Kuinka vielä jaksan? Minun piti miettiä esimerkiksi sitä uudelleen kouluttautumista ja hakemista koulun penkille jo nyt syksyllä. En ehtinyt, yksinkertaisesti unohdin koko asian lasteni elämän mennessä jälleen kaiken edelle ja lasten elämässä tapahtuvien asioiden vuoksi.

Hieman harmittaa, mutta olen opetellut olemaan itselleni armollinen, nyt ei ole vieläkään minun aikani, miettiä itseäni. Keskittyminen menee ihan puhtaasti lapsiin ja tähän oman olon kohentumiseen. Liika on liikaa minunkin elämässä.

Tämä on nyt toinen kerta, kun elämässäni on stoppi, täysi pysähtyminen. Viimeksi muistelen näin käyneen kolmannen lapseni syntymän jälkeen, kun olosuhteet ympärillä olivat mahdottomia, en yksinkertaisesti päässyt ulos, vaikka olisinkin halunnut. Taisin viettää silloin elämäni ensimmäisiä viikkoja ja kuukausia vain lasteni kanssa, samoin exä kellisteli kotosalla työttömänä ja vaati minua äitiyslomalta töihin, kun hänen mielestään olin laiska paska, joka makasi vain sohvallla. Kumma juttu, etten osaa vielä tänäkään päivänä istua aloillani sohvanpohjalla tai viettää kovin kummoista aikaa olohuoneessa.

Tosiaan, tuolloin yritin aloittaa neulomista uudelleen ja teinkin lapsille villasukkia, yleensä päiväuniaikaan sekä iltaisin, kun kaikki oli jo nukkumassa. Ex huusi pois senkin minulta ja syyllisti minua sukkien teosta ja niinpä jätin neulomisen, koska se mahdotonta. En jaksanut kuunnella sitä raivoamista exältä, kun yritin tehdä jotakin, mikä ei exää hyödyttänyt. Sama juttu kaikkien minun omien asioiden kanssa. En saanut edes kotona tehdä mitään, mikä ei exää hyödyttänyt, kuten lukea, kuunnella musiikkia, ja en saanut myöskään poistua kodista missään nimessä ilman koko lapsilaumaa ja mitä useampi pieni oli puettavana, sen hankalammaksi meni koko touhu. Ja aina, jokainen kerta kun poistuinkin kodistani, lasten kanssa ex syyllisti minut huoraamisesta ja perseen jakamisesta kylillä ja kaiken ex jaksoi huutaa aina lasten kuullen. Mitään rajaa ei ollut exän puheissa tai siinä, miten hän puhui minulle tai lapsilleen. Puhui, siis huusi. Hänen suustaan kun ei tullut normaalia ääntä, aina oli raivo tai viha puheessa mukana ja minua syytti huutamisesta.

Huusinkin, joskus itselläni meni hermot exän juttuihin, hänen syyllistämiseen ja omiin tunteisiin, joita en silloin ymmärtänyt. Huusin takaisin, koska puolustin itseäni ja lapsia, perustelin normaaleja asioita, kuten vessassa käymistä. kerran ex ei päästänyt minua wessaan, tappelimme monta tuntia siitä, onko minulla oikeus käydä vessassa omassa kodissani ja sitten viimein en voinut enää pidättää, monen tunnin jälkeen tuli housuihin. Ja siitäkös sitten exälle riemu repesi, hän alkoi syyllistämään minua siitäkin, ettei hän päästänyt minua huussiin. Tilanteet olivat sairaita, niin sairaita. ex esti minua tekemästä arjen normaaleita asioita ihan jokainen päivä. Kuka oikein estää toista pääsemästä vessaan ja syylistää huonoksi äidiksi, jos menee sinne minuutiksi? Minun lasteni isä teki minulle niin, nöyryytti päivästä toiseen ja en olisi edes saanut suuttua exälle.

Koin jokapäiväisiä vääryyksiä, hän kohteli minua ja usein myös lapsia todella törkeästi. Tänään olen saanut etäisyyttä niin paljon ja ymmärrän hämärästi, mitä ja millaista manipulointia ex harrasti minun suhteen ja miten hän myös yritti lapsia manipuloida erilaisin keinoin. Minulta on mennyt vuosia ymmärtää tuota ilmiötä, minulle semmoinen on ollut normaali tapa, mihin exän kanssa suhteessa kasvoin.

Moni muukin asia muodostui itselleni normaaliksi, kuten se miten toinen kohtelee minua, pitkään saivat lapsenikin jatkaa samaa huonoa kohtelua myös eron jälkeen ja vaati monta monituista omituista tilannetta, jotka nykyinen miesystäväni koki, ennenkuin hän osasi minulle vääntää rautalangasta, ettei semmoinen ole missään tapauksessa normaalia lapsen käytöstä. itse väitin hänellekin pitkään vastaan, että semmoista meillä on aina ollut ja en ymmärtänyt ollenkaan sitä, että lapseni hyppivät minun silmille vieraan näkökulmasta. Onneksi tähänkin asiaan on tullut muutos, suuri muutos.

Kerran, ensimmäisen eron jälkeen olin jotenkin saanut voimaa, vaikkakin olin juuri joutunut muuttamaan takaisin lasten kanssa exän luo. Ehdin parissa eron kuukaudessa saada huilattua, vaikkakin exä teki elämästäni helvettiä, samoin lasten elämästä ja minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin muuttaa takaisin, jotta edes lasten elämä rauhoittuisi. Olin hankkinut itselleni oman tietokoneen, opetellut netissä itse maksamaan laskuni ja hoitamaan sähköisesti omat asiani. Sitä ennen minulla ei ollut oikeutta käyttää exän tietokonetta, ja jos joskus erehdyin, sain huutojen ja syyllistyksen kera tuta sen, ettei olisi kannattanut. Exällä oli tapana huutaa ja raivota minulta pois kaikki oma. Ja niin kävi tietokoneenkin kanssa. Hän aikansa, monta päivää oli kateellinen koneestani, ja siitä, että opettelin sitä käyttämään ja opetin myös kouluikää lähestyviä lapsia myös. Ex järjesti sitten jälleen kohtauksen koneestani ja jotenkin hän onnistui pääsemään minun kovan kuoren alle, niin että suutuin oikein kunnolla hänelle ja paiskasin koneen hänen jalkojensa juureen ja huusin, onko hän sitten tyytyväinen, kun minulla ei ole sitä enää ja lopettaako hän sitten minun kiduttamisen sen vuoksi. Siitäkös sitten ex sai lisää pontta puheilleen, ja sanoi, että olen hullu, kun rikon tavaroita ja heitän niitä lattialle. Hänessä ei ollut mitään syytä, vain minä olin hullu, kun olin viikkoja kuunnellut monta kertaa päivässä kaiken muun paskan lisäksi tietokoneestakin syyllistystä ja kun poistin ongelman hänen jalkojen juureen, ja suutuin.

Sitä kuviota on niin hiton vaikeaa edes yrittää kertoa, vain ihminen joka on itse törmännyt tuollaiseen sairaaseen manipuloijaan, tietää millaista se on. Ja sitten kun oma pinna palaa, kun se ihan viimeinen raja on ylitetty.

Onneksi tänään on ollut ihana päivä. Olen päässyt irti kuitenkin aamun ajatuksista ja kohdalleni tapahtui myös suoranainen ihme. Kävimme lasten kanssa rannalla, tällä kertaa minun ei tarvinnut miettiä bensiiniin kuluvaa rahaa, koska sain pari viikkoa sitten uudenvanhan auton, joka ei kuluta ja niinpä toteutin lasten toiveen uimisesta. Tuo ei ollut se ihme, vaan oma rauhallinen, onnellinen ja tasapainoinen olo, joka valtasi minut siinä rannalla viltin päällä istuessa ja katsellessa uivia lapsiani. Lapsetkin olivat lähes koko ajan ihmisiksi, ja sain kerrankin rentoutua itsekin. Oloni oli niin järjettömän hyvä katsellen sinistä taivasta, pilivien lipuessa hattaroina taivaalla ja omat mukulat siinä vierellä, ilman kiirettä minnekään hekin vain olivat ja nauttivat elostaan. Kiire hävisi, kaikki stressi ja siinä hetkessä vain olin, onnellinen. ja lapset nauttivat olostaan myös.

Samaa ei tosiaan eilen sanoa, kun yksi lapsista ei ollut mukaansa tarvittavia lääkkeittään ja niitä sitten isänsä käski hakea. Ajattelin, että en lähde autolla kuskaamaan, koska muutenkin pääsee ja lupasin lähteä mukaan kuitenkin. Pienimmät lähtivät pyöräillen mukaan ja kun yksi lapsista kuuli, minne olimme menossa, hän laittoi jarrua päälle ja tuumasi, ettei halua sinne, ja varmisti moneen otteeseen, ettemme ole sinne menossa jne. Aika ihmeellinen reaktio häneltä. Lapsi rauhoittui, kun kerroin ettei me mennä lähellekään isän kotia, vaan yksi lapsista käy itsekseen hakemassa jääneet tavaransa isän luota.

Siinä sitten eilisen matkan tulkin monta huolen aihetta itselleni lisää lasten kohdalla. Lasten isä ei siis välitä lasten terveydestä, vaan uhmaa jopa terveydenhuoltohenkilöstöä ja sitä mitä on sanoneet lapsen terveydestä, joka siis on nyt huolestuttava veriarvojen ja painon nousun puolesta. Jouduin osaa lapsia kiristämään, että sain heidätkin mukaan liikkumaan, kun olisi mieluummin pelanneet pelejään. Pelikoneet oli hilkulla lähteä kaappiin odottelemaan. No, lenkillä sitten sain kuulla, kuinka isä on käyttänyt lapsia hampurilaisketjupaikoissa useaan otteeseen kuukauden aikana. Ja nimenomaan juuri nuo epäterveelliset syömiset on nyt lasten terveyden kannalta kiellettyjen listalla, ei joka viikko, ei jokakuukausi eikä edes välttämättä silloin tällöin. Mutta, isä ei välitä, vaan syöttää lapsille juuri sitä, mitä lapset pyytävät. Tiukkaan sävyyn sitten muistutin lapsia siitä, että lääkäri on huolissaan oikeista asioista ja kukaan ei pakota lapsia syömään sellaista, että vaikka tarjotaan ja annetaan mahdollisuus syödä roskaruokaa, niin sitä ei ole pakko suuhun laittaa. Siitä voi kieltäytyä, ja syödä jotakin terveellistä ja perusravintoa.

Sama juttu oli aikanaan hammashoitojen kanssa, lääkäri itse kielsi lapsilta herkut, ja makeat jne. Ja isä menee suoraan hammashoidosta lapsen kanssa ostamaan kilon karkkia ja limsaa, koska hammaslääkäri haluaa vain kiusata lapsia. Toisin sanoen, isä mitätöi tuolloinkin ammattilaisen ja teki kuten halusi välittämättä seurauksista, kuten vuosien vaikeista hammashoidoidta reikiintymisten vuoksi. Isä jopa oli käskenyt venäläistä hammashoitajaa repimään yhdeltä lapselta hampaan kokonaan irti, ilman puudutuksia tai mitään ja tämä oli tehnyt kuten isä oli käskenyt. ja sitten odottelimme yli viisi vuotta, kasvaako tilalle hammasta vaiko ei, kun tiedossa oli, että ei välttämättä kasva oikea määrä hampaita. Paikkausten kestäminen ja jatkuva reikiintyminen olisi saatu pysäytettyä, ellei isä olisi jatkuvasti tarjonnut herkkuja lapsille.

Mutta, pitäähän sitä isän saada herkutella lastensa kanssa, jokainen päivä useaan kertaan. Sehän on kivaa.

Tänään sitten voin kuitenkin hyvin, pitkästä aikaa. Ja en ole hajonnut tai kokenut tulevani hulluksi kertaakaan, mikä on suoranainen ihme. Olen jotenkin nyt hyväksynyt, että isällä on oikeutensa pilata lasten elämä miten haluaa ja tuhota heidän terveytensä ja turvallisuutensa ja minun pitää vain olla välittämättä. Turha on jatkossa kenenkään tulla minulle sanomaan, että olen tiennyt, enkä ole tehnyt lasteni auttamiseksi mitään. Olen tehnyt ja olen yrittänyt turhaan.

Jatkossa yritän kaikin keinoin normalisoida elämäni, piittaamatta siitä, mitä ex mihinkin sanoo, tai mikä on hänen kostonsa lapsille sitten. Aloitinkin jo aikaisin aamusta, kun revin yhden exää esittävät valokuvan pieniksi silpuiksi, vaikka olinkin ajatellut sen jättää lapsille, Kuva oli exanopille todella tärkeä ja en ymmärrä, miksi hän sen aikanaan minulle antoi, kun on sitä smaa kuvaa myöhemmin penännyt takaisin. Löysin kuvan tuossa joku aika takaperin lasten papereiden seasta ja se oli jäänyt sitten odottamaan sitä, että joku lapsista veisi sen isälleen. Joka kerta se on kuitenkin jäänyt tuohon eteiseen ja vasta aamulla ymmärsin, mitä minun sille kuvalle pitää tehdä ja nyt se on poissa. Ja olen jotenkin helpottunut.