Ja hyväuskoinen, höynäytettävä äiti.

Siitä on elämäni rakentunut viime vuosina. Valhetta, valheelle ja lasten mielikuvitukselle.

Ja minä hölmö olen uskonut lasteni tarinoinnin, joo. Onhan jutut joskus olleetkin hieman uskomattomia, kuten nytkin viikonloppuna yksi lapsista muisteli omaa tarinaansa menneestä, miten isänsä oli ensin käskenyt lapsen ahtautumaan pesukoneen rumpuun ja isä oli luvannut maksaa lapselle siitä hyvästä kolikon. Sitten sanoin lapselle, etten usko, että isä olisi käskenyt menemään ja lapsi muutti tarinaansa sitten niin, että lapsi oli itse halunnut mennä ja oli kysynyt isältä, saako rahaa, jos menee pesukoneen rumpuun ja isä oli kannustanut menemään sinne. Sitten oli kuulemma lapsi mennyt pesukoneen rumpuun ja oli saanut rahaa palkinnoksi. Tyrmäsin lapsen kertomuksen valheena, sanoin etten usko noin uskomattomia tarinoita, ettei kukaan tervejärkinen aikuinen antaisi lapsen mennä pesukoneeseen, koska vaarana todellakin on, ettei sieltä pääse enää pois.

Sitten kävimme jälleen tutun keskustelun, onko pakko mennä isälle. Miksi on pakko mennä isälle. sanoin lapselle, ettei ole mitään syytä olla menemättä isälleen, siellä on kaikki lapsella hyvin. Kerroin, että hänellä on kaksi hyvää kotia, joissa saa asua, ja molemmissa kodeissa on hänellä turvallinen aikuinen ja isälle hän menee edelleen vaihtopäivänä, kuten jo vuosia on niin tehty. Lapsi suuttui minulle ja poistui tilanteesta hieman uhmakkaasti tönien auki olevan kiinni paiskoen mennessään ja lopettaen tiskikoneen aterimien tyhjennyksen paiskaten laitteen uhmakkaasti pois käsistään.

Annoin lapsen rauhoittua ja menin hetken päästä perään ja kerroin, kuten aina, mitkä asiat isällään on jopa paremmin kuin minun luona. Niihin asioihin lapsi huutaa minulle itkuisena takaisin, ettei hän välitä niistä asioista ja sanoi vielä ettei halua enempää asiasta puhua. Kerroin lapselle olevani kyllästynyt käymään tätä samaa keskustelua joka viikko, kun isän luona on kuitenkin asiat hyvin.

Mietin, kuinka olenkaan ollut todella hölmö, koska olen mennyt halpaan lasten tarinoinneissa. He ovat ihan silmät kirkkaina valehdelleet minulle vuosikausia ja minä olen ottanut todesta heidän puheensa. Se on aiheuttanut minulle huolta, suurta huolta lasten hyvinvoinnissa isänsä luona ja sitten olen kuvitellut, että lapset voivat pahoin ja se näkyy myös minun luonani.

Lapset ovatkin ilmeisesti voineet pahoin aina sen jälkeen kun ovat valehdelleet minulle, he ovatkin kärsineet vain omantunnontuskia valheistaan minulle? En tiedä. Vai ovatko he jokainen sitten sydämettömiä ja tunteettomia valehtelijoita sitten?

Itse olen aina inhonnut valheita, en ole koskaan sietänyt ihmistä, joka päästää suustaan mitä sattuu. En olisi ikinä uskonut lasteni kykenevän valehteluun ja tarinoiden keksimiseen isästään. Mikä motiivi lapsilla on ollut keksiä tarinoita? Mitä he ovat saaneet siitä, että ovat valehdelleet minulle? Tai esittäneet pahoinvoivaa lasta?

Elämä meillä on jatkunut ihan samoin kuin ennenkin, riippumatta siitä mitä ovat kertoneet. En ole itse tuumannut tarinoihin juuta enkä jaata, en ole lähtenyt juttuihin mukaan, vaan olen jäänyt niitä sitten pohtimaan itsekseni. Mitään ylimääräistä huomiota tai sääliä lapset eivät ole saaneet minulta, päinvastoin, olen joutunut ottamaan itse etäisyyttä kestääkseni kohdata lapseni hänen kertomiensa juttujen jälkeen, kun olen kasannut itseäni.

Onko lapset nauttineet itse tarinoiden kertomisesta jotenkin? Onko se ollut kivaa uskotella minulle kaikenlaista heidän tietäessään, ettei ne asiat tule isän korviin ollenkaan? Kun en niitä voi tarkistaa mitenkään.

Jokatapauksessa, oli syy mikä tahansa lasten valehtelulle, siitä on tultava loppu. Näin ei voi jatkua enää. Itseltäni on mennyt nyt koko elämä lasten valheiden vuoksi ja sen vuoksi, että olen luullut lasteni voivan pahoin juurikin niiden isällään tapahtuneiden asioiden vuoksi.

On totta, että minun on muututtava ja lakattava enää edes kuuntelemasta lasten valheita isänsä luona tapahtuneista asioista. Puhukoon pukille, kuten mielessäni ajattelen. Jatkossa kannustan lapsia sitten käyttämään hyväksi todettua mielikuvitustaan sitten vaikka koulun äidinkielen aineenkirjoitukseen, siinä olisi tarinaa kerrakseen, kun muuten se kirjoitus näyttää kovin hankalalta ja eivät ole meinanneet millään keksiä niihin tarinoita, kirjoittakoon vaikka romaanin samoista asioista tunneilla. Ei voi lapsia syyttää ainakaan mielikuvituksen puutteesta. Kyllä on ollut niin uskomattomia juttuja minulle sepitettynä, että.

Lapset osaavat myös näytellä erinomaisesti. Pelkoja, kauhua ja masennusta. Se taitaa olla näillä sukuvika sitten. Tiedän lasten isän osaavan näytellä taitavasti ja hän myös keksii hyviä satuja ihan oikeasta elämästä, ja osaa valehdella.

Loppuviikko on mennyt itselläni sulatellessa näitä edellisiä vuosia, kaikkea kuulemaani ja kokemaani ja näkemääni. Olen tuumaillut, että elämä jatkuu, ja osaan nyt ainakin torpata lasten valehtelun. Luottamukseni on lapsiin mennyttä. Ja se valitettavasti jatkossa vaikuttaa moneen asiaan. Joudun tahtomattanikin kyseenalaistamaan lasteni puheet, en voi heitä enää uskoa heidän tarinoinneissaan ja ymmärrän, että edelliset vuodet olen ollut valheellisessa uskossa kaikessa siinä, mitä lapset ovat minulle kertoneet.

Lapset voivat hyvin, olen tulkinnut lapsiani väärin. Olen vain kuvitellut tuntevani omat lapseni ja olen ollut väärässä sen asian suhteen. Hyvin väärässä. Olen tulkinnut kahden kodin tulitikkuleikit esimerkiksi väärin, olen tulkinnut lapsen selitykset väärin, siitä että hän tahtoi jonkin ratkaisun omaan elämäänsä, ilmeisesti kuulin väärin lapsen puheet tuolloin ja hän halusi vain normaalisti leikkiä tulen kanssa, kuten monet muutkin ikäisensä. Olen tulkinnut lasten pelkotilat väärin, heidän puheensä myös väärin. Olen ollut ihan turhaan huolestunut, ja viimein omien voimien huvetessa uskaltauduin hakemaan apua heille ja nyt olen hyvin nolona.

Minua hävettää ihan liian paljon se, että olen uskonut lasteni valheisiin. Olen uskonut lasteni näyttelemiseen pahasta olosta. Onneksi olen vaatinut kuitenkin jokaiselta elämän normirytmin säilyttämisen, että pahasta olosta huolimatta ja vaikkei aina jaksaisikaan, olen vaatinut heiltä suoriutumisen kaikessa. Vaikka se onkin laskenut, ovat he osanneet esittää hyvin.

Hätää ei siis ole, on se uskottava. Ja minun on jatkossa todellakin toimittava lasteni kanssa toisin. Heillä kun on kaikki hyvin, niin miksi sitten valittaa? Se on kysymys, johon mielelläni saisin vastauksen. Miksi lasten valheet? Miksi lasten teatteri pahasta olosta? Mitä he ovat hyötyneet siitä? Ei sitten yhtään mitään mitään, elämä on jatkunut aina kuten ennenkin riippumatta siitä, miten kamalia tarinoita ovatkin keksineet.

Ja nyt minun pitää myös tässä kohden kyseenalaistaa oma ymmärrykseni. Voihan toki ollakin niin, että olen itse kuullut ja ymmärtänytkin väärin lasten puheen? Ja todellakin voi olla myös niin, että olen tehnyt hyvin virheellisiä tulkintoja lasteni voinnista ja olen ollut heistä turhaan huolissani, kun heillä on olleet asiat hyvin koko ajan.

Olen ollut järkyttynyt siitä tiedosta, että lapset ovat onnistuneet höynäyttämään minua ihan 6-0. Ovat jaksaneet jatkaa valheitaan vuositolkulla. Ja minä kun olen hyväuskoinen hölmö, olen uskonut heitä. Kyllä nolottaa ihan kympillä. Hävettää ja kaikkea muuta.

Miksi lasten jutut on sitten menneet täydestä minuun? Koska lasten isä on aina tehnyt semmoisia juttuja, puhunut ja sanonut samanlaisia asioita kuin lapset ovat kertoneet. Ne eivät ole mitään uutta, koska olen itse elänyt sen ihmisen kanssa toistakymmentä vuotta ja ei ole tullut mieleenikään, että lapset valehtelisivat tarinoissaan, päinvastoin, olen joskus mielessäni ajatellut, että olikohan siinä kaikki, mitä lapsi sanoo, ikäänkuin jokin kamala asia puuttuisi tarinasta vielä ja joskus olen senkin sitten kuullut.

On vain sattumaa ja nyt tietenkin lapsen valhetta sekin, että lapsen isä karjuu ja huutaa ja kiristää pelikoneilla lapselle tietynlaiset vaatteet pukemaan päälle. Ihan vain hallinnan ilosta olen kuvitellut isän niin toimivan, koska isä on aina tahtonut näyttää alamaisilleen, kuka määrää, ja kuka hallitsee tyrannin lailla. Niin, sehän onkin normaalia, että lapsi taantuu omatoisuuden tasolta odottamaan tumput suorina, että mitä kasketään päälle ja se sama karjunta ja hallinta ei toimi meillä kuitenkaan. Minä olen aina pyytänyt lasta itseään ottamaan kaapista juuri ne vaatteet, jotka ovat hänelle juuri sinä aamuna mukavat. Ja se onkin minulta väärin toimittu. Nyt isä laittaa lapsen mukaan vaatteita, joista lapsi ei pidä ja hän ei ole saanut niitä itse valikoida ja isä ilmoitti minulle, että hän laittaa niitä vaatteita lapsen mukaan koska onhan lapsen käytettävä myös niitäkin vaatteita, joita ei isän luona käytä ja minunko tehtävä on sitten huutaa lapselle päälle epämieluisia vaatteita, kun puhutaan kuitenkin yli kymmenvuotiaasta. Tämä samainen lapsi on ollut hyvin omatoiminen jo eskari-iästä alkaen ja järkevä omien vaatteidensa kanssa ja nyt kun hän odottaa tumput suoriina, että minä olen käskemässä häntä ja minä menen hänen kaapilleen ja valikoin hänen puolestaan vaatteet, ei se mene niin.

Mutta ilmeisesti sitten olen itse toiminut hyvin väärin tämänkin lapsen kanssa. Kun isä huutaa lapselle, kiristää ja uhkaillee niin nythän se onkin valhetta ja lapsen puhetta. Ja olen ymmärtänyt, että isä osaa toimii oikein toimiessaan kuten toimii. Samoin lasten isä hallinnoi aikanaan minun pukeutumiseni myös. Jos en ollut hänen mieleensä, hän jätti lähtemättä yhteisiin sovittuihin menoihin ja karjui minulle kuinka hän ei kehdannut minun kanssa lähteä edes sikalaan, vaikka olin tehnyt juuri kuten ex käski.

Niin nytkin oli sattumaa, että lapsi ehti laittaa minulle tekstiviestiä isänsä kanssa sattuneesta vaate-episodista ja sitten en saanutkaan enää lapseen yhteyttä koko loppuviikkoon. Lapsen tullessa isältä lapsi kertoi minulle, kun kysyin, miksi hän ei vastannut kun yritin ottaa yhteyttä, niin hänen kaikki laturinsa olivat hajonneet ja hän ei päässyt enää lataamaan puhelintaan.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun lapseen en saa yhteyttä isäviikoilla. Joskus on lapsi selittänyt, ettei hän muista katsoa puhelintaan, ettei hän käytä isällään puhelinta jne. Kerran oli hyvä selitys, ettei lapsi muista minun olemassaoloa ollessaan isäviikolla ja kuitenkin valittaa useinkin, että on ikävä jne.

Noh. valheita nuo kaikki lapsen suusta. On sattumaa, tai ihan valhetta sitten että laturit olisivat menneet rikki juuri sen jälkeen, kun lapsi on ottanut minuun yhteyttä riideltyään isänsä kanssa. Kyllä, niin se on. Tai minä tulkitsen väärin omien huonojen kokemusteni pohjalta, kun ex tosiaan otti minulta aina puhelimen pois riitojen jälkeen sekä esti minua lähtemästä kotoa pois monin eri keinoin. Usein ex jopa teki puhelimeni käyttökelvottomaksi riidan aikana ja uhkaili minua ties millä, jos siinä hetkessä soittaisin tai ikinä kertoisin kelleen riidasta, sadoita riidoista.

Olen tulkinnut väärin. Sehän onkin normaalia, ettei ihminen saa pitää yhteyttä muihin, eikä poistua riidan keskeltä ennenkuin saa luvan tai sitten kun jäljet kehosta ovat hävinneet, ettei kukaan ulkopuolinen ala epäillä mitään. Perheväkivalta ja hallinta onkin siis normaalia, ainakin suomessa. Kunhan siitä ei jää kiinni. Neljän seinän sisällä saa siis tapahtua mitä kauheuksia tahansa, ja kun osaa taitavasti esittää kaiken olevan hyvin ulkopuolelle, niin kulissit on kunnossa.

Itse olin siis aikanaan sittenkin oikeassa. Henkinen kidutus, uhkaulut ja kiristys jne. Kaikki on normaalia perhe-elämää ja siitä ei tarvitse olla huolissaan.

Jo kerran aiemmin avioliiton aikana maailmani murtui täysin, kun ymmärsin aikanaan, ettei meidän perhe-elämä ollut ollenkaan normaalia ja minä olin vallan alla, olin orja avioliitossa, kuin marionettinukke, joka naruista vedeltynä näyttelee hyvin ja otetaan esiin vieraiden saapuessa. Miksi sitten luulin muuta?

Vai olenko sittenkin onnistunut elämään jotenkin kuvitelmissa? Edelleen mietin myös tuota vaihtoehtoa.

Fakta on nyt se kuitenkin, että lapseni ovat valehtelijoita. Minut häpäisty ja nolattu oikein kunnolla, koska lapsilla ei ole todellisuudessa hätäpäivää isänsä luona. Olen itse ollut huolissani ja aivan turhaan.

Ahdistus, suru, huoli, ristiriitaisuus