Pari leivonaista olisi vielä tehtävä, huomaan unohtaneeni kaupasta kaikenlaista. Pikkujuttu tosin nuo leivonnaiset enää. tajuan, kuinka helpolla pääsen, vaikkakin epäreilusti tosiaan olen maksumiehenä oman lapseni juhlissa, joihin menen vieraan roolissa. Hieman mietin exän suvun suhtaumista, koska tiedän kuinka paljon ex on valehdellut heille minusta, erosta ja viime aikojen ja vuosien asioista.

Joudun kestämään ja sietämään. Mutta lapsen takia on pakko, lupasin hälle, että kyllä minä aikuisena ihmisenä kykenen tilaisuuteen, olkoon se isän luona sitten, se on lapsen toive kuitenkin ja on se parempikin, kuin pitää juhlat lapsen omassa kodissa, joka on pieni ja vieräita olisi mahdoton saada mahtumaan asuntoon. Sama minun luonani. Mahdumme juuri ja juuri koko porukalla meille normisti, ja vieraita jos olisi, niin aika täyttä joka huoneessa.

Vakuutin lapselle, että kestän menemisen lapsen isän kotiin, minun entiseen kotiin, jota rakkaudella vaalin itsekin. Ja hömönä nuorena ihmisenä kuvittelin, että se olisi ollut se koti, josta ei enää tarvinnut muuttaa pois. Toisin kävi, jouduin pakon edessä pakenemaan omasta kodistani, säilyttääkseni henkeni, turvatakseni lasten elämän jatkumisen myös.

Vakuutin lapselle, että kestän hänen isänsä puolen suvun tapaamisen, vaikka nyt en ole siitä olekaan enää niin varma. On kovin noloa, koska tiedän mitä ja miten lasten isä on valehdellut minusta ja esimerkiksi viranomaisten mukanaolosta perheessämme ja nyt isä on todettu mallikelpoiseksi, niin koen jopa häpeää siitä, että tavallaan ihan turhaa olen yrittänyt hakea lapsilleni apua isän luo. Sitähän nämä sukulaiset eivät tiedä, eivätkä he koskaan tule kysymään minulta, miten asiat oikeasti ovat ja ovat olleet. He ovat tyytyväisinä siinä uskossa, minkä ex on heille pajunköytenä kertont ja uskovat kaiken mitä ex sanoo. Minä olen heille se paha ihminen, se joka hankaloittaa exän elämää, olen sitä ja tätä exän kertomuksissa ja tietäessäni kaikki nuo väitteet ja valheet, on kovin vaikeaa pitää omista periaatteista kiinni, että riittää kun itse tiedän, mikä on totta.

Toivon juhlapäivänä olevan lämin ja kaunis ilma, jotta voimme ulostautua pihalle juhlimaan lastamme, ilman kenenkään syyllistäviä katseita ja vaikeita tilanteita, joita ainakin itse koen. Tosin, ei minun tarvitsi hävetä sitä, että olen yrittänyt auttaa lapsiani ja hetkellisesti he siis avun saivatkin, isän esittäessä rooliaan. Juhlapäivänä tiedän isän paistattelevan ns. ylpeänä isänä, kun hän on niin tukenut lastaan ja ollut mahdollistamssa muka lapsen saavutuksen. Minä ja lapset tiedämme, kuitenkin, mikä on totuus. Sitä ei vain kukaan kerro, kukapa nyt vapaaehtoisesti haluaisi isän suuttuvan itselleen? Kukapa nyt vapaaehtoisesti haluaisi tahallaan ärsyttää isää, joka on muutenkin niin arvaamaton ja julma jopa omille lapsilleen, kun sille päälle sattuu. Osallistun itsekin tähän surkeaan näytelmään, josta kovin moni ei ole tietoinen.

Se on lapsen etu, että isä saa pitää luulonsa ja isä saa paistetella jälleen kerran muiden tekemän työn valossa. Lapsensa itsensa tekemän työn valossa. sillä ei ole mitään merkitystä kuitenkaan lapsen isälle. Hän pääsee nyt nauttimaan itse mukamas oman hyvän työnsä tuloksista lpasen avulla.

Pitäköön isä harhansa, lapsi itse ja minä ja läheiseni tietävät kuitenkin, mikä on todellinen totuus, mikä on se kulissien takainen totuus. Kyllähän se itseäni hieman kismittää, mutten mahda asioille mitään. ja ei minlla ole tarvetta mihinkään asioiden oikaisuun myöskään. Uskon ja luotan edelleen siihen omaan vanhaan ajatteluuni, että totuus tulee ilmi jonain päivänä myös muille, ihan samoin kuin se valkeni itsellenikin pikkuhiljaa.

Olen kuullut ihmisten saavan lääkettä vaikeisiin hetkiin, kuten läheisensä hautajaisiin. Itse olisin lääkkeen tarpeessa nyt iloisen juhlan aikaan. Oikeasti minua ahdistaa suunnattomasti tuleva juhla, monista syistä. Yritän olla iloinen kaikesta huolimatta ja olla näyttämättä lapsille omaa oloani. Nyt ei ole sen aika, lapsi on juhlapäivänsä ansainnut, ja olen niin iloinen hänen puolestaan, hän teki sen ihan itse, omin voimin. Itse en ole voinut kuin yrittää parhaani tukeakseni taloudellisesti ja kannustaen vaikeissa hetkissä, muistuttamaan, että pitää muistaa elää myös elämää, eikä vain päntätä ja senkin hän teki, perusti omaa kotia,  opetteli elämään omillaan ja tulemaan toimeen sillä mitä on. Hoitamaan oman elämänsä alkeet, ja olen todella iloinen siitä, että elämä on nyt niinkin mallillaan kuin se on. Huoli on kuitenkin läsnä koko ajan, henkiset arvet ja masennus ilmeisesti ovat edelleen kuvioissa mukana ja hänkin on oppinut elämään sen kanssa, keskittyen ja etsien elämäänsä asioita, jotka luovat iloa ja tasapainoa.

Me kaikki kamppailemme omien asioiden ja murheiden kanssa eläen kuitenkin tasaista arkea kaiken sen sisäisen myllerryksen kanssa. se ei edes näy ulospäin, hymyilemme ja nauramme ja yritämme ottaa iloa irti siitä, mistä sen saa. Olemme vähään tyytyväisiä ja kaipaamme ihan tavallisia asioita, jotka tuntuvat kuitenkin luksukselta arjessa. Niitä jotka ovat muille ihan normaali osa arkea, kuten se oli meillekin vielä silloin kun avioliitossa asuin exän kanssa. Kannamme jokainen mukanamme suurta pettymystä, toivetta, että jonain päivänä kaikki muuttuisi parempaan, ja tiedämme kuitenkin, ettei mikään muutu, kun ei ole muuttunut edelleisten parinkymmenen vuoden aikanakaan.

Ikuinen sotatila jatkuu, ikuinen kädenvääntö ja kaikki muu jatkuu on vain hyvä, kun jokainen lapsi oppii mahdollimman aikaisin irtaantumaan kahdesta perheestään. Loppuu se heidän kokema arkinen kahden kodin vihanpidon sietäminen ja lapset saavat sen jälkeen keskittyä luomaan omia ja omien intressien mukaisia suhteita molempiin vanhempiin. Vielä on kuitenkin siihen aikaa, kunnes nuorinkin on sen ikäinen, että hän voi muuttaa pois omilleen. Siihen asti olisi vain jokaisen jaksettava, koska ilmeisesti kukaan ei voi auttaa.

On elettävä valheiden keskellä, totuuden vääristymissä. On osattava ennakoida ja edelleen lukea lasten signaaleja isänsä omituisesta käytöksestä. On tasapainoiltava, edelleen. Minulla on omat kirjoitukseni, opettelen yhä uudelleen omaa elämää, yritänjaksaa elää itse tukien lapsia niin hyvin kuin pystyn, vaikk olisinkin äärirajoilla ja vaikka kuinka meinaa omat hermot mennä lasten kokemusten vuoksi ja sen vuoksi, ettei toinen vanhemmista kykene olemaan vastuullinen aikuinen, vaan kaikki vastuu on minulla.

Ennakoin ja yritän minimoida haittoja, aina en kuitenkaan pysty siihen arvaattomuuden vuoksi ja sitten yritän aina vaan uudelleen sopeutua muuttuneisiin tilanteisiin, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Kuin hyväksyä ja sopeutua. En voi toivoa muutosta lasten elämään, vaikka tiedän hyvin, miten heidän elämänsä muuttuisi tuhat kertaa paremmaksi.

Olla armollinen niin itselleen kuin muille on hyvin usein virhe. Sen olen oppinut. Ei saa olla armollinen, eikä edes yrittää ymmärtää oman elämän kummallisuuksia. Totuutta ei saa sanoa, ja ne hiljennetään tehokkaasti, jotka sitä yrittävät. Paha on olemassa, ihan silmien edessä ja se on normaalia. Hyvää ja oikeudenmukaisuutta ei sallita, sitä ei hyväksytä. Ja sen kanssa pitää vain tulla toimeen.