Oho. Olen ihmeissäni. Olen oppinut puhumaan. Suoraan, sille ihmiselle, jolle pitääkin asiat sanoa.

Kiitos äidilleni, joka sittenkin jaksoi, kuin jaksoikin osallistua nuoren juhlaan, ja kokosi itsensä sen verran, että jaksoi olla asiallisesti. Tiedän juhlien alla olleen hirveä paniikki ja stressi hällä, ja silti hän jaksoi kuitenkin. Kiitos jokaiselle, joka tuli paikalle, kaikki kutsutut.

Illalla toimin nuorisolle kuskina, samoin osalle m uuta juhlaväkeä jotka jatkoille lähtivät. Meni todella myöhään ja itsekin olin niin väsyksissä, että tuntui kuin olisin ollut humalassa. No, aamusta piti herätä jo 06 aikaan ja tehdä viime hetken valmisteluja.

Illalla sain kuin sainkin nostettua jalkani ylös ja onnistuin jopa rentoutumaan. Sitä mietin eilen koko illan, miten väärin omat sukulaiset ovat oppineet tuntemaan minua tai sitten olen muuttunut hyvin paljon edellisten vuosien aikana päinvastaiseen suuntaan. Sirasukseni edelleen jaksaa miettiä, mitä minä ajattelen ja tuumin milloin mistäkin, vaikka olen yrittänyt sanoa hällekin, etten tuomitse ja aikuiset osaavat ihan itse huolehtia omista asioistaan ja minulle ei tarvitse esittää mitään roolia jne.

Kyllähän nuo ihmiset kyselivät muutamaan otteeseen samoja asioita, ja osasin selittää mielestäni nyt oikealla tavalla heidät pois huolehtimasta minusta, että lopettaisivat sen sellaisen ikäänkuin väärällä tavalla ajattelun ja huolehtimisen ja että keskittyisivät itse ilonpitoon ja omaan hauskanpitoon.

Minussa on vieläkin se jokin este, se kuori johon linnoittauduin avioliiton aikana ja en siis osaa vapautua vieläkään kunnolla. Ja sitten sellainen aiheuttaa muissa ihmetystä ja kysymyksiä tyyliin, olenko kunnossa, ärsyttääkö minua, haittaako minua ja mitä minä mistäkin ajattelen esimerkiksi. Olen jo niin pitkään sanonut, ettei semmoisista tarvitse huolehtia, että he luulevat väärin ja etten osaa vielä olla kuin normaali ihminen. Siihen menee aikaa, varmaankin vuosia omalla kohdallani tai sitten asiaa saattaa vauhdittaa syksyllä alkava terapia, opin olemaan ihmisiksi ja vapaudun pikkuhiljaa siitä, mistä en yksin pääse irti?

Oli itselleni melkoisen helppoa sanoa eilen äidilleni joitakin totuuksia, niitä asioita joita olen pantannut itselläni. Äidilläni jonkinlainen tarve heittäytyä avuttomaksi ja marttyyriksi oman elämänsä kanssa ja sitten vielä se muiden hallinta myös. Sanoin äidilleni ihan suoraan, että olen joutunut koko ikäni tekemään hänelle palveluksia, jotta hän, aitini olisivähän enemmän tyytyväinen ja iloinen elämässään. Kerroin, miten olen joutunut pitämään huolen hänen mielentilastaan ja siitä, että pysyy tyytyväisenä elämäänsä. Että olen kantanut vastuuta hänen mielialoistaan ja ihan pienestä. Kerroin esimerkein, että olen hoitanut pienemmät sisarukseni, olen siivonnut ja pitänyt huolen kaikesta, jottä aitini olisi vähän enemmän iloinen elämäänsä. Ja nyt sitten kun olen kieltäynyt tekemästä enää niin, on äidilläni puheita siitä, miten kukaan ei auta ja kuinka hän joutuu olemaan avuton omassa elämässään. Hän yritti syyllistää muita ihmisiä hänen pahasta olostaan ja siitä, ettei hän osaa kantaa vastuutaan omassa elämässään. Äitini suutahti, kun sanoin, ettei ole ollut minun tehtäväni, ettei ole lapsen tehtävä ylipäänsä pitää vanhempiaan tyytyväisinä ja olla vastuussa vanhempansa mielialoista. Äitini tuumasi, ettei halua kuulla enempää. Ja poistui paikalta. Hitsi, miten olin onnellinen, jotenkin toivon, että äitini ymmärsi, ettei todellakaan kukaan muu ole vastuussa hänen mielialoistaan ja onnestaan. me muut emme voi jatkuvasti hyvittää hänelle hänen pahaa oloaan ja kärsimyksiään. Me emme voi alkaa miellyttämään ja tekemään asioita hänen puolestaan, jotta hänolisi elämäänsä tyytyväinen. Ja ettei äitini voi odottaa meiltä sisaruksilta enää semmoista, että teemme kaikkemme, jotta äitini pysyisi tyytyväisenä, mitä siis olemme tehneet aiemmin.

Jokaisella meistä on oma elämä, ja olemme itse vastuussa tahoillamme perheestämme, olemme itse myös vastuussa omista mielialoista ja emme voi syyttää läheisiä siitä, jos meillä on paha olo ja emme voi olettaa myöskään, että kukaan toinen tulee tekemään meitä onnellisiksi. Se kaikki on ihan omalla vastuulla ja samoin on myös äitini itsensä kohdalla. Hän on itse vastuussa omista tunnetiloistaan ja suhtaumisesta omaan elämään.

Oli raskasta nähdä, miten yksi sisarukseni ei kestänyt äitini pahaa mieltä, hän ei kestänyt aitini kyyneleitä, jolla hän yritti meitä saamaan lupaamaan, että me tulemme hoitamaan hänen elämänsä kuntoon, hänen puolestaan ja että tulemme tekemään hänelle palveluksia hänen kotiinsa. Hän voi itse tehdä mitä jaksaa ja pyytää apua, eikä vain olettaa, että olisimme jokin kodinhoitoautomaatti, joka tulee hänelle tekemään palveluita. Niin kurjaa kuin se onkin, jokaisen on ensin pidettävä huoli omasta jaksamisesta ja omasta perheestä ja sitten, jos jää voimavaroja, sen jälkeen voi miettiä muita. Tätä äitini ei käsitä. Ja kyllähän tuon asian käsittämiseen meni itselläkin vuosia aikaa ja siihen tarvittiin todellakin minun omien voimavarojen ehtuminen ja myöntäminen, etten todellakaan jaksa enää huolehtia kahdesta kodista ja aikuisesta ihmisestä.

Kerroin äidilleni, miten olen ihmeissäni siitä, että hän jaksaa valittaa asioita, muttei viitsi tehdä oman olonsa kohentamiseen mitään. Hän jaksaa valittaa kipuja aina sopivissa kohdin, kun kokee sen olevan keino hänen tavoitteen saavuttamiseen, kun hän säälin avulla kerjää kotiapua itselleen ja kun haluaa jotakin muutosta kodissaan tapahtuvaksi ja sitten hän ei kuitenkaan saa itseään lääkäriin keksien kaikenlaisia tekosyitä, kuten eilenkin.

Se vain on ikävä juttu tuossa iässä, että jos ei kykene itse huolehtimaan omista asioistaan, hänen pitää sitten alkaa harkita valtakirjojen laatimista niin, että me sisarukset saamme luvan hoitaa äitini asioita, kuten lääkärin pakaille tilata aikoja. Oikeustoimikelpoinen henkilö kuitenkin osaa nuokin asiat hoitaa itse ja käytännössä se on mahdotonta toisen puolesta alkaa hoitaa virallisia asioita ja salassapidon alaisia asioita esimerkiksi.

Mietin myös sitä vaihtoehtoa, että jos äitini sitten muuttaisi kanssamme asumaan, ajatus ei tunnu hyvältä, mutta mitä kun hän ei pärjää yksin. Onko jo vauriot aivoissa liian alkoholinkäytön myötä tulleet suuriksi ?Kuinka iso taakka hän olisi arjessä? Mitä siitä sitten seuraisi ?Vai pitäisikö minun sitten esim. omilla lapsettomilla viikoilla alkaa hoitaa äitin taloutta ja huushollia? Tällä hetkellä se on mahdotonta, minun pitää keskittyä omaan hyvinvointiini ja omaan toipumiseeni ja äitini ei edesauta minun toipumista ollenkaan. Päinvastoin.

Auttaisiko sitten jotkin sopimukset sisarusten välillä siitä, miten saisimme hoidettua äitini tontin yhdessä? Nyt kun kykenemme sisarusteni kanssa keskustelemaan ja on olemassa yhteinen halu saada äidin asiat jotenkin kuntoon, niin kirjalliset sopimukset olisivat itselleni ainakin helpotus, ja voisin sitoutua sitten yhdessä sisarusten kanssa sovittuihin asioihin kuten kaupassa käyttämiseen, kodin ja piha hoitoon vuorotellen, ilman että jokin aiheuttaa kinaa meissä sisaruksissa. Puhumiseen on nyt halukkuus jokaisella ja mielestäni olisi hyvä pitää jonkinlaista palaveria äitini asioista ja tehdä sopimuksia yhdessä.