Minun tekee pahaa aina ajoittain, lapsen etu ei ole lapsen etu useinkaan, vaikka niin muka-asiantuntijat väittävät tuntematta lapsia itsejään.

Lastensuojelu nosti kätensä pystyyn, he sanoivat etteivät voi auttaa ja että meidän vanhempien pitää kyetä lopettamaan ns. riitely. Kyllähän he tiedostivat ja näkivät käytännössä haasteen, minkä edessä olen jokainen kerta joutuessani yrittämään yhteistyötä lasten isän kanssa. Siltikin koin, että myös minut syyllistettiin toimimattomaan viestimiseen, että minä viestin isälle niin, että isä suuttuu ja ärsyyntyy.

Lopettamaan riitelyn. Mitä,ja miten, kun se ei ole minusta kiinni se ns. riitely. Kun se on yksinomaan kiinni siitä toisesta osapuolesta. Kun yhteistyö ei toimi vanhempien välillä, siihen kukaan ei voi tulla väliin ja auttamaan. Lapset kärsivät siitä, ovat siitä lapsetkin minullekin sanoneet, monesti ja itse yritän aina parhaani, ollakseni kunnioittava, asiallinen ja yksinkertainen niiden harvojen viestien ja asioiden kanssa, joita pitäisi kyetä yhteistyössä lapsien isän kanssa huolehtimaan, lapsien asioissa.

Vaan kun kyse ei ole minusta, hommat tyssää aina siihen isään ja hänen nyt jo surullisen kuuluisaan muistamattomuuteen sekä luvalliseen kiusantekoon minua kohtaan. Isä saa kyllä kohdella minua miten häntä huvittaa ja minä olenkin se, joka olen hankala, niin minun annettiin ymmärtää tämäkin asia. Olen minun ja lasten isän väliset viestit lapsien asioissa näyttänyt toisaalle, useammallekin ammattilaiselle ja ihmettelen ristiriitaa kovin, koska itse pyrin asiallisuuteen ja siihen, että viesti on yksinkertainen ja lyhyt sekä sisältää olennaisen lapsen asioissa. Ihan kuten eron jälkeen sain ohjeistuksia viestien sisällöstä jne. Viestit lukeneet asiantuntijat kyllä näkevät ongelman, miksi tämä jumalainen lastensuojelu ei sitten nähnyt?

Vai eikö heillä ollut resursseja auttaa lapsia, meillä ei ole näkyviä lastensuojelullisia haasteita, kuten alkoholi tai päihdeongelmaa, ellei nyt lasten isän pillerinpopsintaa lasketa. Sekään kun ei ole isälle ongelma, koska kykenee hoitamaan työnsä jotenkuten, vaikka paljon onkin sairaslomia vuoden aikana. Se ei tullut näkyväksi kevään aikana.

Olen ihmeissäni siitä, että lasten suuhun laitettiin lastensuojelun toimesta sanoja, sellaista mitä lapset eivät olleet sanoneet tai tehneet. Miksi? No, turha minun vaivata tämän enempää omaa päätäni näillä asioilla, koska mikään ei muuttunut, päinvastoin. Yhteistyö on nyt entistäkin vaikeampaa, koska itse lakkasin vuosien jälkeen enää edes yrittämästä, nostan itsekin kädet pystyyn ja tuumaan, etten voi lapsia auttaa enää tietyissä tilanteissa. En lähde tietentahtoen itseäni kiusaamaan, jos lasten asia ei ole mikään akuutti, tai se on sellainen, että lasten toive tai jotakin muuta mikä ei suoraan kosketa henkeä ja terveyttä.

En enää siis edes yritä saada yhteistyötä, niin monen vuoden jälkeen. ja niin monen siedetyn kiusanteon ja veetuilun ja kaiken ikävän jälkeen huomaan, kuinka mukavaa voi oma elo olla, kun en vaivaa päätäni turhaan lasten asioilla yrittäen epätoivoisesti yhteistyötä, joka ei ole koskaan toiminut, niinkuin normisti.

Jos ei toimi, ei toimi. Lapsille itselleen vain vastuu omista asioista, kuten lastensuojelun työntekijä sanoi. Riippumatta siitä, onko sellainen lapsen edun mukaista tai onko lapsi kykenevä vielä sellaiseen. Nyt on pakko olla. Kun ammattilainen niin sanoo. Ikävää lapsille itselleen.

Kun ei ole ongelmaa ainakaan kovin räikeästi elämänhallinnan kanssa, lapset voi jättää heitteille ihan vapaasti. Sekin on nyt nähty. Kun saa valehdella ja antaa ymmärtää asioiden olevan jollain tolalla riippumatta siitä, mikä on totuus kaiken kulissin takana.

Ihan turhaan näitäkin asioita edes pohdin itsekseni, koska omapohdintani ei muuta asioita sujuviksi ollenkaan. Ainoa, mitä itselleni on nyt tapahtunut, on se, että todellakin omaan kokemukseen perustuen oma luottamukseni näihin ns. ammattilaisiin on kadonnut kokonaan.

Meidän kohdalla ei ole ollut kyseessä minkäänlainen lasten huoltajuuskiista, vain lasten hyvinvointi ja vanhempien tiedonkulun ongelmat lasten asioissa tai yhteistyön toimimattomuus. En voi ymmärtää, sitä ettei lapset saaneet tukea tai apua omiin kokemuksiinsa, en sitä myös ymmärrä, miksi minut leimattiin ja isä nostettiin jalustalle.

Yritin luottaa siihen, että lapset saavat apua sekä yritin luottaa siihen, että myös me vanhempina saisimme apua. Heillä ei kuitenkaan ollut mitään huolta, koska lapset eivät tuottaneet heille mitään mikä olisi aiheuttanut huolta. Nekin lapsista, jotka osasivat kertoa omista kokemuksistaan, jäivät kuulematta ja heidän sanomisiaan vääristeltiin pahoin työntekijöiden toimesta ja en itse ymmärrä miksi heidän pitää niin toimia, valheellisesti.

Onko tosiaan niin, että ruksi ruutuun, tilanne on parantunut ja jne. Vaikka pahemmaksi meni asiat ja minulle sanottiin, etten voi heitä syyttää, mikäli lasten voinnissa on jotakin olennaista. Niin, lapset aikanaan itse pyysivät minulta apua kokemiinsa asioihin, ja he eivät sitä saaneet. Jälleen kerran kävi näin.

Oma luottamus virkaa tekeviin muka ammattilaisiin on todellakin poissa. Heidän ammattitaitonsa riitti hymyilemään kivasti lapsille ja tekemään omat temppunsa lasten kanssa ja sehän ei riitä sitten missään kohdin. Kun lapselle ollaan mukavaa ja kilttiä ja herttaista niin kukapa fiksu lapsi sellaista lähtee tietentahtoen rikkomaan? SIlloin lapsi nauttii siitä, että hänkin voi olla samanlainen tuolle toiselle, ja huolet ja murheet unohtuu sillä sekunnilla, kun tiedossa on jotakin erikoista ja mukavaa.

Olin itse todellakin valmistautunut paljon pitkäaikeisempaan ja intensiiviseen työskentelyyn lastensuojelun kanssa. Olin valmis ihan kaikkeen, vain saadakseni lasten asioita paremmaksi ja heidän vointinsa kohenemaan. Koin myös saavani itselleni tilaa omille asioille, olihan lapsilla sen hetken joku muukin turvallinen aikuinen elämässään. Minun ei tarvinnut siirtää ja siirtää omia asioitani lasten asioiden tieltä, pystyin osin hoitamaan itse itseäni myös. Ja nyt se on jälleen mahdotonta.

Olen edelleen lasteni ainoa tuki ja turva. Heillä ei olisi ketään muuta turvallista aikuista, ilman minua. Tuo on aina tuntunut jotenkin kovin raskaalta vastuulta ja yleensä en edes ajattele sitä, koska ajatus sattuu kovin. Ei ole kuitenkaan vaihtoehtoa, kuin elää asian kanssa ja yritän tehdä edelleen parhaani, olla lasten tukena ja olla vielä enemmän kuin pelkkä äiti, koska lapset eivät saa uskoutua ulkopuolelle.

Jatkan itse edelleen ihmettelyäni toisaalla, ikäänkuin käyn lasteni puolesta puhumasta ja hakemassa tukea omaan vanhemmuuteeni. Arjessa joudun kuitenkin nopeallakin aikataululla tekemään isojakin päätöksiä, ilman tukea tai apua. Se on normaalia ja olisi myös normaalia, että vanhemmat keskustelisivat asioita, vaan meillä se tapa ei toimi. Olen epätietoinen omien lasteni asioista, vaikka tiedonsiirron pitäisi toimia myös minulle päin, vaan kun ei toimi.