Ahdistaa, toisaalla tyhjä olo ja toisaalla tekisi mieli hautoa jälleen itsemurhaa.

Se on se minun sisäinen oloni, josta en ole kuin maininut ohimennen. Toivottomuus, joka tulee aina jokaisen vastoinkäymisen ja omituisen tilanteen jälkeen valtaa minussa alaa yhä suurempana. Kysymykset, joihin ei lydy vastauksia, ja kehoitukset keskittyä omaan elämään ja omaa toipumiseen ovat kuin tuulta, tulevat ja menevät arjen pienten haasteiden kanssa. Kun pettymys seuraa toistaan ja vaikka yritän, on aina seinä vastassa. Kuten nyt lasten terveysasioiden kanssa.

Pitääkö minun äitinä olla välittämättä lasten terveydestä? Kun en saa luotettavaa tietoa, arvonko nyt kumman kirjoituksiin luotan, lapsen vaiko isän? Toinen väite paranee itsekseen ja toinen väite vaatii toisenlaista hoitoa. Kumpaa uskon?

Miks en äitinä saanut lapseni terveystietoja? Onko isä kenties mennyt valehtemaan minusta jotakin sinnekin? Sanonut sitä samaa mitä minä epäilen isästä itsestään, että hän on vahingoittanut tahallaan lasta ja syyttääkin minua siitä. Siksikö en nyt saanut lapseni terveystietoja?

Miksi minun pitää elää epätietoisuudessa ja minulle sanotaan, etten saa välittää siitä. Etten saa välittää lapsistani ja heidän hyvinvoinnista- miksi.

Miksi minun pitää ahdistua, ja kokea hyvinkin epämääräisiä tunteita aina, miksi asiat eivät suju kuten niiden pitäisi sujua. Miksi? Kun lapset vuoroviikoin molemmilla vanhemmilla, eikö lapsen terveydentietojen pitäisi olla molempien vanhempien tiedossa, vai onko niin, että tässä tahallaan jälleen yritetään minusta tehdä epäkelpoa äitiä, tiedon puutteen vuoksi.

Olen niin kyllästynyt tähän elämään, kyselemään miksi saamatta vastauksia. Saamatta mitään vastauksia mihinkään kysymyksiin, miksi minun pitää arpoa lasteni asioissa, myös omissani jatkuvasti. Kuka jaksaa päivittäin kohdata mitä ihmeellisiimmissä asioissa vastuksen, muurinjonka kiipeämiseen vaadittaisiin täysin mahdottomia.

Mietin jo, rakastanko edes lapsiani niin paljon ,että jaksaisin heidän takiaan enää elää. Mietin, olisko heillä sittenkin parempi olla minua, kun ilmeisesti olen väärässä, teen väärin asioita, olen ilmeisesti pelkkä taakka ja elämän hankaloittaja, ihan kuten ex jaksoi minulle vuosia niin toitottaa. Hän oli oikeassa. Ei minun olisi koskaan pitänyt syntyä tähän maailmaan, siinäkin hän oli oikeassa.

Olen yksin, yksinäinen. Vailla sitä ihmistä, joka jaksaisi kantaa, kun en itse jaksa. Ja juuri nyt tuntuu, etten jaksa taas askeltakaan. Elämässäni on ollut liian paljon vastoinkäymisiä, en jaksaisi enää yhtään huonoa kohtelua muiden ihmisten taholta, en jaksaisi enää yhtään päivää vastoinkäymisten kanssa.

minulla ei ole mitään muuta kuin lapseni, jotka pitävät minut tässä elämänsyrjässä kiinni. Olenko heillekään oikea äiti, äiti joka kärsii. Sanotaan, että on oma valinta, päättääkö kärsiä vaiko ei, tai miten suhtautuu erilaisiin asioihin. Mitä kun ne erilaiset suhtaumisetkaan eivät muuta mitään, eivät paranna mitään. Kun on rikki, niin sitä on rikki. Ja kerran rikottu hajoaa myös helpommin.

Ja minä olen rikki. Pieninä palasina ja ihmiset ympärillä niin tutut kuin tuntemattomatkin tallovat sirpaleita jalkoihinsa. Yksin olen tähän asti aina kasannut itse itseni uudelleen, aina vaan. Olen pärjännyt lapsuudessa alkaneesta masennuksesta huolimatta, aina on ollut jokin pakko, mikä on saanut jaksamaan ja yrittämään. Ja viimein myös alistumaan, elämään elämää jota en halua.

Nyt en jaksa enää. Mietin, ymmärtäisivätköhän lapset sen, jos kuolisin oman käden kautta ?Tuskin. Se todistaisi heille sen mitä isänsä jaksaa minusta heille toitottaa, että olen hullu ja mielenvikainen ja niimpä isänsä voisi sitten sanoa, että hänhän sanoi minun olevan päästäni vialla ja hän tiesi sen.

Lemmikkini alkaa jo olla vanha, miesystävä ei välitä. Äitini ei välitä, sisarukseni eivät myöskään välitä. Ainoat asiat elämässäni ovat lapseni, joiden vuoksi olen jaksanut ja nyt en näe enää järkeä siinäkään, että jaksaisin edes heidän takiaan. Jokainen takapakki on on ollut tuhoisampi kuin edellinen. Olen yksin, ilman ystäviä, ilman ystävää. Kenellekään en voi puhua näistä mietteistäni, jotka käyvät välillä mielessäni. Käyn kamppailua helpotuksen ja kovan elämän kanssa, jälleen.

Vajoaminen tapahtuu salamannopeasti, kiitos tällä kertaa teille, jotka ikävällä tavalla hoiditte asiaa, johon en jälleen itse voinut mitenkään vaikuttaa. Laki on laki. Ja oli oma moka, kun en isäviikolla käynyt lapseni kanssa lääkärissä ja nyt en tiedä, mitä ja miten jne. Ja sitä tietoa ei voi kukaan minulle antaa. Ex ei kiusallaan, lapsi ei muista, ja laki tulee vastaan muuten.

Koko elämäni on ollut tähän asti silkkaa epäreiluutta, hyvin harvoin jos koskaan olen saanut kokea todellista onnea, iloa. Kyllä se totuus on, että olen yrittänyt vain nähdä hyviä asioita kaiken paskankin keskeltä, olen yrittänyt kaikesta huolimatta kokea pienen pieniä hippusia onnellisia hetkiä. Ne eivät ole kuitenkaan minkään arvoisia, kun kaikki elämän paska valuu niskaan, jokainen päivä enemmän tai vähemmän aina jossakin muodossa.

Ilman lapsia en jaksaisi enää olla elossa sekuntiakaan. Niin se vain on. Mutta onko lapsille oikein, että ajattelen näin, että he ovat syyni olla olemassa?

Tältä tuntuu masennus, tuo minun elämän normaali olotila, kun en tiedä muusta. En tiedä, millaista olisi elää edes toisin? En osaa kuvitella, millaista olisi elää ihmisten parissa, olisi ystäviä ja iloa. Tiedän vain sen yksinäisyyden ja pohjattoman tuskan, kun ei ole ketään ihmistä, joka olisi läsnä myös minulle. Tiedän sen tunteen, kun tuen ja autan muita, jaksamatta sitten enää mitään ja salaa toivoisin, että joku ihminen olisi minullakin, tukemassa ja auttamassa minua, kun en jaksa itse. Olen lapsilleni ainoa aikuinen, joka heistä välittää, ja mitä sitten kun en jaksa enää sitäkään? He jäisivät yksin omine kokemuksineen, täysin yksin.

Illalla kävin hyvin pohjalla, olen ilmeisen hyvin itkenyt unissani koko yön. Silmäni ovat turvoksissa ja rähmäiset. Olen yksin, menikin yli puoli vuotta siihen, että jokainen lapsi on samaan aikaan isänsä luona. Itselläni ei ole ollut omaa aikaa siis yli puoleen vuoteen. Ei ole elämässäni ketään, joka viettäisi lasten kanssa aikaa, silloin kun lapset ovat luonani. En tosin sitä osaa edes kaivata, ennenkuin nyt yksin ollessa tajuan, kuinka helvetin väsynyt olen myös siihen, että olen lapsilleni se ainoa ihminen, johon luottavat ja johon he turvautuvat asioissaan. Meillä ei ole ns. perhetuttuja, ei ystäviä ja lastenkin ystävyydet tuppaavat katkeamaan aina jotenkin ja johonkin syyhyn. Tiedän kyllä mihin, ja se on myös yksi kipeä paikka itselleni, ja en voi lasteni eteen oikein mitään senkään asian suhteen, koska heillä on se ikävä isänsä elämässään, joka tekee kaikkensa joko tietoisesti tai ei, eristääkseen lapset muusta yhteiskunnasta. Hyvä kun kouluunsa saavat mennä.

Jos exä ei olisi lasten elämässä ollenkaan, mikä olisi toisin? Uskoisin, että olisin jo päässyt elämässäni eteenpäin. Minun ei tarvitsi pelätä exän reaktioita ollenkaan, vaan voisin olla ja elää vapaasti, ilman pelkoa, samoin lapset. Heidän kehityksensä kaikin puolin olisi normaalia, menneistä pääsisi yli ja elämä jatkuisi ilman jatkuvia ikäviä kokemuksia isänsä vuoksi. Nyt lapset pääsevät askeleen eteen ja sitten ottavat takapakkia useamman askeleen ja jälleen itse huokaisen kärsivällisesti ja aloitan alusta heidän kanssaan monissa asioissa.

Ilman exää lasten elämässä lastenkin elämä sujuisi paremmin kaikin puolin, olisi jo normaalia lapsiperheen elämää kaikkine asioineen ja mahdollisiin ongelmiinsa lapset saisivat apua, mitä he nyt eivät saa, kun ex kieltää lasten avun saannin ja olen joutunut itse jo vuosia olemaan lapsille myös enemmän kuin äiti. Teen parhaani, yritän parhaani, yksin. Nyt yli puolella lapsia on ollut itsemurhatoiveita, itsensä vahingoittamista sekä ahdistuksia ja kaikenlaista muuta normista poikkeavaa, ja tilanne saa jatkua entisellään, koska lapset eivät uskalla kertoa totuutta. Ihmettelen, mikä on se exän kiristys, uhkaus ja lahjonta, millä on saanut lapset ns. ruotuun ja vakuuttamaan täysin päinvastaista viranomaisille ja sitten he voivat kuitenkin pahoin ja kertobat/näyttävät minulle todellisen olonsa. Ja minua ei kukaan usko, ja olen alkanut itsekin miettiä, olenko todellakin niin väärässä omien lasteni suhteen, ja olenko todellakin tulkinnut lapseni väärin ja en tunne heitä ollenkaan? Jos näin todella on, miten sitten kykenen elämään itseni kanssa, koska silloinhan koko eron jälkeinen elämäni on ollut suurta kusetusta, lähimpien ihmisten eli lasteni taholta.

Tiedän exän kyvyn manipuloida, se on semmoista salakavalaa ja hyvin taidokasta, ihminen itse ei kykene huomaamaan sitä ollenkaan ja taitavasti ex osaa kääntää syyt ja asiat muiden viaksi, niin että hän onkin se kärsijä osapuoli. Se on asia, mikä ei koskaan tule päivänvaloon ja esiin.

Olen tiennyt oman tilanteeni hyvin vaikeaksi jo siitä asti, kun exän todellinen minuus on tullut esiin. Hän todellakin sai minut jopa hakkaamaan päätäni lattiaan, koska hän niin halusi, ja sai siitäkin sitten itselleen aseen minua vastaan, kuten monista muistakin asioista, joita kertomalla hän voisi todistaa minun olevan päästäni vialla. Ja kukaan ei koskaan varmaan tulisi kysymään edes, mikä oli exän rooli niissä tilanteissa, miten hän sai kaiken aikaan. Mitewn hän ajoi minut kerta ytoisensa jälkeen nurkkaan, mistä ei ollut poispääsyä, tein niin tai näin, aina jotenkin väärin ja mikään ei koskaan ollut hyvä tai oikein exän mielestä, ei edes silloin kun noudatin kirjaimellisesti sitä, mitä ex käski tehdä. Kuten hakata päätä lattiaan, koska hän halusi niin. Tuotakaan en muistanut, en ennenkuin nyt. En muista miten tai millä hän minua silloin kiristi, mutta niin sairasta se oli tuolloin, kun meillä oli vain pari pientä vaippa-ikäistä ja aloin ymmärtämään, millaisen ihmisen kanssa olin yhteen muuttanut ja millainen hirviö ex todellisuudessa oli. Yritin lähteä, yritin erota ja lopputuloksena olin aina vaan tiiviimmin kiinni hänessä, ilman mitään toivoa päästä eroon hänestä.

Alistuin, yritin lasteni takia elää ja olla niin normisti kuin vain ikinä pystyin. Vankilakin olisi ollut parempi ja vapaampi paikka elää kuin oma koti. Lasteni vuoksi jaksoin yrittää, ja niin on tehtävä jatkossakin.

Siirrän jälleen omia tuntojani, tai ainakin yritän myöhemmäksi. Ihan kuten ennekin. Minulle ei ole ollut tilaa aiemmin ja sitä ei ole myöskään nytkään, on vain jälleen mentävä läpi harmaan kiven, jollakin ihmeen voimalla taas.

Sääliin ei ole sijaa, ei itsen ymmärrykselle ja ajan antamiselle itselle. Ei, vaikka tahtoisinkin, minun tahdollani ei ole mitään merkitystä, ei minun toiveilla, ei millään sellaisella, joka tukisi omaa hyvinvointia. Aina on olemassa joku muu, joka on kipeämmin tarpeessa. Minä jaksan odottaa, vai jaksanko enää sittenkään?