On siinä suleteltavaa. Kaikki se, mitä olenkin nyt luullut ja siis kuvitellut onkin luuloa ja kuvitelmaa. Olen uskonut lasteni puheet todeksi, omien kokemusteni pohjalta. Sen pohjalta myös mitä olen itse nähnyt ja kuullut.

Viimeksi eilen, soittaessani nuorimmalle lapselle, lasten isä mesosi minusta taustalla, haukkuen ja arvostellen minua. Kuulin ilmeisesti kuitenkin väärin tai saatoin jopa kuvitella exän äänen äänen sinne taustalle. Sekin on nyt hyvin mahdollista.

Joudun itse kyseenalaistamaan tällä hetkellä jopa oman todellisuuteni, mikä on totta ja mikä ei. Se ei ole helppoa, voin sanoa ja tuntuu hyvin epämukavalta. Kuulenko oikein? Näenkö oikein? Ja jos en, miten muut ihmiset näkevät maailman, kuulevat maailman. Kuulenko omiani, kun kuuntelen lintujen laulua tuolla ulkona? Näenkö totta, kun lemmikki vaatii lisää ruokaa, annoinko vai kuvittelinko vain?

Elääkö kanssani joku, vai kuvittelenko hänetkin vain?

Se onkin siis normaalia, että ihminen saa sanoa toiselle esimerkiksi näin. " ompa sinulla hassun näköiset jalat ja seisot todella naurettavasti siinä ja sinun kenkäsi ovat liiat isot suhteessa vartaloosi" ja nauretaan päälle. Ja tuo hänen oma lapsi alkaa nielemään kyyneleitä, kun ei ymmärrä isänsä puhetta. Itsessäni on siis samaa vikaa, vikaa omassa suhtautumisessa.

Lapsen, esiteinin silloin olisi pitänyt osata ottaa isänsä arvostelu kengistä ja jaloistaan huumorilla siis ja minunko olisi pitänyt ryhtyä nauruun mukaan ja mollaamiseen. Vai onko tässä nyt se ongelma sitten? Että toista ihmistä saakin arvioida ja arvostella kuinka törkeästi tahansa ja sen ei saa vaikuttaa mieleen mitenkään, pitää osata ottaa huumorilla ? Miksi se isä sanomisensa sitten naamioi, oli loukkaukset kuinka törkeitä tahansa. ja jos hänelle sitten sanoo samoin, isä saa loukkaantua verisesti ja kostaa toiselle. sekö on normaalia sitten?

Olen luullut, ettei nöyryyttäminen kasvatuskeinona ole sallittua ja hyväksyttävää. Nyt ilmeisesti onkin, koska isä sen tekee. Itse olen joutunut tosissani pohtimaan vuosikausia omaa tapaani olla äiti ja kasvattaja, etten itse enää aiheuta vahinkoa lapsilleni lisää ja sitä, miten tuen ja kompensoin lasten menettämää itsetuntoa isäviikoilla.

On ollut hiton raskasta alkaa joka viikko alusta lasten kanssa monissa asioissa. Mutta ilmeisesti isä osaa tehdä kaiken niin oikein ja hyvin. Isällä on ilmeisesti lupa käskeä lasta tekemään isän tahdon mukaisesti, riippumatta asiasta tai lapsen iästä. Iänmukaisen kasvatuksen periaatteilla ei ole merkitystä.

On kamalaa huomata miten olen itse ollut väärässä, ja kuinka väärin olen itse toiminut lasteni kanssa. Elämäni olisikin ollut paljon helpompaa, kun olisin ollut tyranni lapsiani kohtaan. Kuin, että kuuntelen lasta, ohjaan oikeaan, kannustan tuen ja vaadin jokaisen ikätason mukaisesti asioita ja pidän koko ajan ajatuksen tulevassa, siinä että jokainen lapsi sitten joskus todellakin lentää pesästä pois ja kotona on opittu paljon ennen sitä. Se on väärin.

Ilmeisesti on oikein toimia kuten isä toimii riippumatta siitä, onko kyseessä edes lapsen etu vai ei. Ja koko viime syksyn olen saanut kuulla sitä, että minun pitää toimia lapsen edun mukaisesti ja kun olen sitten niin toiminut, se ei ole ollut hyvä kuitenkaan.

Koko apu, jota luulin lasteni saavan onkin osoittautunut minun tekemisteni ja minun virheideni syyttelyksi sekä huomoimiseksi. Isä tekee kaiken oikein ja isän luona lasten asiat siis on oikein hyvin. On ne minunkin luona, mutta ongelmat ovatkin todellakin minun päässäni ilmeisesti. Siis ihan kuten isä on koko avioliittomme ajan minulle kertonut.

En tiedä mistä ja miten voisin lähteä tätä pääkoppaani nyt lähteä tutkituttamaan, koska jos se on ongelma niin sitten pitää löytyä jokin apu myös siihen. Niin sitten myös lasten kokemat ongelmat ratkeaa? Paitsi, kun lapset eivät koe ongelmia, heillä on kaikki ok molemmissa kodeissa.

Joten, itselleni ei hirmuisesti jää vaihtoehtoja. Minun pitää jatkossa olla välittämättä lasten puheista isänsä luona tapahtuneista, siellä on siis kaikki hyvin joten, en usko mitä he minulle kertovat. Nyt jo olen saanut kokea lasteni suuttumuksen siitä, etten usko heidän kertomuksia ja pidän kiinni tapaamissopimuksista kuten olen jo niin kauan tehnyt.

Lasten suuttumuksessa ei ole uutta, siedän ja kestän sen.  Ja nyt kun lasten paha olokin on ollut vain näytelmää heidän kohdallaan, minun ei tarvitse olla huolissaan heidän voinnistaan edes. Eli kaikki onkin yhtääkkiä paremmin kuin hyvin.

Ongelmat on ratkottu, totuus on selvinnyt ja elämä jatkuu kuin ennenkin. Minäkin pääsen vihdoinkin taakastani lasten asioissa ja voimaannun ja pääsen aloittamaan omaa elämääni puhtaalta pöydältä. Jes, hyvä juttu kaikenkaikkiaan.

Ja jatkossa kun lapset yrittävät tarinoida, kertokoon sitten vaihteeksi isälleen ne samat jutut tai jollekulle muulle. Tai minulle, mutten usko heitä ja kerron sen myös heille. Muistutan, että on ihan turhaa valehdella, kun se on jo nyt johtanut hyvin kiusalliseen tilanteeseen, turhiin ilmoituksiin sekä turhiin huolenaiheisiin ja on saanut virkakoneistoa turhaan meidän perheen pariin, kun olemassa on myös oikeasti semmoisia perheitä ,joissa ongelmat on paljon pahempia ja vakavampia.

Vanhimpien lasten paha olo, joka edelleen jatkuu jossain määrin on voinut tulla ihan mistä vain, ei ainakaan vanhempiensa jutuista. Ei riitaisesta erosta, ei isän väkivaltaisuudesta jota joutuivat todistamaan sekä kaikesta muusta. Sehän on vain normaalia suomalaista elämää.