Miksi ihmeessä ihminen saa ihan rauhassa kiusata toisia, ihan mielensä mukaan ja niin paljon kuin vain jaksaa? Ja se kiusattu, joka hakee apua tilanteeseen, leimataan aina jollain lailla itse?

Meidän tilanteessa edelleen lasten isä saa jatkaa touhujaan, ihan rauhassa ja toimia hyvinkin sairailla tavoilla, omituisilla tavoilla. Ja se hyväksyttävää sellainen.

Olen itse hyvin pettynyt, vaikka tiesinkin entuudestaan jo sen, minkä olen kokenut nyt viimekuukausien aikana. Minun edelleen nieltävä ja katseltava sivusta lasten isän kiusantekoa jatkossakin. Ja se tuntuu kovin kurjalta, ajatella tulevia kuukausia ja vuosia.

Todellakin, kukaan ei voi auttaa ja sen kuuleminen on kovin musertavaa. Pieninkin toivo tulevasta katosi siinä samalla, kun kuulin, ettei kukaan voi puuttua riitelevien erovanhempien väleihin.

Ja kun kukaan ei ymmärrä, ei näe totuutta, ei halua kuunnella eikä nähdä sitä, mitä olen jo itse yrittänyt saadakseni hommat toimimaan. Ja kun mikään ei toimi, ei vaikka kuinka tekisin itse mitä. Ja minulle sanotaan, että pitää vielä yrittää kovemmin ja paremmin ja vaikka tein kuten minua neuvottiin tekemään lasten isän suhteen ja sekään ei toiminut, siltikin myös minut syyllistettiin tilanteessa. Kun eivät tuntuneet uskovan, että olen vuosien aikana jo itse yrittänyt ja mikään ei silti toimi. Ja eivät voi auttaa, ei edes tilanteessa, jossa lapsi/lapset on selkeästi heitteillä ja hänen terveys ja turvallisuus on vaarantunut toistuvasti isän luona.

Minua ei uskota, olen vain erosta katkera, mikä sekin valheellinen luulo. Olen sitä ja tätä ja mikään ei pidä paikkaansa, paitsi se, että olen huolissani lapsistani. Minun huolta tai edes jonkun toisen viranomaisen huolta ei oteta tosissaan. Ei kuunneltu väkivaltaan perehtyneiden ammattilaisten näkökulmaa, vaan sekin lytättiin ja sivuutettiin ja todettiin, että on valitettavaa, että olen kokenut sitä ja tätä. Ja jälleen lapsen näkökulma unohtui asiassa, vaikka lapsi oli ollut rehellinen.

Kuten jo niin monesti ennenkin, alistuminen siihen, ettei kukaan voi auttaa tuntuu kovin ikävältä. Tiesin sen, tiesin etukäteen sen ja yritin kuitenkin, toivoin jotakin ihmettä, ja turhaan. Edelleen lapset joutuvat isänsä luona kuin leijonan kitaan voimatta itse edes vaikuttaa siihen.

Nyt olen itse siinä tilanteessa, etten voi omia lapsiani enää edes yrittää auttaa. Minunkin on sanottava lapsilleni, etten voi auttaa ja on nostettava kädet ilmaan, aivan samoin kuin minulle on tehty ja sanottu. Pitää odottaa jälleen siihen hetkeen, kun joku lapsista voi jälleen niin pahoin, että puheet huolestuttavat ja teot näyttävät toteen lasten puheet. Ihan kuten ennenkin ja nyt jo monen lapsen kokemuksesta oppineena, hakekoon lapset itse apunsa jostakin, puhukoon vaikka pukille sitten omista oloistaan ja asioistaan. Voin kuunnella, mutten voi auttaa mitenkään.

Ja arvaatkaapa vain, kuinka lasten isä on mustamaalannut myös virallisen tahon, joiden pitäisi kyetä sitten lasta auttamaan. Kun lapsi kavahtaa, ja kieltäytyy menemästä kenellekään tuntemattomalle kertomaan omista asioistaan ja tuntemuksistaan, koska isä on sanonut ettei sellaiselle tai ylipäänsä kellekään saa kertoa mitään heidän perhe-elämään liittyvää asiaa.

Autapa nyt siinä sitten lasta. Näe ja kuule lapsen paha olo, joka pahimmillaan johtaa kaikkeen ikävää, jonka senkin olen nähnyt, ja kun lapsi on epäluuloinen ja tämän kevään jälkeen kovin tietoinen myös siitä, ettei saa apua, ei vaikka kuinka sitä yrittäisi hakea ja jos aikuinen ei saa lapselle apua, niin miten lapsi sitten itse itselleen sitä saisi?

Isä on kieltänyt lasten avun saannin, isä syyttää vain minua ja että minulla on ongelma omassa päässäni, kun lapseni ovat minua pyytäneet auttamaan heitä ja ovat myös pyytäneet päästä jonnekin puhumaan asioistaan. Se on kuitenkin jokaisen lapsen kohdalla tyssännyt siihen, että isä on kieltänyt lapsen käynnit ja sekin on mahdollista vain Suomessa.

Kun ongelmana on näkymätön, henkinen väkivalta siitä ei jää fyysisiä jälkiä, sellaista ei voi mitenkään todentaa todeksi. Ja kun lapset itse ymmärtävät vain oman pahan olon, ei sitä mistä se on tullut ja miten se on tullut ja eivät osaa sanoa, puhua, koska pitävät monia epänormaaleja asioita ja toimintatapoja normaaleina itsekin, ei semmoiseen voi kukaan puuttua, tai kukaan ei osaa edes kuvitella, että olisi niin sairasta ja ikävää se normiarki isän luona.

Mitä jos minä kieltäydyn enää olemasta lasteni tukena? Siitä seuraisi tosin lapsille entistäkin enemmän pahaa oloa ja en sitä halua. En vain voi tehdä mitään itse lasteni hyväksi siinä kohtaa, kun paha olo äityy suurimmilleen lapsilla. Silloin olen itsekin kädetön ja voimaton enää, en ole mikään terapeutti, joka kykenee avaamaan solmuja, ja auttamaan lastan tämän hädässä. Olen vain äiti, joka tuntee omat lapsensa ja tunnen myös omat rajani sen suhteen, missä kohtaa en enää kykene auttamaan lapsiani. Rajoilla olen käynyt jokaisen lapsen kanssa ja siinä kohtaa, kun toinen suunnittelee ja miettii, miten voisi itsensä päästää päiviltä, menee minun rajani. Kun lapsi toivoo, että hänen olisi parempi kuolleena niin siinä kohtaa en itse enää kestä. Tai kun näen, kuinka lapsi on vahingoittanut itseään yrittäessään helpottaa omaa ahdistuneisuuttaan.

Itselläni on vain tämä kirjoitus, tapani purkaa omaa ahdistustani ja kaikkea mitä kukaan ei kestä kasvokkain. Olen koenut sen, että elämäni on liian rankkaa kuultavaa kelle tahansa ja olen oppinut, etten voi kenellekään kertoa sitä, mikä on totuus niin aiemmasta elämästä kuin tästä, mikä on meneillään koko ajan.

Taannoin kuulin, ikäviä juttuja lasten isän lemmikistä. Lemmikkiparka, säälin sitäkin eläintä. Onneton pieni otus, jonka elämä on kovin kurjaa ja ainoat ilon hetket taitaa olla, kun pääsee ulos hetkeksi, nyt se on ahdettu pieneen kodinhoitotilaan, eli liikkuvuus on rajattu täysin. Aiemmin asuintiloihin sai tulla silloin kun oli vieraita tai lasten kanssa, nyt ei saa kuulemma enää sitäkään. Eläinparka, mitähän se joutuu sietämään silloin, kun lapset eivät ole isänsä luona? En halua edes miettiä sitä.

Vaikken haluaisi tietää, saan silti tietooni kaikenlaista ikävää jatkuvasti exän laiminlyönneistä niin lapsia kuin eläimiäkin kohtaan. Ja miksi lapseni valehtelisivat minulle semmoisia? Vai kertovatkohan sittenkin vain osan jostakin tarinasta, ja jättävätkin oleellisen pois? Antavat minun isänsä lailla luulla ja muodostaa oma mielikuvani asioista? Tuskin, en usko että asia olisi niinkään.

Samoin säälin exän nykyistä vaimoa, jota ex kohtelee hyvin huonosti, miksi lapset valehtelisivat minulle sellaistakaan? Miksi lapset ihmettelisivät minulle, miksi isi tekee niin ja näin ja tai jättää tekemättä ja huolehtimatta ?

Mielestäni sekin jo mitä kuulin lemmikin nykyisestä kohtelusta jakohtalosta on sairasta. Ei kukaan tervejärkinen ihminen edes harkitsisi sellaista. Vaan, mikäpä minä olen määrittelemään, se on vain minun mielipiteeni ja itse en niin tekisi koskaan. Mieluummin itse jo luopuisin lemmikistä siinä kohtaa, jos ei kestä tarvitsevuutta. Ja niinhän ex on jo luopunutkin yhdestä ja otti heti melekein perään uuden kuvitellen siitä olevan jotain hyötyä itselleen.

Niin, tuo jonkin asian tai henkilön hyötynäkökulma on aina hyvä pitää mielessä. Lemmikki oli hyvä kulissi myös, ihan samoin kuin lapsetkin. Ex on päässyt kertomaan tarinoitaan niille, joita on halunnut hurmata ja saada koukkuun. Nyt lemmikistä ei ole enää hyötyä ja siitä ex varmaan mielellään hankkiutuisi eroon. Häntä estää vain lapset, jotka pitävät kyseisestä yksilöstä ja he suuttuisivat isälleen, kuten se jo aiemmin huomattiin. Siinä on exälle liian suuri riski saada lapset vihaamaan exää, isäänsä ja ex osaa tietenkin pelata ja niinpä hän pitää lemmikkiä hengissä, jotta lapset tulisivat hänen luokseen edes jonkin syyn varjolla. Lapset eivät kestäisi, jos eivät näkisi enää lemmikkiä. Siinä on myös hyvä kiristuksen mahdollisuus, ex uhkaa myydä lemmikin, jos lapset eivät tee kuten ex haluaa. Samaa kiristystä ex käyttää monissa muissa lasten tärkeissä asioissa, lapsille tärkeissä asioissa. itsekin joudun aina vakuuttelemaan lapsille ajoittain, että olen turvassa ja minulle ei ole tapahtumassa mitään ja aina ihmettelen, mistä lasten puheet ja mietteet oikein tulevat ja ovat tulleet.

Siinä mielessä minulla on kaikki hyvin, vaikka tiedänkin exän edelleen kyttäävän minun elämääni, se ei haittaa niinkauan, kunhan ei tule sisään ovesta kotiini. Norkukoon vaikka ja miten missä haluaa kytäten menojani, arvailkoon vain mitä teen ja tulkooon puolestani vaikka hulluksi mietteissään. En välitä. Ja se onpahinta näille tällaisille ihmisille, jotka elävät toisten kustannuksella kaikin puolin. Pelkoon on joskus ollut aihetta, kaikkien niiden uhkailujen jälkeen erossa ja ennen sitä, olen kuitenkin yrittänyt hillitä pelkoni, vaikka joskus mielikuvitukseni tosiaan alkaa laukata, kun yhteensattumia alkaa olla useampia.

Myönnettävä se on, että elämä näin eläen on todella rankkaa. Joskus jou sanoisi myös, että rankkaa ja antoisaa. vaan mitään positiivista en nyt keksi tähän hätään tästä alati jatkuvasta elämäntilanteesta, jolle en itse mahda mitään. Voin vain yrittää hyväksyä asiat asioina ja ihmetellä ja odottaa mitä taas seuraavaksi tapahtuu ja mitä jälleen kuulen lasteni suusta jotain ikävää.

Lemmikinkin tapauksessa minun pitäisi ehkä yrittää ymmärtää, onhan se normaalia suojella kotia likaantumiselta ja hajuilta, joita lemmikistä tulee. Onhan sekin normaalia, että lemmikin voi niin toimien unohtaa, jos eläin häiritsee, niin kaappiin vain ja ovi kiinni. ihmiselle ei ihan niin voi tehdä, tai voi, mutta ihminen puhuu ja kieltäytyy jne.

Onkohan kohta niinkin, ettei lapset enää kiinnosta exää lainkaan, koska heistä ole hänelle hyötyä? Kun ei tarvitse enää kulisseja lapsista itselleen, kun on jo vaimo koukussa ja elämästä menee se hohto pois, joten lastenkin on aika siirtyä syrjään exän elämästä? Kuinkahan kovaa laiminlyöntiä lapset sitten kokevat, kun jo nyt ex siis osasi pitää lapset nälkaisinä koko huvireissun ajan. Todellisuus on alkanut jälleen tulla vastaan exän tietoisuuteen, hänellähän onkin velvollisuuksia lapsiaan kohtaan, jotka pitää täyttää ja niitä asioita viranomainen myös valvoo, että edes ne sovitu asiat toteutuu ja nyt näyttää siltä, että alkaa se velvollisuus ollakin liian rankkaa. Keväällä oli helppoa lupailla ja lupailla ja esittää huolehtivaa vanhempaa, ja nyt kun ei tarvitse esittää enää ja kun onkin aika jälleen ottaa vastuuta, sitä hän ei osaa, ei halua, koska siitä ei ole hänelle mitään hyötyä. Lapset hyötyvät ja minä myös osin ja omaan arkeeni onkin oikeastaan tarkemmin ajatellen tullut hieman helpotusta.