan ymmärtämään sitä helvettiä, minkä olen käynyt läpi heidän isänsä takia, eivät ymmärrä tunteitani, eivät minun suhtautumista rakkaaseen isäänsä. Kukaan ei ymmärrä, paitsi ehkä sellainen, joka on saman kokenut omassa elämässään. Kuinka joku voi olla niin kiero, sairas ja hullu sekä samaan aikaan niin kaukaa viisas, että todellakin kykenee suunnittelmaan ja toimimaan ja saamaan toimimaan ihmiset  oman mielensä mukaisesti. Olen tullekin toiminnalle saanut nimen viimeinkin, psykopaatti. Ihminen, jolla ei ole tunteita, joka ei kykene asettumaan toisen ihmisen asemaan millään tasolla ja osaa esittää taitavasti mm. tunteita ja kykenee hallitsemaan kaikin mahdollisin tavoin muita ihmisiä sekä tekemään kaikenlaista pahaa ilman omantunnon tuskia ja kykenee vieläpä oikeuttamaan omat tekonsa hyvien selitysten kera sekä kääntämään kaiken toisten ihmisten syiksi ja vioiksi ja niin, että hän on täydellinen kaikessa ja loistaa muiden silmissä viattomana ja syyttömänä.

Lapseni kasvavat tuollaisen ihmisen seurassa. Ja en voi heitä auttaa mitenkään. Paitsi omilla viikoillani oikoen ja korjaten monia omituisuuksia sekä käytösmalleja sekä opettaen heille tunteita, niiden ilmaisua sekä oikeaa ja väärää. Kaiken muun lisäksi, ja jokainen viikko aloitan alusta. Jo vuosien ajan.