Kun ymmärtää olleensa koko elämänsä masentunut, enemmän tai vähemmän ja sen on ollut yksi koko elämää sävyttävä tekijä, on helpompi olla itselleen armollinen.

Luin artikkelia, jota olin pitkään etsinyt ja kuvaus osui itseeni kovin hyvin. Liiankin hyvin tunnistin itseni siitä kuvauksesta ja syistä miksi olen kokenut elämässäni monia asioita ikäänkuin väärin, olen vääristynyt jo sieltä vastasyntyneestä lähtien.

Sukupolvien ketju on saanut jatkua minussa, vääristyneenä ja virheellisenä ja olen tietämättäni sitä jatkanut myös eteenpäin toisen samanlaisen, mutta päinvastaisen ihmisen kanssa. Ajattelin ensin kirjoittaa ja melkein suoraan kopioida lukemani tekstin ja kuvauksen itseänikin vaivaavasta ilmiöstä, narsismista. Tuota olen miettinyt vuosia, olen lukenut paljon aiheeseen liittyen ja vihdoinkin löytyi se, mitä olen epäillyt itse itseni suhteen.

On siis olemassa paksunahkaisia ja ohutnahkaisia narsisteja ja lukiessani kuvauksia ohutnahkaisista, tunnistin itseni melkein kirjaimellisesti siitä ja ajasta esimerkiksi kun olin lapsi. Kaikki ne tunteet, kaikki ne ajatuset ja vielä tänäkin päivänä esimerkiksi suuri tarpeeni olla oikeudenmukaiden ja oikean ja väärän korostunut tarve sekä sitten kaikki ne muut jutut, kuten hyvän ja pahan suhde erityisesti pahan näkemisen kykenemättömyys ja sen poissulkeminen elämästä, vaikka se olisi silmien edessä.

En osannut järkyttyä, totuus on aina ollut itselleni kovin tärkeää, vaikka se tekisi kuinka kipeää tahansa. Ymmärrän jotenkin sen tekstin valossa, miksi olen sisäisesti kokenut mitä ihmeellisempiä ajatusvääristymiä, tunteita vääristymineen ja omituisia reaktioita ihmisten parissa sekä aikanaan myös kyvyttömyyden olla pitkiä aikoja yksinään sekä paljon muuta.

Se ei kuitrnkaan poista sitä totuutta, että olen joutunut elämään koko elämäni erilaisten ja jatkuvien traumatisoivien kokemusten kanssa sekä sitten sama jatkui avioliitossa pahempana kuin mitä olin ikinä kokenut lapsena. Eläisin lapsuuteni vaikka sata kertaa uudelleen, kuin kokisin edes kertaalleen sen, mitä koin avioliitossa.

Oma herännyt tarpeeni kuitenkin aikanaan hakea syitä ja seurauksia sekä totuutta ovat avanneet itselleni tien kohti normaaliutta sekä todellisen oikean ja väärän ymmärtämiselle. Sekä siihen haluun, että haluan itsekin joskus ns. normaali ihminen. Tuo tie on vain ollut todella raskas yksin kuljettavaksi ja yksin joudun jatkossakin, mikäli jaksan. Sietokykyni venyminen jälleen äärimmilleen ja se, että jokainen asia on jälleen ollut sellainen, etten ole voinut itse vaikuttaa tai tehdä mitään millekään. Kun monikin asia on juuri sellainen, ettei ole itsestäni kiinni, ei siitä mitä tai miten teen, ainoa vaan, että minä sitten kannan seuraukset. Ja se on raskasta, hyvin raskasta.