Elän jatkuvassa ahdistuksessa.

Milloin mistäkin syystä. Juuri nyt minua ahdistaa lasteni ruokavalio, jolle en siis mahda mitään heidän ollessaan isänsä luona. Samoin tämän syyn vuoksi myös minun on muutettava vieläkin terveellisemmäksi lasten syömisiä, se ei riitä enään sekään, että olen jo vuosia itse tiedostanut lasten syömiset isänsä luona ja olen sitten yrittänyt pitää meidän syömiset mahdollisimman terveellisenä.

Samoin minua ahdistaa suunnattomasti lasteni olot minun luona. Juurikin nyt kun eivät saaneet polkea meille. Heillä ei ole nyt välineitä itsenäiseen liikkumiseen ja eivät pääse tapaamaan kavereitaan. Pelit korvaa sitten sen ajan, kun ei ole muuta tekemistä, tai niin he sanovat. Minua ahdistaa rajoittaa peliaikaa, jonka josta lapset eivät sitten kuitenkaan pidä kiinni, vaikka sopisimme mitä heidän kanssaan. Känny hakeutuu kouraan aina kun mahdollista.

Ahdistaa lasten tavaroiden katoaminen, ja seuraukset.

Ahdistaa epävarmuus siitä, josko lapset valehtevat minulle kaikista asioistaan. Ja sitten se, miksi he niin tekisivät? Mitä he hyötyisivät itse valehtelusta?

Ahdistaa lasten terveyteen liittyvät asiat, kun en ole itse tietoinen asioista. Ja en saa tietoa terveydenhuollosta jostain kumman syystä. Olen sen puheen varassa, mitä lapset itse minulle kertovat ja sitten sen, mitä lasten isä yhdellä sanalla laittanut tekstiviestiä, joka sekin oli ristiriidassa lapsen kertoman varassa.

Ahdistaa lapsen mustelmat, ja se ettei lapsi osaa sanoa, mistä on tulleet.

Ahdistaa, kun tiedän millainen lasten isä on ja miten kohtelee lapsiaan. Ja se, ettei minun huolta lapsista ja heidän oloistaan ole otettu todesta. Ahdistaa. kun näen lasteni katseista surun, epätietoisuuden ja ihmetyksen.

Ahdistaa, kun tiedän lasten isän kertovan omia tarinoitaan lapsille itselleen ja valehtelevan lapsille minun asioista. Ahdistaa, kun tiedän miten lapset uskovat vielä isänsä jutut osaamatta niitä ihmetellä.

Ahdistaa tunne, että olen puun ja kuoren välissä. Voimatta millekään asialle mitään, en voi vaikuttaa lasten hyvinvointiin, siihen arkeen ollenkaan ja lapset joutuvat kestämään monia asioita isänsä vuoksi, joita ei pitäisi kenenkään kokea. Ahdistaa oma tieto siitä, että lapseni kasvavat kieroon, heillä on paljon sellaisia huolia, joita lapsilla ei pitäisi olla ja he joutuvat kokemaan paljon epämääräisiä häpeän ja pelon tunteita ja pitävät niitä normaaleina tapoina elää ja olla.

Ahdistaa, kun kun kukaan ei kykene näkemään lasten isän tapaa toimia kieroillen ja kiusaten lapsia. Ahdistaa niin paljon pelätä aina, että lapsille sattuu jotakin sellaista, minkä olisi voinut välttää, mikäli aikuinen olisi aikuinen eikä mikään kiero keskenkasvuinen kiukutteleva kakara, jollainen lasten isä helpoimmillaankin on. Vaikeana hän on todella vaarallinen niin itselleen kuin muillekin, koska hän ei ymmrrä useinkaan oman toimintansa vaarallisuutta tai edes sitä, mitä seurauksia psyykelle mistäkin on, tai sitten todellakin ymmärtää liiankin hyvin ja kykenee vaurioittamaan ihmisiä ihan halunsa mukaisesti, juuri saamaan sellaisen lopputuloksen kuin haluaa. Tätä tietoa kukaan ei suostu uskomaan, ei minun kokemuksia exästä, ei sitä, että opin tuntemaan hänen tapansa toimia ja opin myös ne syyt miksi hän toimii kuten toimii.

Ahdistaa omat muistot, jokainen oikeastaan päättyy exän sanoihin, "tämä peli ei ole ohi, ennenkuin jompikumpi kuolee." Ja exälle elämä on peli, jossa on vain voittajia tai häviäjiä. Ja hän määrää omien sanojen mukaan sen, miten peliä pelataan tarkoittaen elämää itseään. 

Ahdistaa, kun lapset tuovat jatkuvasti esiin omissa kokemuksissaan exän hulluuden minun luo. Ja minun pitää sitten ottaa lasten kokemukset vastaan. Neutraalisti, kuitata ne valheena, kuten tässä keväällä opin senkin. Lasten pahoinvointikin kuitattiin minun keksinnöksi, turhaksi huoleksi. Reagoin lasten hätään väärin, minä olen tehnyt väärin hakiessani lasten toiveesta heille apua ja sitten yhenäkin lapset eivät sitä halunneetkaan.

Ahdistun kaikista ristiriidoista, jokaisessa päivässä niitä on useita. Sellaisia, joille en voi mitään ja joihin en ole edes itse voinut vaikuttaa mitenkään. Sellaisia, joilla ei ole osaa eikä arpaa minun elämän kanssa ja kärsin sitten kuitenkin lasten kautta niistä.

Ahdistaa kaikki se tieto, jonka olen omista kokemuksista saanut niin avioliitossa kuin eronkin jälkeen. Tieto on lisännyt omaa tuskaani, se ei ole oikeastaan helpottanut, koska kyseessä on kuitenkin lasten tulevaisuus, heidän hyvinvointi tässä ja nyt sekä tulevaisuudessa.

Ahdistaa, että moni asia on leimattu normaaliksi, kuten lasten isän ruokavalio, joka siis tuhoaa lasten terveyden, sanomalla, että kyllähän joskus voi herkutella ja minä en saa puuttua siihen, mitä lasten isä tarjoilee lapsille edes sillä vaikutuksella, siis että syömiset on nyt aiheuttaneet lapsille terveyshaittoja. Vain, koska pitäähän nyt isän saada hwerkutella lastensa kanssa.

Ahdistaa nähdä lasten kyyneleet, heidän epätietoisuus ja kahden tulen välissä oleminen. Ja se, etten voi heitä auttaa. En voi poistaa heidän kokemuksiaan, en voi vaikuttaa heidän kokemuksiinsa isän luona. Kukaan ei voi.