Selvisin eilisestä, olikin melkoisen yllättävä päivä ja ei niinkään positiivisella tavalla.

Sain puhuttua muksun kanssa viiltelystä, tulostin asiasta hänelle myös luettavaa ja toivoin, että jos ja kun seuraavalla kerralla tekee mieli vahingoittaa itseään, oli tilanne mikä tahansa, soittaisi tai puhuisi kanssani. Aina en voi minäkään millekään mitään, mutta kuuntelen ja yritän parhaani. En saa asiasta kertoa isälleen, joten käteni ovat sidotut. Isälle menee asiasta tieto, jos kerron viranomaisille tästä, joten yritän jälleen yksinäni selvitä tämänkin lapsen kanssa.

On kovin ristiriitaista, minulle ainakin, että jokainen muksu on kieltänyt omien asioidensa kertomisen isälleen. Isänsä on ilmeisesti niin heikko ihminen, että lapset haluavat suojella isäänsä omilta ongelmiltaan, jotak tosin ovat pitkälle isästään lähtoisiä. On kurjaa jälleen todeta tämäkin asia näin ja on todella kurjaa ja raskasta jälleen yksin olla lapsen tukena hyvin vaikeissa hetkissä, vaan ei ole vaihtoehtoa.

Normisti vanhemmat kykenevät molemmat olemaan lastensa tuki ja turva ja mietinkin, miten voi olla niin, että meidänkin kahden perheen kodissa kaikki asiat on kuin yö ja päivä. Olen tiennyt näistäkin ns. ongelmista jo vuosia, olen yrittänyt parhaani saadakseni lapsille apua. Ja ainoa, mihin voin luottaa, on oma itseni ja oma apuni lapsilleni.

En ole mikään ammattilainen, olen toivonut voivani olla vain äiti, lapsilleni. Sitä toivetta en koskaan saa kokea, koska joudun olemaan paljon muutakin kuin äiti monille lapsilleni. He ovat siitä kovin ikävässä tilanteessa, ettei lapsilla ole isänsä lupaa hakea apua kodin ulkopuolelta ja yhteishuoltajuus vaatii jokaisessa asiassa molempien vanhempien suostumuksen ja nyt tuokin on todennetusti kääntynyt lapsia itseään vastaan, niin että joutuvat henkisesti kärsimään kovin paljon ja minäkään en voi oikein heitä auttaa. Ja selitäpä nyt jotenkin pahoinvoivalle ihmiselle, että hänen pitää ja täytyy ihan itse osata hakea itselleen apua, jos hän tahtoo. Etten voi auttaa häntä,, koska minun uskottavuus? on mennyt lasten isän vuoksi, kun hän on kertoillut minusta asioita, ja niihin on uskottu enemmän kuin minun juttuihini.

Vuosikausia, yksi toisensa jälkeen näköjään joutuu kärsimään enemmän kuin olisi elämässä tarpeen. Jälleen, jos tämäkin muksu olisi saanut apua silloin, kun hän sitä itse pyysi, eikä olisi lähdetty kyseenalaistamaan isän kanssa hänen tarvettaan ja mitätöidä lapsen tarve, en varmaan kirjoittaisi näitä lauseita nyt tässä.

Olen vihainen, olen hyvin vihainen ja surullinen jälleen. Lapseni, kasvaa ja kehittyy koko ajan ja joutuu vanhempiensa vuoksi kärsimään paljon sellaista, mitä ei kenenkään pitäisi kokea tuossa iässä. Iloinen ja huoleton pikkuihminen, on nyt huoliensa ja murheidensa ahdistunut varjo, yrittäen selvitä jokaisesta päivästään.

En voi muuta kuin elää päivän kerrallaan lapseni rinnalla. Tehdä sen, minkä vain äitinä kykenen, yrittämään parhaani. Osa sisaruksista tietää myös nyt viiltelyistä, ja tämä lapsi onneksi lopetti sen jälkien peittelyn, uskalsi lähteä kanssamme uimaan sekä pukeutua sään mukaisella varustuksella. Hänen ei tarvitse salata ja hävetä omaa oloaan. Hän on hyväksytty sellaisenaan, kuten jokainen minun perheessä. Toisin on isänsä luona, tässäkin asiassa. Siellä pitää ansaita oikeutus olemassa-oloon ja sekään ei vielä takaa, että saisit luvan hengittää samaa ilmaa kuin isä.

En tiedä, kuka olisi sellainen ihminen, joka oikeasti kykenisi kuuntelemaan, näkemään ja puolustamaan lapsia tyrannialta? Kuka uskoisi minua ja kuka jaksaisi olla niin kärsivällisenä lastemme rinnalla, että alkaisivat puhua huolistaan muillekin kuin minulle? Itselläni alkaa omat voimat hiipua, olen itse kovin epätoivoinen ja jo kovin skeptinen sen suhteen, ettei lapseni tule koskaan apua saamaan. On se jo nähty useampaan kertaan.

Tai siis joo, unohdan. Yksi lapsista sai viimein apua omaan oloonsa hakeuduttuaan itse lääkäriin, siinä kohtaa, kun hän ei kahteen viikkoon ollut jaksanut nousta sängystään ylös ja ymmärsi itse viimein, ettei voi elää siellä sängynpohjalla. Ainoa, miten autoin, oli kyyti lääkäriin. Kaiken muun lapsi hoisi itse. Soittamisen terveysasemalle, ajan varaamisen ja jne. Ja tätä samaa pitää nyt odottaa vuosikausia muidenkin kohdalla, kun menevät niin huonoon kuntoon, etteivät kykene muuhun kuin nukkumiseen? Pitää ensin pilata oma elämänsä kaikin mahdollisin tavoin, jättää kaikki harrastukset, kaverit, toimia itsetuhoisesti ja yrittää elää elämää niinkuin mikään ei olisi vialla, kuin ei olisi paha olo, joka puskee läpi kuitenkin koko ajan epämääräisenä ahdistuksena.

Yritin, yritän tuloksetta. Tämäkään lapsi ei ymmärrä oman pahan olonsa vakavuutta, ei kykene näkemään seurauksia omista teoistaan, ei osaa välittää tulevaisuudestaan. Koska on vielä lapsi kaikin puolin. Niin pitääkin olla, normaalisti. Mutta kun tässä perheessä mikään ei mene tai ole kuten normaalisti. Ja se hankaloittaa ihan kaikkien elämää monissa tilanteissa ja varsinkin kun on jonkinlainen kriisi.