Jälleen olen saanut ohjeeksi toimia toisin. 

Olen jo toiminut toisin, ja vielä kerran toisin, ja vielä sen miljoonasata kertaa. 

Kun kyse ei ole minun yrityksestä, ei sen puutteesta. Hyvällä omalla tunnolla voin sanoa tehneeni kaikkeni, jotta yhteistyövanhemmuus toimisi, vaan kun ei toimi. Se takkuaa siellä toisessa päässä, kuten olen tätäkin asiaa jo miljoonaa kertaan todennut. 

Sille ja siihen en voi mitenkään omalla toiminnalla vaikuttaa, miten lasten ei kykene toimimaan lasten edun mukaisesti. Vaikka yritän miten päin tahansa, aina lopputulos on kiusanteolta tuntuvaa (olen jotakin oppinut, vika on minussa, kun koen isän epäreilun asioiden hoitamattomuuden ja kiusanteon lasten avulla ja heidän kauttaan) ja näkyvää omituista käytöstä. 

Isällä on oikeutensa tehdä mitä ja miten haluaa, häntähän ei koske samat lainalaisuudet ja sopimukset kuin minua. (sekin on siis normaalia ja vika on minussa kun tunnen ja koen epäreiluutta niin lasten puolesta kuin itsenikin)

Olen tehnyt myös väärin siinä suhteessa, että lopetin oman jaksamiseni vuoksi lasten isän selustan turvaamisen, asioiden salailun ja yritän kovasti perustaa totuudelle sanomiseni, niin että voin myös näyttää mustaa valkoisella. Lasten isällä on oikeus valehdella, samoin isä on jo ottanut mm. äitinsä tuohon valehteluun mukaan ja nyt äiti on jo ollut todistamassa isän kanssa minun sanomisia valheiksi, niitä joita lapset minulle ovat kertoneet ja kuulleet ja nähneet. Ja hemmetti, tiedän kyllä itse, mitä lapset ovat minulle puhuneet kovin ihmeissään. SIllähän ei ole merkitystä, on 

SANA SANAA VASTAAN

JA ON

KOVIN RISTIRIITAISET KERTOMUKSET 

asioista meillä vanhemmilla. 

Kyllä, niin on ollut aina. Isällä on aina ollut jokin kuliseille hyvät selitykset ja omat tarinansa, sen olen tiennyt nyt hyvin pitkään. Valitettavaa on, etten tuota tiennyt vielä kuin vähän ennen avioeroa ja silloinkin en saattanut itse uskoa todeksi montaakaan asiaa ja järkytys on jälkeenpäin ollut kovin suuri, kun olen totuuden saanut ilmi .

Opin itsekin avioliiton vuosien aikana salaamaan ja pitämään ne kulissit pystyssä. Oli aina olemassa se virallinen selitys kaikelle, totuuden ollessa täysi helvetti. Sama tilanne on nyt. 

Samoin tilanne nyt myös se, että lasten isä ei näe eikä koe ongelmaa olemassa-olevaksi vaan ilmeisen taitavasti vihjaa ihmisille jälleen kerran ongelman olevan pelkästään minun päässäni ja että minä teen niitä ongelmia ihan itse. 

Tulossa siis yhteinen tapaaminen lasten isän kanssa, useamman vuoden myöhässä tosin, mutta koskaanhan ei ole liian myöhäistä. Vielä on monta monituista vuotta yhteistyövanhemmuutta jäljellä ja aikaa siihen, kunnes nuorinkin pääsee omilleen asumaan. Joten, 

mietinkin nyt, mistä helvetistä revin sen voiman tuohon tapaamiseen, jossa saan sanottua suuni puhtaaksi asioista, jotka eivät toimi näin lasten elämässä. 

Kuinka kykenen sanomaan asiat suoraa, koska tiedän sen, miten isä reagoi lapsille. Se ei ole mitään kaunista katseltavaa ja tällä hetkellä en edes usko, että tuo tuleva tapaaminen ja siinä tehdyt sopimukset pitävät isän puolelta. Hän on aina repinyt kaikki edellisetkin sopimukset ja sanonut niiden olevan vain rikkomista varten ja häntä ei koske ne asiat ollenkaan. Joten, jälleen kerran huokaan ja jälleen kerran yritän, toivon parempaa, vaikka tiedän sen olevan jokseenkin turhaa, mikään ei muutu ainakaan parempaan päin. 

Olin niin toiveikas vielä muutama kuukausi sitten siitä, että lasten elo muuttuisi jotenkin parempaan päin ja nyt olen saanut viestiä siitä, miten hekään eivät voi auttaa meitä, vaan meidän vanhempien pitäisi kyetä jotenkin löytämään se tapa, miten lasten asioista sovitaan. Olen kaikkeni jo yrittänyt, vuosien ajan tuloksetta. 

Nykyisin kyselen itseltäni koko ajan, mitä minä olen tehnyt väärin, miten olisin voinut toimia vielä erilaisemmin kuin olen yrittänyt toimia suhteessa lasten isään? Enää ei minun käsityskyky riitä, tarvitsen apua todellakin. 

Ongelmahan onkin se, että lasten isä ärsyyntyy jo pelkästä olemassa-olostani ja sille en voi mitään. Ärsyyntyy on ehkä lievä sana, pikemminkin raivostuu ja raivo on jotakin kamalaa. 

Minun virheeni on siis se, että olen alkanut puhua asioita, vaatia lasten etua ja nyt koen, että olen tehnyt väärin. Olen avannut salaisuuksien verhon ja se on ollutkin virhe. Kadun ja koen, että minun olisi kuitenkin pitänyt vielä jaksaa, vielä sietää katsoa lapsteni pahoinvointia ja yrittää itse vielä enemmän, vaikka raja tuli vastaan jo aikoja sitten ja kun isän vastuuta olen penännyt lasten asioissa, kun enää ei riitä se, mitä omien viikkojen aikana lasten kanssa saadaan aikaan. 

Olen nyt siinä ymmärryksessä, että valehtelu onkin ok, asioiden salaaminen on ok. Aivan täysin päinvastoin, kuin mihin olen koskaan kasvanut. Kyseenalaistan itseäni ja mietin sitä, että kun ollen noin perustavaa laatua väärässä monissa asioissa ja näköjään minun oikeudentajuni on jotenkin ilmeisesti väärä, niin mistä sitten saisin tietää, mikä on oikea ja väärä. 

Oma ahdistus nousee pintaan jälleen, tiedän aika varmasti isän tekevän tapaamisesta oman teatterin, jossa katsojat eivät pysy perässä, minut pakotetaan tahtomattani vastanäyttelijäksi, ilman vuorosanoja. 

Olisi minulla asiaakin, ihan oikeata sellaista, vaan en usko saavani sanottua mitään tuossa tapaamisessa. Viimeksikin tärisin kuin haavanlehti ja kuuntelin epäuskoisena lasten isän asioiden vääristelyä, valheita ja luuloja. 

Tällä kertaa minulla on lupa sanoa, jos tiedän isän valehtelevan. Siihen kuitenkaan suostu, että isän kuullen alan oikomaan minun henkilökohtaisia asioita, jotka eivät hänelle kuulu tippaakaan ja jotka eivät vaikuta lastemme elämään millään lailla. 

Tein väärin kuulemma siinäkin, kun kerroin yhdelle lapsista meneväni tämän isän kanssa yhteiseen tapaamiseen, jossa käsitellään lasten asioita. Yksi vuosia ollut ongelmallinen asia, josta lapset ovat kärsineet, on ollut viikkorahan saaminen, siis oman käyttörahan saaminen isältä. Tämä lapsi tahtoisi kovin usein säästää ja ostaa itse itselleen asioita. Se on ok ja normaalia. Säästäminen pelkästään minun viikoilla on pitkään kestävää ja hyvin hidasta, joten lapsi kokee sen toivottomana yrityksenä ja hän on monesti tuskaillut sen kanssa, että kun isäkin maksaisi hänelle pientä viikkorahaa, jotta voisi säästää. Ja kerroin tälle lapselle, että olen menossa tapaamiseen isän kanssa ja voin tuota asiaa keskustella isän kanssa, niin nyt tein väärin kun kerroin tapaamisesta lapselle. 

Avoimuudesta on minulle sanottu, että minun pitää olla avoimempi ja nyt siitäkin tuli moitetta. Eli teen ilmeisesti hyvin paljon väärin ja väärissä asioissa. 

Kun olen vuosia ollut kertomatta lapsille mistään mitään, se ei ole ollut oikein ja nyt kun opettelen olemaan perheneuvolan ja muiden ammattilaisten kehoituksesta avoimempi, sekään ei ole oikein. Olen hieman hämmentynyt siitä, ja en oikein tiedä itsekään nyt, miten olisi tuokin asia pitänyt sitten hoitaa? En siis olisi saanut kertoa lapselle, jo teinille, että olen menossa tapaamaan isää ja sopimaan asioista. Ristiriitaista tuokin. 

Kyseessä on kuitenkin lasten omat asiat, joista meidän vanhempien pitää kyetä sopimaan yhdessä. Kyseessä on ne lasten toiveet ja lasten omat ajatukset monistakin asioista ja nyt niillä ei ole merkitystä kuitenkaan. Ja en saa kuitenkaan puhua lasten omista asioista lasten kanssa. Vaikka niin minua on kehoitettu tekemään. 

Hullua, ihan toivotonta. Käsketään muuttamaan omia tapoja toimia ja sitten sekään ei ole oikein. Mikä vittu sitten on oikein? Olla tumput suorina ja kotsoa kun yksi ja toinen lapsista voi pahoin ja nostella käsiä pystyyn, ettei voi auttaa, ei voi tehdä mitään? 

Helvetti sentään, että olen vihainen. Yritän tehdä lasteni eteen parhaani, yritän saada heille apua heidän elämiinsä nyt vielä kun se ei ole liian myöhäistä. Ilmeisesti pitää odottaa, että pahoinvointi menee yli, lapset alakavat viillellä itseään, satuttaa sekä hakeutua pahaa oloa liventävien päihteiden pariin. Sitäkö tässä nyt sitten haetaankin? 

Ei ilmeisesti riitä se, että minä tunnen ja tiedän lapseni, he osaavat kertoa minulle olostaan ja osaavat näyttää olonsa sellaisena kuin se on kulloinkin. Ja nyt tuolla tuntemuksella ei ole merkitystä. Asiantuntijat näkevät sen teatterin, mihin lapset on oppineet esittämään roolinsa taitavasti ja salaamaan muilta oman olonsa. Sitten minä kestän ja katselen sen tässä omilla viikoillani ja koen useinkin turhautumista, koska en voi kuin omilla viikoillani olla lasteni tukena ja tehdä parhaani heidän eteensä. 

Isäviikkojen ajaksi lapset osaavat piilottaa omat tunteensa, heillekään niiden näyttäminen isän kodissa ei ole sallittua, he ovat siellä näkymättömiä tai sitten ovat isänsä kynnysmattoina ja pahan mielen kohteina ottavat vastaan isän tunteenpurkauksia ja kiusantekoa. 

Isä ei koe ja näe ongelmia. Ei tietenkään, koska lapset eivät niitä uskalla isälleen näyttää missää nmuodossa. Eivät uskalla tehdä sitä isän pelossa. He pelkäävät isänsä reaktioita liikaa. Aivan kuten pelkään itsekin vielä tänäkin päivänä. 

Itse näen ja kuulen lasten pahoinvoinnin, pelkään että he alkavat piilottaa sen myös minulta, ja sitä en halua. Kokemuksesta tiedän, kuinka piilottelu saa aikaan vielä paskemman olon, ja se taas aiheuttaa lisää ongelmaa lapsille. 

Nyt kuitenkin olen jo joutunut miettimään sitäkin, miksi lapset puhuvat minulle ongelmistaan ja asioistaan, jos ne eivöt ole totta. Miksi lapsi keksii sitten ongelmia kertoakseen niitä minulle? Miksi lapsi valehtelee minulle? Jos isän luona on kerta kaikki niin erinomaisesti? 

Onko tämä avunhakeminen lapsille sittenkin turhaa? Onko lapset vain pompottaneet minua ja nauttineet sadistisesti minulle valehtelusta? Mitä lapset siitä sitten ovat saaneet? Kiusataanpä äitiä hieman ja kerrotaanpa tuosta tuollainen keksitty tarina, äiti varmaankin tykkää siitä? Noinko se menee sitten? Tai keksitään juttu ja katsotaan miten äiti sihen reagoi? Totuuttahan äiti ei koskaan saa tietää, koska eivät ole isän kanssa tekemisissä. Eli voivat puhua silloin mitä sylki suuhun tuo? En ole tosin reagoinut lasten puheisiin, paitsi olen kyseenalaistanut sekä ollut yleensä uskomatta tai olen saattanut sanoa jonkin olevan oikein tai väärin. Kuten eläinten rääkkäyksen, niin ei saa tehdä minkään syyn varjolla esimerkiksi. Lapset eivät ole saaneet minulta mitään palkinnoksi kertomuksistaan, en ole pitänyt siitä, että lapset kertovat isän ongelmista, joista lapset kärsivät. 

Lasten paha olo ja kärsimyskin on ilmeisesti sitten keksittyä lasten suussa. Eivät he oikeasti varmaankaan voi pahoin, kuhan esittävät vain. Ja minä hölmö menen ottamaan lasten olon todesta. Kumman sitkeitä he kuitenkin ovat näyttelemisessään sitten ja samaa tekee isommat sisaruksetkin vieläkin. Masennus onkin lasten omaa keksintöä näköjään, samoin paha mieli joka päiväisenä sekä epämääräinen viha on normaalia jatkuessaan kuukaudesta toiseen. 

Ihan turhaan kai olen ollut huolissani lasteni voinnista, hehän voivatkin hyvin ja minä näköjään menen uskomaan kaiken, mitä lapset minulle kertovat. Olenpa tyhmä ihminen. 

Toimin toisin lasteni suhteen ja alankin mitätöimään heidän kertomuksiaan ja syyttämään valehtelusta ja keksimisistä sekä he kuvittelevat pahaa oloa. Kerronkin, ettei heillä voi olla paha olo, kun heillä on kaikki hyvin. Samaa aikanaan jouduin vanhempien lasten kohdalla tekemään ja lopputulos ei ollut kovin mukavaa katseltavaa. Itsemurhayrityksiä, sairaala-reissuja, hakeutumista huumeiden ja epämääräisen rikollisjengin pariin ja muuten vain hulluutta, jos nyt rumasti tässä voin kirjoittaa. Vanhin siis ei vieläkään näe omassa pahassa olossaan mitään väärää, koska se on ollut hänellä niin kauan. Hänen käytöksessään ei ole väärää, koska isäkin tekee ja toimii niin. Paha olo johtuu aina muista ihmisistä ja syistä. Ja sitten ei osata kantaa omaa vastuuta omasta toiminnasta, vaan syytetään muita ja oikeutetaan oma käytös toisten jutuilla. Kostetaan jne. ja se on sitä normaalia sitten näköjään. 

Oireillaan fyysisesti myös ja sekin on siis keksittyä. Kivut ja ihottumat jne. Päänsäryt ja niveloireet, selkäkivut ja allergiat. Ne kaikki ovat vain keksittyjä asioita ja ovat voineet tulla mistä vain. Omituinen oireyhtätälö, itselläni löytyy myös kaikenlaista ja syykin on nyt selvä. Keho reagoi pitkään jatkuneeseen stressiin ja jokapäiväiseen väkivaltaan. 

Niin, eihän lasten lihaskireydet ole kuin keksittyjä, vaikka ammatilainen ne toteaakin ilman kummankaan vanhemman myötävaikutusta. 

Huh, tulipa sekava ja inhottava teksti jälleen. 

Hämmennys, pelko, inho