Olipa kerran..heh, kovin montaa kertaa olen yrittänyt ja aina stoppaa, juuri tuohon.

En osaa keksiä satuja, en hyviä enkä huonoja. Mielikuvitukseni ei riitä semmoiseen alkuunkaan. En koskaan osannut, ja olin pienenä salaa kateellinen niille, jotka saivat kymppejä äidinkielen kirjoitustehtävistä ja saivat lukea tekstinsä luokan edessä kaikille ääneen. Häpesin aina omaa suoriutumistani ja en ymmärtänyt, miksi en oppinut samoin kuin muut.

Tänään ymmärrän. Taaplasin täysin yksin, täysin omin nokkineni koko koulutaipaleeni. Päällystin kirjani itse, koska äitini ilmoitti, ettei hän osaa sitä tehdä ja minun piti opetella se taito. Vai ilmoittiko? Oliko todelllisuudessa äitini vain niin kännissä aina, ettei sen vuoksi kyennyt hienomotorisiin toimenpiteisiin?

Muistelen, miten elin täysin omissa maailmoissa tunneilla, en pysynyt opetuksen perässä ja ilmeisesti läksyt jäivät tekemättä sen vuoksi, etten ymmärtänyt kuunnella, mitä piti tehdä kotona? Ja en ymmärtänyt, miksi opettaja minulle sanoi aina vihaisesti, että olin jättänyt läksyt tekemättä. Kokeissa pärjäsin vain tunneilla tehtyjen tehtävien ansioista, en muista koskaan lukeneeni kokeisiin, ja tietenkään en voinut osata vastata kysymyksiin. Reissuvihkoa ei kotona katsottu, muistinko edes sitä näyttää äidille? Vai kykenikö äiti sitä koskaan humalaltaan lukemaan? Minulla ei ole muistikuvaa eka, toka, kolmas, neljäsluokkien koulunjälkeisistä ajoista, ellei lasketa lukuun niitä iltapäiviä, jotka vietin kirjastossa, lukien puisella penkillä kirjoja, uppoutuen niiden maailmaan ja sitten myöhemmin pääsin iltapäiväkerhoon. Kotioloista minulla ei ole mitään muistikuvaa, en muista millaisia iltani olivat. Sainko ruokaa, mitä tein, missä olin? Siis kodin sisällä. Oliko kaikki hyvin ja jos ei ollut, niin mikä oli vialla?

Jonkin aikaa äitini on käynyt töissä, muistan sen, kun äitini opetti minut heärtyskellolla lähtemään kouluun, siis kello soi, kun piti lähteä kävelemään. Muistan sen, miten muutamia kertoja oli avaimeni jäänyt kotiin ja odotin monta tuntia äidin kotiinpaluuta töistä, että pääsin sisälle, keinuin ja keinuin läheisellä päiväkodin pihalla, jossa tietenkin ihmeteltiin minun tuntikausien keinuntaa, ja kukaan ei tietenkään käynyt kysymässä miksi olin siinä. Tiesin, ettei siinä saanut olla silloin, kun päiväkoti oli auki, vaan se oli ainut turvallinen paikka olla. Rappukäytävästä kävi aina joku heittämässä pihalle ja pihapiirissä en kokenut oloani turvalliseksi jostain syystä.

Olin seiskan oppilas ilman tukea, ilman kenenkään aikuisen huolenpitoa. Tänään ymmärrän omien lasteni kautta, miten olisin voinut loistaa arvosanoilla samoin kuin ne muutkin oppilaat, joita kodeissa autettiin ja tuettiin, aivan samoin miten olen toiminut omieni kohdalla. Luokkatovereilla oli turvalliset aikuiset olleet koko elämänsä, äiti ja isä. Sellaista normaalia elämää, jota en itse ollut vielä koskaan saanut kokea ja en päässyt sitä koskaan lapsuudessa edes kokemaan.

Oma perheeni on ollut myös itselleni jotenkin lähinnä normaalia muistuttava, vaikka elementit pahoinvointiin onkin olleet toisenlaatuisia. Tai nykyisin, tiedän että päihteet kulkivat exän elämässä, mutta niin salaa, että etten huomannut mitään. Ihmettelin vain erikoista käytöstä, unohduksia ja selvää muistamattomuutta ja agressioita.

Olin lapsena jokseenkin omissa maailmoissani. En tiennyt mistään paremmasta, en tiennyt huonommastakaan. Koin jo silloin epämääräisiä ja omituisia tunteita, varsinkin, kun törmäsin johonkin itselleni uuteen ja ihmeelliseen asiaan, joka on siis normaalia tavallisissa perheissä, kuten nyt välipalan syöminen tai jokin muu ihan vastaava arjen asia. Pitkään en tiennyt, mitä loma tarkoittaa ja olisinko mennyt kouluun joskus lomallakin? En tiedä, uskoisin, ettei äitini ole ollut kykeneväinen huolehtimaan ja olen joutunut ottamaan ainakin itsestäni jo hyvin pienestä lähtien kovin ison vastuun.

Muistelen nyt, miten kasvaessani isommaksi, myös oma paha oloni kasvoi. Se oli epämääristä ja kovin voimakasta. Ihmettelin ja yritin olla kuin muutkin. Se ei vain onnistunut, koska minulta puuttui kaikenmaailman harrastukset, menot ja muut normilapsen jutut. Elin kuin kuplassa pitkään lapsuuttani. Myöhemmin sitten alkoi toisten kommentit itsestäni satuttamaan, vaikken ymmärtänyt ollenkaan, mitä he tarkoittivat. Olin kovin mitätön, heidän rinnallaan. Heillä siis oli kaikki sellaista normaalia ja itselläni ei ollut, poikkesin normaalista köyhällä ja olemattomalla olemuksellani ja sain toisten ivan niskaani. Opin häpeämään kovin paljon omaa itseäni ja omaa olemustani. Oikeastaan kaikkea itsessäni ja sitä häpeää ei poistanut enää edes sitten myöhemmin asumisen muutos lastenkotiin, jonka muut saivat tietää parin vuoden päästä, ja siitä sitten alkoi luokassa omanlaisensa helvetti.

Nyt jälkeenpäin ymmärrän, miten muutuin kiusatusta hippiäisestä vuorostaan kiusaajaksi. Sitä aikaa kesti muutamia kuukausia, kun otin paikkani uudelleen, omin neuvoin ja en alistunut enää toisten kiusattavaksi. Mittani täyttyi ja annoin takaisin jokaiselle, joka yritti minut alentaa siihen, missä olin jo ollut kertaalleen. En puolustele omaa toimintaani, mutta ihmettelen sitä voimaa, jonka avulla pinnistelin pois siitä kiusatun muotista, omin jaloin ja omin avuin viimeisellä alaluokalla. Jotenkin tuli mitta täyteen sitä jatkuvaa muiden mitätöintiä, haukkumista, arvostelua sekä erityisesti selän takana puhumista ja nauramista ja sitten minuun katsottiin, ja taas supistiin ja hihiteltiin. Samoin koko alaluokkien ajan jatkunut syrjiminen, se loppui myös, kun aloin vaatia, että saan tehdä ryhmätyöt ym. yksin ja sain sitten niin tehdä. Olin aina porukassa ollut se ylimääräinen, jota ei huolittu mukaan mihinkään vapaa-ehtoisesti ja aina joutui opettaja määräämään minut minnekin ryhmään ja siellä en sitten saanut koskaan tehdä mitään, ja aina sitten sanottiin, etten ollut mitään tehnyt ja numeroni oli huono sen vuoksi.

Muistan sen ärsyyntymisen tunteen, sen kaiken kateuden ja päätin silloin, että saan itsekin kaikkea sitä samaa, mitä muutkin. Siitä alkoikin sitten nopeasti oma kypsyminen, murrosikä oli alkanut ja sen myötä halu kaiken kielletyn kokeiluun ja sekin mahdollistui lastenkodissa oikein hyvin. Siellä oli aina vanhempia nuoria ja heidän kavereitaan, joiden perässä pysyminen oli kovin helppoa ja heiltä sai hyvin mallia siitä, kuinka pärjätään elämän harmaalla puolella.

Yläkoulussa sitten viimein erään kärsivällisen opettajan avulla opin lukemalla lukemaan koulukirjoja ja opin oppimaan, viimein. Siitä tuli kuitenkin omat ongelmansa, koska teinkin sitten muutamassa viikossa koko vuoden opinnot niissä aineissa, joista olin erittäin kiinnostunut, kuten maantieteessä ja biologiassa, äidinkielessä jne. Ja kärsin sitten tunneilla kovin tylsyydestä. Niin kypsynyt en sentään ollut, että olisin osannut jotenkin peitellä omaa tylsyyttäni ja minulla olikin aikaa opetella jopa ulkoa koulukirjojen tekstejä.

Aloin myös ymmärtämään matematiikkaa, joka oli ollut ihan hepreaa. Kiitos kärsivällisen opettajan siitäkin, joka jaksoi etsiä juuri minulle oikean tavan ymmärtää jokin laskukaava. Tein tunneilla lukion tehtäviä ja pidin matematiikasta, kokeissa suoriutuminenkin parantui huomattavasti ja laskemaankin opin laskemalla. Keskityin koulunkäyntiin, kun opin oppimaan. Kukaan ei ollut aiemmin viitsinyt nähdä vaivaa minun oppimisen eteen, ja siitä olen ehkä vieläkin vähän katkera, koska olisin säästynyt paljolta itse. En voi sanoa, että mikä ei tapa, se vahvistaa tuossa tilanteessa. Paljon jäi jälkeen mielipahaa, ihmetystä ja itsetuntoon heikkouksia sekä sitten omaa itsesyytöstä, jota olen jatkanut ihan näihin päiviin asti.

Tiedän, ettei menneessä pitäisi rämpiä, vaan minulle se tuntuu olevan ainoa keino ymmärtää omaa sisintäni ja sitä mitä olen. Mennyt on ainoa keino minulle rakentaa minuuttani uudelleen. Kuin muistellen, mikä ja millainen olin silloin ja silloin ja mitä opinkaan mistäkin asiasta ja tai tilanteesta kulloinkin.

Minun pitäisi kyetä suuntautumaan tulevaan, ajattelemaan sitä jotenkin, mutta miten ihmeessä se onnistuu, kun mennyt on vielä niin keskeneräinen. En edes ehtinyt kasvaa aikuiseksi, ennenkuin persoonani tuhoaminen jo alkoi ja elämäni kaikenlainen pilaaminen ja minulla on iso työ nyt siinä, että persoonani saa jatkaa kasvamistaan siitä ,mihin se aikanaan jäi. Kunhan vain muistaisin ensin sen, mikä ja millainen olin tuolloin.

Haluan todellakin irti siitä muotista, johon minut muovailtiin. Se en ole minä, siinä ei ole persoonani, ei mitään omaa mukana.