Jokainen päivä on uusi mahdollisuus, siten olen elänytkin lähes koko ikäni. Eilinen unohtuu yön aikana, haihtuu uniin ja uuden päivän voi aloittaa ikäänkuin täysin tyhjästä. Tuo on varmaankin se minun pelastus ollut myös aikanaan avioliitossa, jokainen päivä alkaa täysin uutena, eilinen unohdettuna. Eilisen ilkeydet, eilisen ikävät tapahtumat.

Uusi päivä, uusi toivo. Sillä jaksoin ja sillä on jälleen jaksettava eteenpäin.

Ikuinen toivo paremmasta, jokaikinen aamu.

Se se on siis, toivo paremmasta, joka pitää minut elämässä kiinni. Eilisen unohdus, ja hetkessä eläminen ovat minun elämän tekijät, joiden avulla pääsen ja pääsin aikanaan päivät, kuukaudet, vuodet, jopa yksittäiset minuutit elämässä eteenpäin.

Samaan jamaan ajauduin näköjään toukokuun aikana, palauduin ikäänkuin entiseen oman vointini kanssa, olo on jokseenkin samanlainen kuin se oli silloin aikanaan avioliitossa, kun olen jälkeenpäin ihmetellyt, miten olen selvinnyt päivästä toiseen siinä helvetissä. Ja enää en ihmettele, nyt muistan ja tiedän miten.

Kun ei ole vaihtoehtoja, kuin selviytyä ja tehdä parhaans,a niin itsensä kuin muidenkin eteen ja jollain lailla sietää se mihin ei voi itse vaikuttaa.

Päivittelin ajoneuvovakuutuksia, ja tulin samalla kysyneeksi ohimennen myös asioita, joita pitää huomioida suunniteltaessa matkaa esim. omalla ajoneuvolla ulkomaille. Mietin, ettei kysyminen ainakaan mitään maksa, ja onpahan sitten joskus tiedossa se, miten alkaa lomaa euroopassa suunnittelemaan.

Vierastan kovin ajatusta jostakin pakettilomasta, turistirysästä ja olen toisella korvalla kuunnellut ihmisten kokemuksia vastaavista lomista ja en todella haluaisi kokea yhtään pelkästään turismille pyhitettyä lomaa, jossa koko alueen tarkoitus on vain kerätä  lomailijoilta rahat pois jne. Voin toki olla väärässäkin ja mielikuvani likaisista ja onnettomista turistihotelleista ja ikävistä muista asioista on vain väärää mielikuvaa.

Uskon kuitenkin itse, että jos kokemuksia pitää löytää ja saada, niin ne syntyvät ihan muusta kuin siitä, että ollaan tietty aika tietyssä paikassa ja tehdään tiettyjä asioita erillisestä maksusta. Ja sitten tullaan takaisin kotiin täysin väsyneenä ja rahat on tappiin asti kulutettu ja paha mieli seuraa vielä pitkään. Semmoista en halua omalle kohdalle ja jos jotenkin voin omiin kokemuksiini vaikuttaa, niin sen teen ja mielelläni omilla ehdoillani, meidän ehdoilla. Elämässä on jo muutenkin niin paljon kaikenlaista, mihin täytyy vain alistua ja hyväksyä osaksi elämää, niin ne asiat, joihin voi itse jollainlailla edes vaikuttaa, niihin pitää sitten todellakin yrittää panostaa.

Yksi asia saattaa johtaa toiseen, toinen kolmanteen jne. Tuon olen jo niin monesti kokenut ja myös hyvin usein unohtanut, joutuessani rämpimään menneisyyden suossa, unohtuen sinne ikäänkuin eläisin edelleen sitä aikaa.

Nyt kuitenkin tuntuu, että jälleen on jokin ratas liikahtanut ja pääsen hieman eteenpäin omassa elämässäni, jos ei muuten niin ainakin ajatuksen tasolla. Tunteen tasolla myös. Toivo paremmasta elää jälleen ja vaikka se ärsyttääkin toisinaan itseäni, ikuinen toive paremmasta, siltikin voisin ajatella, että on tämä parempi kuin elää menneisyyden traumojen kanssa ja niiden mukanaan tuoman tietoisuuden valossa.

Oikeastaan jokin itsessäni muuttuu koko ajan, parempaan suuntaan. Ja pääsen ehkä vihodinkin elämään enemmän ja täysipainoisempaa elämää. En tiedä juuri nyt, mistä tämä jaksaminen jälleen tulee, mistä se on ennen tullut, sitäkään en tiedä. Jostain kuitenkin olen saanut tarvittavaa voimaa elää tätä elämää, aina vielä sen yhden hetken eteenpäin katsoen, mitä tuleman pitää.

Jännästi olin vielä tänä aamuna siinä uskossa, luulossa, että kun maksan laskuni pois, minulle jää 20 euroa ja sillä pitäisi sitten elää heinäkuun alkuun saakka. Ajattelin laskeneeni väärin käytettävissä olevia varoja, koska mikään ei muuttunut edellisistä kuukausista ja sitten olikin yllätys suuren suuri, kun tajusin unohtaneeni jotakin hyvin tärkeää ja tuon unohduksen korjaamisen jälkeen saankin huomata, että voin viedä lapset esim. huvipuistoon ja voimme käydä jäätelöllä ja ostaa niitä uusia perunoita. Voimme ehkä tehdä ihan pienen minireissun jonnekin lähistölle tai jotain muuta pientä. Sopeuduin kuitenkin jo ajatukseen, että jälleen kaikki ylimääräinen on poissuljettu tämänkin kesän ajalta ja kotona on oltava vapaa-aika.

Ei siinä, olemme tosin tottuneet lasten kanssa siihen, ettei ole varaa tehdä lomilla ja kesäisin oikeastaan mitään ihmeellistä. Sitä samaa kotona oleilua vaan ja silloin tällöin käydä uimassa rannalla. Harrastukset onneksi pitävät kiinni tietyistä aikatauluista kesälläkin ja niiden mukaan sitten rytmittyy päivät.

Oma lukunsa elämässäni on sitten myös äitini sekä yksi sisaruksista, joka myös on alkanut aiheuttaa huolta omien asioiden hoitamattomuuden kanssa. Siinä on oikein kunnon parivaljakko, kun äitini jaksaa moittia tätä sisarusta jatkuvasti milloin mistäkin ymmärtämättä sitä, että hän on ihan itse vastuussa siitä, ettei toinen ole oppinut hoitamaan omia asioitaan. Kuten nyt vaikka kuorimaan omia perunoitaan. Äitini sanojen mukaan "eihän se nyt sitä osaa, joten hänen täytyy" ja samaa olen kuunnellut äitini suusta jo siitä asti kun tämä sisarus oli kymmenen vanha.

Aikanaan yritin äidilleni sanoa, miten on hänen tehtävänsä opettaa mm. kotityöt ja itsenäisyyteen kannustaminen, jota hän ei siis meidän muiden kohdalla tehnyt syystä, ettemme asuneet hänen kanssaan. Kannustin, muttei äitini halunnut antaa tuon sisaruksen edes pyykkiä opetella pesemään. Sitten muuttaessaan omilleen äitini ihmettelee, kun tämä sisarus ei osaa mitään arjen asioita, eikä osaa hoitaa omia asioitaan muutenkaan. Miten olisi yhdessä yössä oppinut, kun ei ole mahdollisuutta ollut harjoitella. Äitini on kaikin puolin kiireestä kantapäähän hyvin läheisrriipuvainen, alkoholisti sekä jonkin sortin jotakin muuta. Ikäänkuin ei olisi koskaan kasvannut aikuiseksi ja ei olisi koskaan oppinut ottamaan vastuuta edes omasta elämästään.

Jännä, miten yhden sisarukseni kanssa jo aiemmin sovimme, että jutustelemme äitini tarvitsemasta avusta ja sopisimme hieman sitä, että kuka auttaa ja milloinkin. Viimeksi sitten tavatessamme kasvokkain, sisarus koki ettei mitään sopimuksia tarvita, että se hoitaa äitini asiat, kuka ensin ehtii. Saakeli sentään, tämä sisarus ei ymmärrä omaa parastaan nyt. Hän on itse valittanut paljon sitä, että hän joutuu niin paljon ravaamaan äitini asioissa ja joutuu siivoamaan ja sitä ja tätä. Ja valittanut, kun esim. minä en tee mitään äitini eteen.

Itse tarvitsen mahdollisuuden oman elämän ennakointiin, en sitä, että äitini soittaa minulle niin, että minun pitääkin olla paikan päällä juuri silloin kun hän haluaa. Samaa ennakointia ajattelin, että sisarukseni tarvitsisi, voisi hänkin kalenterista katsoa suoraan, milloin on varattava aikaa äidille ja milloin ei. Hänelläkin on omia lapsia, omia menoja ja työnsä siihen päälle.

Minun vuorotteluehdotus ei nyt sitten ottanut tuulta purjeisiin, sisasukseni todetessa hieman ivallisestikin, että se joka ehtii ensin, hoitaa äidin asioita. Ei, tuolla pelillä sisarukseni tulee kuormittamaan omaa elämäänsä ja äitini pääsee pompottamaan häntä oikein olan takaa. Koska äitinihän sen määrittelee tälläkin hetkellä,  kelle puhelin pirahtaa. Usein siis sisarukselle itselleen, joka sitten aina jaksaa valittaa, kuinka kuormittavaa äidin asioiden hoito on.

Oma ehdotukseni, että vuoroviikoin tai jotenkin vuorotellen etukäteen kuitenkin olisi sovitut ns. pelisäännöt, joihin myös äiti sitoutuu ja siivoukset ym. kauppa-asioinnit olisi vuorotellen järjesteltävissä, niin että kalenteriin katsoessa olisi helppo varautua, että milloin on ns. oma viikko ja varautua sitten sen mukaisesti. Itse en kykene siihen enää, että kun puhelin pirahtaa, olisin valmis hyppäämään palvelijaksi. Minulla on myös oma perhe, omat menot ja pidän siitä, että voin kalenteria apuna käyttäen suunnitella jonkilaiset raamit kullekin viikolle. Esimerkiksi juurikin silloin, kun lapset eivät ole luonani, pääsen itse liikkumaan melkein miten vain, ja silloin mielelläni hoitaisinkin äitini asioita. Tätä sisarukseni ei nyt sitten tuntunut tai halunnut ymmärtää, ei kyennyt katsomaan asiaa minun elämän näkökulmasta ollenkaan. Joten, jälleen tehköön sitten jatkossakin, kuten parhaaksi näkee.

Olemme sitten jokainen äitini luona kerran kuukaudessa yhtäaikaa tulossa käyttämään äitiä kaupoilla, kun äiti on soittanut jokaiselle hädissään ja kun kukaan ei ehdi äitini oikkujen mukaisesti lähteä juuri sillä sekunnilla, hän sitten jatkossakin soittaa jokaiselle jolla auto liikkuu ja sitten naureskelemme jälleen pihamaalla yhdessä, että jälleen kävi näin.

Pihatöihin en suostu, niitä en ole ikinä suostunut tekemään äitini puolesta. Joskus olen jonkun pätkän kitkenyt ja tuumannut jokainen kerta, että oman kodin pihamaakin kaipaa samaa, ja jos en jaksa edes omaa pihaa hoitaa hyvin, niin miksi pitäisi jaksaa toisen pihamaa, joka on turhan suuri ja vaivalloinen työmaa ihmiselle, joka ei ole koskaan semmoista hommaa tehnyt omineen. Kun itse en saa edes ruohonleikkuria käyntiin, saatika sitten muita välineitä.

Äitini kärsii, siitä että pihamaansa on huonosti hoidettu, täynnä rikkaruohoja, kukkapenkin on olleet hoitamattomina vuosia ja nurmikon leikkuukin jää aina siihen, kunnes se sitten pitää ensin lyhentää käsin, ennenkuin voi ajaa leikkurilla. Yksi sisaruksista on kasvanut siihen pihapiiriin, silti hän ei kykene hoitamaan edes yksinkertaista ruohonleikkuuta ja odottaa, että me muut hoitaisimme senkin.

No, usein mietin kuinka elämä olisi äidilläkin helpompaa jossakin vuokrakodissa, jossa olisi edes peseytymismahdollisuus sekä jäisi se pihanhoito pois. Ei hänenkään tarvitsisi huokailla sitä, kun kukaan ei auta häntä ja hän ei voi ymmärtää, ettei kenelläkään ole yksinkertaisesti aikaa tai jaksamista enää omien elämiensä rinnalla olla hänen apunaan suuren pihan kanssa ja rapistuvan talon hoitamisessa. Ja kun rahaa hänellä ei ole palkatakseen apua itselleen niin kaikki on vain meidän käsissä ja me emme ole mitään vanhan talon kunnostajia muutoinkaan. Kenessäkään meissä ei ole intohimoa pitää kunnossa rapistuvaa vanhaa pihapiiriä ja taloa. Moitteita tuli itsellenikin siitä, että jokunen vuosi takaperin äitini saadessa perintöä. kunnostimme niillä rahoilla pihasaunan saunomiskelpoiseksi sekä sitten äitini sai uusittua koneet ja laitteet sekä sitten sai kaipaamansa kaapistot keittiön. Sekään ei sitten ollut hyvä yhden sisaruksen mielestä, joka moitti minua mm. huijauksesta ja että teimme miesystävän kanssa väärin, kun yritimme myös samalla säästää äitini rahoja niin pitkälle kuin pystyy. Sisarukseni ei millään ymmärtänyt, että laitteiden uusiminen tuo sähkönsäästönä rahat takaisin, on jo tuonut itseasiassa samoin kuin se toinen vaihtoehto, että äitini olisi juonut saamansa perinnön, kuten on niin monesti ennenkin tehnyt. Silloin onneksi jokainen euro toi äidille lisää mukavuutta asumiseen ja hän pääsi käyttämään omia pesutilojaan ulkorakennuksessa, mitä hän ei aiemmin voinut tehdä vaan joutui käymään pesulla muualla. Nyt onnistuu jälleen ympärivuotinen peseytyminen omassa pihapiirissa.

No, en kanna kaunaa, koska tiedän, ettei tämän sisaruksen moitteet perustuneet kuin luuloon. Hänellä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä mikäkin todellisuudessa maksaa omakotitaloon, saati sitten se pelkkä työn tekemisen hinta, joka nyt jäi pois itsetehden. Seuraavana taitaakin sitten olla kierojen lattioiden ja seinien ja sisäkaton jonkinlainen uudistaminen, joka yli satavuotiaan hirsitalon rakenteisiin on hieman haastavaa sekin, jokainen pinta kun on kiero kuin korkkiruuvi. Samoin äitini pitäisi repiä jostakin rahat rakennusten ulkopintojen maalaukseen, ikkunoiden vaihtoon sekä katon kunnon tarkistamiseen. Ulkorakennukselle ei enää voi mitään ja kun se lahoaa, niin saa sen ihan rauhassa tehdä.

Ja toisaalta, uskoisin, että olisi olemassa ihminen, joka tuonkin talouden ottaisi enemmän kuin mielellään omistukseensa ja tekisi siitä itselleen kodin, vielä kun se ei ole liian myöhäistä. Nyt kun rakennukset on huonolla hoidolla, niin kohta alkaa täysin mahdotonta enää korjailla tuhoja, ja on sitten vain helpompi purkaa rakennukset ja jälleen osa historiaa olis poissa.

No, en tiedä kuinka sitten joskus holhous äitini kohdalla toimii, kun hän on ensin saanut juoda aivonsa pihalle ja kun henkinen toimintakyky alkaa todenteolla laskea. Jo nyt on ollut suoraa puhetta äitini kanssa siitä, että jos ja kun hän ei osaa hoitaa omia asioitaan, mm. tilata itselleen sitä lääkäriaikaa tai muita juttuja, niin me tarvitaan sisaruksien kanssa hänen asioiden hoitoon kirjallinen lupa ja valtuutus, me emme voi äitini puolesta kuitenkaan sitä ennen toimia suuntaan tai toiseen. Niinkauan kuin äiti on näennäisesti oikeustoimikelpoinen, vaikka sitäkin olen jo pitkään epäillyt, ettei hän enää ole, me emme voi tiettyjä asioita hoitaa hänen puolestaan ja jos hän ei osaa tai kykene, se on sitten hänen murhe. Me emme voi kuin sanoa ja kertoa, miten hän asiansa hoitaa itse.