Ja ettei nyt huolenaiheet ihan heti pääse loppumaan, niin jälleen on yksi lapsista viillellyt itseään. Sisarus oli huomannut jäljet ja kertoi niistä minulle. Ilmankos en ole nähnyt t-paitaa tämän muksun päällä tänä kesänä. Ja uimaan ei ole halukas lähtemään.

Ja minulle sanotaan, etten saa olla huolissani lapsistani. Niin, järjestyksessään jokainen lapsi on tähän mennessä viillellyt itseään saadakseen oman ahdistuksen ja pahan olon pois. Sekö on minun keksintöä? Jäljet lapsieni raajoissa, kehossa.

Sekö vittu on normaalia, että lapsella on niin paha olla, että pitää saatana satuttaa itseään. Ja apua lapsilleni en saa, en tälläkään kertaa. En, vaikka huutaisin kurkku suorana apua.

En ole vielä ottanut tämän lapsen kanssa viiltetyä puheeksi. Joudun miettimään omat sanani hyvin tarkoin, koska kyseessä on isänsä lempilapsi, tämä kaikelta melkein suojassa ollut pieni ihminen, joka on voinut kaikkein parhaitein lapsikatraasta, ymmärtämättä muiden sisaruksien kokemuksia ja tuntemuksia, ihmetellyt vain, miksi. Ja nyt hän itse voi huonosti, niin huonosti, että pitää viiltää itseään peittääkseen sen epämääräisen pahan olon.

En oikein tiedä, kuinka otan asian puheeksi, tänään se on kuitenkin tehtävä, asia ei saa jäädä. Uskoisin, että lapselle riittää tieto, että minä tiedän. Loppu on sitten lapsen omissa käsissä. En voi kuin ohjata hänet itsensä hakemaan apua itselleen.

Mietin, kerronko lapsen isälle. Se on tosin turhaa, koska alkaa se minun syyllistäminen ja lapsen olon mitätöiminen. Lasta ei isän mielestä vaivaa mikään, se on minun päässäni se vaiva, jos jotain on. Niin lapsen isä käsittelee asian ja minusta on turhauttavaa edes yrittää pyytää lupaa avun hakemiseen tälle lapselle, ihan kuten vuosien ajan muillekin lapsille aikanaan.

Tämä paha olo tällä lapsella nyt ollut minun ja perheneuvolankin tiedossa kohta kaksi vuotta. Olen yrittänyt itse parhaani, aivan kuten muidenkin lasten kohdalla aiemmin. Ja ainoa, mikä on helpottanut lasten oloja aiemmin on ollut isänsä luo menemättä jättäytyminen. Se on koettu käytännössä jo useamman lapsen kohdalla.

Perhetyö ei ottanut kuuleviin korviinsa minun huolia, isän luona on kaikki on kaikki kunnossa. Ja kun ei ole. He eivät suostuneet kuuntelemaan minua, he uskoivat kaiken lasten isän tarinoinnin siitä ,miten hänellä on kaikki kunnossa ja kuinka vastuullinen isä hän on ja minut leimasi hulluksi, ja että minä keksisin lapsille ongelmia. He eivät ottaneet kuuleviin korviinsa edes väkivaltaan perhetyneiden ammattilaisten lausuntoja, joiden mukaan isän toiminta on kyseenalaista ja lasten kertomukset heille olisi tukeneet asiaa. Perhetyöntekijät päättivät, ettei isän luona ole ongelmaa ja niinpä he lopettivat tukensa lapsille. Ja sama helvetti on jatkunut isän luona kuin vuosia ennenkin ja lapset edelleen kärsivät.

Lapsi viiltää itseään, sekö nyt sitten on normaalia. On surullinen ja alkaa masentumaan. Lapsi tietää nyt itsekin, ettei kukaan voi auttaa häntä, hän on vaikeassa tilanteessa monessa kohtaa elämässään. Minä kyllä tiedän, mutten voi auttaa. En ole mikään ammattilainen, vaikka nyt onkin kokemusta jo monesta lapsesta samojen ongelmien parissa.

En voi kuin odottaa kärsivällisesti, että lapsi itse tajuaa hakeutua avun piiriin. Silloin ei edes isä voi kieltää lapselta avun saantia. Ja isähän ei siis välitä, ei kykene välittämään ollenkaan lapsen oloista, siitä, että lapsella on paha olla. Päinvastoin, isä kykenee syyllistävän sormensa kääntämään osoittamaan minua ja minun toimintaa.

En tahtoisi enää yhdenkään lapsen kohdalla käydä sitä helvettiä läpi, minkä olen jo useampaan kertaan käynyt heidän pahojen olojensa kanssa. Vaihtoehtoa ei vain ole. En jaksaisi yhtään enää olla ylimääräistä huolissani, vaan ei ole vaihtoehtoja. Lapsen rinnalla kuljen, vaikka sitten rikki olen itsekin. Siirrän syrjään jälleen omat oloni ja oman toipumiseni, lapseni on etusijalla aina, ykkösenä elämässäni.

Hetken ehdinkin huilata, noin vuoden. Ja nyt jälleen alkaa sama helvetti, kuin minkä olen kulkenut jo aiemminkin isoimpien lasten kanssa. En saata sanoin kuvailla sitä tuskaa, minkä huoli omasta lapsesta voi tulla, tietäen kaiken sen, minkä tänään tiedän lapsen pahasta olosta yleensä. Ja tietäen, etten voi omaa lasta oikein mitenkään auttaa, muutoin kuin kannustamalla häkeutumaan avun pariin itsenäisesti. Ja kun tuossa tilanteessa jo aikuinenkin tarvitsee toisen aikuisen tukea niin entäpä lapsi sitten ? Joka osaa juuri jauuri mennä omineen kouluterveydenhoitajalle, mutta toivoo silti, että minä olen siellä hänen mukanaan ja ei mene, kun sanon, etten pääse itse paikan päälle.