Näin unta, nukahdin päiväunille siis. Tekemistä riittäisi, mutta kuuntelen kehoani ja mieltäni ja nautin siitä nyt (yritän), että voin todellakin kellahtaa sohvalle, jos siltä tuntuu ja tänään niin kävikin. Nukahdin, koska aamulla heräsin liian aikaisin ja en jäänyt sänkyyni odottelemaan uudelleen nukahtamista.

Unessa olin vanhimpien lasteni kanssa huvipuistossa. Katselin vieressä, kun lapset kokeilivat laitteita. sitten olinkin itse kyydissä, korkealla pyörimässä ja pelkäsin. Huomasin, että laite oli muuttunut sitten viime käynnin ja samalla kinnitin huomion lapseeni, joka tiputtautui korkealta alas kenkiensä perään ja tipahti vahingoittumattomana alas. Lähdin siitä perään, ja jäin jumiin johonkin puiseen tunneliin, ja katsoin erästä vanhaan naista silmiin ja pyysin häneltä apua. Nainen ei sanonut mitään, katsoi vain ja lähti pois. Jotenkin siitä sitten pääsin pois ja menin kohtauspaikalle odottelemaan ja siihen pelmahtaa jokin iloinen mies, joka pyytää mukaansa auttamaan jotakin, johonkin kioskille. Apuni oli jokin sana tai ostos myyjälle, ja tämä mies alkoi hokemaan minulle, että hae työtä, hae työtä ja poistui paikalta annettuaan minulle ennen sitä palkkioni, eli omituisen jäätelöannoksen.

Heräsin ja mietin hetken, miksi huvipuisto ja miksi tuo omituinen mies, iloinen ja elehtivä ihminen ja miksi hae työtä ? Kävinkin läpi paikkakuntamme työt, kaikista kanavista ja jopa oppisopimuspaikat, ja ei mitään. Oman alan paikkoja oli jonkun verran, vaan enää en kykene siihen hommaan. Ja muita soveltuvia paikkoja ei ollut.

Luin muutamia työn kuvauksia, ja en ole sitä, en ole tätä, en omaa sitä taitoa, en opi nopeasti ja helposti uutta, en ole nuori enkä kaunis enkä joustava, en kykene nopeaan päätöksen tekoon ja ei, minulla ei ole miljoonaa eri taitoa juuri siihen ja siihen.

Mitä ihmettä työnantajatkin hakevat? Jotain ihmetyyppiä, joka pystyisi olemaan kymmenessä paikassa yhtäaikaa ja olemaan tehokas ja joustava sekä hyvinkoulutettu ja pitäisi olla työkokemusta niin ja niin paljon ja mielellään juuri siitä tehtävästä. Noilla saatesanoilla ei tehnyt mieli hakea yhtään työpaikkaa, en riittäisi kenelläkään, pääni ei todellakaan kestäisi sellaista.

osa-aikaisia paikkoja ei ollut, ja kävin keväällä eräässä työhaastattelussa, sieltä luvattiin ottaa yhteyttä ja työaika olisi ollut puolikas. Mutta, kukaan ei ole ottanut yhteyttä sieltäkään ja se työ oli aivan pohjanoteeraus ammatillisesti ajatellen. Ja olen miettinyt itsekseni, että olenko todellakin niin huono ihmisenä ja onko elämäntilanteeni todellakin niin kamala, etten edes siihen työhön kelvannut ja olin rehellinen, en kaunistellut yhtään omaa elämäntilannettani.

Siitä jälleen sain kärsiä, rehellisyydestäni. Kerron miten asia on, enkä kaunistele tai kauhistele ja vipinää tulee kinttuihin todella nopeasti. Olen sen huomannut ihan omasta kokemuksesta. Pitäis vain esittää, että kaikki on niin helvetin kaunista ja ihanaa ja elämä hymyilee koko ajan.

No, uni on uni ja ne eivät merkitse todellisuudessa mitään. Totta on se, että pitäisi ja pitäisi etsiä oikein urakalla töitä. Se on vaan niin hiton masentavaa, kun hakee paikkoja ja niistä ei kuulu sitten mitään. Tai monen viikon jälkeen tulee se, kiitos mielenkiinnosta plää pläää.

Ihan kuin kaikki olisin menettänyt ja koko oma elämäni olisi valunut viemäriin. Ja niin onkin. En ole kelvollinen saamaan edes töitä. Olen ollut umpikujassa pitkään, ja minulla ei ole mitään keinoa sen umpikujan ratkaisemiseksi, kuten ei ole muidenkaan asioiden. Sanotaan, että jos on työtön, niin hänellä on silloin muutakin ongelmaa tänä päivänä. Pitää paikkaansa ja semmoista ihmistä ei sitten edes haluta kuulla, ei antaa mahdollisuutta.

Toisaalta, en koe itseäni työkykyiseksi. Miten kykenisin työssä ollessa selättämään sen hetken, kun lamaannun täysin? Kun uupumus iskee niin voimalla, että ainoa ajatus on päästä selälleen ja huilata se hetki pois? Kun lihakset uupuvat ja kehoa alkaa koskea, entäpä hankaluudet wc asioinnin kanssa. Kun pitää ravata tunnin välein ja aina sekään ei riitä, riippuen onko vatsa sekaisin vaiko ei. Miten sitten jatkuvat päänsäryt ja niiden aiheuttama toimintakyvyn lasku, kun kipu on niin valtavaa, ettei mistään tekemisestä tule yhtään mitään. Ja lisätään sitten vielä tuohoh kaikkeen jatkuvat ikävät asiat exän taholta, niihinkään en voi itse vaikuttaa ja en itse voi sille mitään, että monesti menen hetkeksi järkytyksen tilaan, jolloin taas tekemisestä ei tule  mitään. Ja huonot yöunet, kun on valvonut ja nähnyt painajaisia koko yön, ja pitäis aamulla jaksaa pirteänä ja levänneenä olla töissä? Saati sitten nykyisin hyvin heikot sosiaaliset taitoni, miten ihmeessä kykenisin olemaan toisten ihmisten parissa? 

Ei, minusta on tullut tällainen jotenkin vajaa kaikin puolin. ja minun väsymys ei lähde pois nukkumalla ja lepäämällä. Takaumien tullessa sitten olen kovin levoton ja hädissäni, vaikka tiedänkin ettei mitään pahaa tapahdu enää. Keho reagoi silti ja se on kovin uuvuttavaa jo se.

Hädintuskin jaksan kotona tehdä pakolliset, keskittyä olemaan äiti omilla viikoillani ja siihen se sitten jääkin. Kun pitäisi tehdä muutakin, kuin olla kotona päivästä toiseen ja se on liki mahdotonta. Olen lopettanut jopa sen unelmoinnin siitä, millaista olisi, jos jaksaisin ja kykenisin. Kun en vieläkään jaksa, en kykene ja se siitä.

Ole siinä sitten itselleen armollinen, ja yritä työllistyä tai tehdä jotakin. Minun kohdalla se on joko tai. Semmoista kompromissiä tuskin on olemassa.