Hämmennykseni on edelleen valtava. Ja tämän kevään aikana isä on tosiaan skarpannut hyvin lastensa suhteen. Niin hyvin, ettei ole huolta lasten elosta ja olosta isän luona. Siihen on luotettava, kun ammatti-ihmiset niin sanoo.

Näkyy se tosin nyt tarkemmin ajateltuna lasten voinnissa myös. Olen nyt kuullut lapseni nauravan kuukausiin. Se on jotain sellaista, mikä on ollut oikeastaan poissa jo parisen vuotta. Tosin lapseni ovat ehkä sitten nauraneet salassa minulta, tai jotain kun ovat esittäneet pahoinvoivia?

Yritän nyt sopeutua ajatukseen siitä, että lapseni ovat minulle valehdelleet paljon asioita kokemuksistaan. Yritän sulatella sitä tietoa ja samalla mietin, kuinka suhtautua jatkossa lasteni tarinointiin? Olen toiminut kuten viimeksikin työntekijä kertoi, miten kannattaa suhtautua ja se ei nyt riitä selvästikään, koska tarinointi on jatkunut kaikesta huolimatta.

Nyt tosin lapsilla ei ole mitään syytä tarinointiinsa, koska isän luona kaikki on siis hyvin. Tiesin sen, että lasten isä kykenee olemaan lapsille niin halutessaan jokseenkin asiallinen isä ja nyt hän on koko kevään saanut sitä todistaa. Aika näyttää, koska tapahtuu paluu vanhaan toimintaan, koska kukaanhan ei jaksa loputtomiin näytellä, senkin tiedän kokemuksesta. Puoli vuotta maksimissaan, niin muistelen ja sitten on jälleen helvetti irti siellä talossa.

Lasten valheiden uskominen on itselleni jotain niin häpeällistä, olen niistä kertonut myös viranomaisille ja he ovat todenneet niiden olleen valheita. On nöyryyttävää kokea olevansa lasten isän mustamaalaaja, ja samalla koen itse olevani jonkin sortin valehtelija. Todella nöyryyttävää ja nyt näiden asioiden kanssa pitää vain elää.

No, tällä hetkellä lapsilla on siis kaikki hyvin isänsä luona. Minun luona on sitten kasapäin ongelmaa, joka koskee tuota tarinoiden kertomista minulle. Ihmettelen, miksi lapset on keksineet tarinoitaan? Ja miksi minulle? No, jatkossa voin ainakin hyvällä syyllä torpata ihan ensimmäisistä lauseista lasten kertomukset. Ei minun ole pakko kuunnella satuja, joiden vaikutus koko elämääni on ollut niin lamauttava. Minun huoleni lapsista ja heidän voinnistaan on vaikuttanut minuun niin syvästi, samoin kuin moni tarina on aiheuttanut minuun ikäviä takaumia avioliiton ajoilta ja olen jatkuvasti saanut itse kärsiä myös.

Ja omien kokemusteni perusteella olen siis uskonut melkein kaiken lasten puheista, kuvittelin tuntevani lapseni sen suhteen, että tiedän milloin he oikeasti valehtelevat. Olinkin väärässä lasteni suhteen ja en ole huomannut valheita, en tunne siis lapsiani ollenkaan. Samoin heidän puheitaan on sitten tukenut heidän vointinsa ja huono, epämääräinen olonsa, joka sekin on sitten ollut näyttelemistä. Eivät he siis oikeasti ole voineet pahoin, kunhan ovat esittäneet semmoista ja minä olen uskonut ja kuvitellut siis paljon.

Lapsilla on tällä hetkellä siis kaikki hyvin. Isä osaa näytellä isän roolia taitavasti ja tietää mistä naruista vedellä lastensa kohdalla. Lapsille se onkin hyvä kokemus vihdoinkin saada edes hetkeksi isä elämäänsä, isä joka näennäisesti on läsnä ja välittää lapsista.

Saankohan itse nyt huilahtaa hetkeksi ja keskittyäkin omaan elämään? Mihin omaan elämään kysyn vain itseltäni. Kaikki sekin, mikä oli hetken, tai mihin pääsin jo käsiksi itseni kanssa on kerta toisensa jälkeen romuttunut lasteni nyt kuviteltujen huolien ja murheiden taakse. Olen siirtänyt ja siirtänyt omia asioita ja omia tunteita ja kaikkea lasteni hädän tieltä, keskittynyt kaikin olemassa voimin lasteni hyvinvointiin ja kaikkeen. Samalla unohtaen itseni ja omat tarpeeni.

Nyt saamieni kovin ristiriitaisten näkemysten ja puheiden vuoksi joudun yhä uudelleen kyseenalaistamaan itseni ja omat periaatteeni ja omat arvoni ja kaiken sen, minkä olne luullut oikeaksi ja hyväksyttäväksi erityisesti lasten kanssa. Paljon epänormaaleina ja epähyväksyttävinä pitämiäni asioita olen joutunut miettimään uudelleen, sitä mikä on lasten etu ja turvallisuus todellisuudessa.

Lasten etu näyttää olevan heidän terveyden ja turvallisuuden vaarantaminen ihan arjessa, vanhemman välinpitämöttömyys ja kaikenlainen kiusa ja valta ja hallinta ovatkin normaalia ja toivottavaa ilmeisestikin. Ristiriitoja on paljon, ja yritänjälleen niistä päästä jotenkin eroon itse.

Yksi tapa on tosiaan alkaa toimimaan kuten isä, paitsi että sekin on nyt hyväksyttävää, että kahden perheen erilaiset toimintatavat ovatkin nyt lapselle rikkaus, ei haitta. Lapsi sopeutuu kyllä erilaisiin sääntöihin ja siitä ei ole lapselle haittaa pienimmässäkään määrin. Kun isällään toimitaan eri tavoin ja meillä toisin, ei ole ongelmaa ja lapsethan siis valehtevat niin, mikä sitten on se lopullinen totuus.

En tiedä mistä lähtisin myös hekemaan apua itselleni, koska minun ymmärryksessä on nyt paljon vikaa, haluan itsekin tietää, mistä minun pääkopassani on kyse, mikä häiriö tai vaiva minussa on, etten kykene ymmärtämään puhetta, en ymmärtämään kuultua ja vielä niinkin, että kuulen väärin. Samoin tarvitsen apua niiden asioiden selkiinnyttämiseen, mikä on todellisuudessa on oikein ja väärin, mikä on hyväksyttävää ja ei ole, koska olen ollut näköjään hyvin väärässä kaikissa asioissa.

Kuinkahan sitten voisi myös tätä minun mielikuvitusmaailmaa jotenkin avata, kun olen myös kokenut asioita väärin, olen tuntenut väärin ja nähnytkin väärin asioita. On todella pelottavaa ajatella, että koko minun elämäni on ollut väärin.

Sekoan kohta, koska ristiriidat ovat todella suuria ja kaikki se, mihin olen itse jo esimerkiks lapsena oppinut, onkin nyt väärin. Turvalllisuuteen ja terveyteen kohdistuvat asiat olen oppinut väärin. Kaikki itsessäni tuntuu olevan väärin ja pahinta on, että olen lapsille näitä harhaoppejani yrittänyt opettaa, päinvastoin kuin isänsä, joka siis on tehnytkin oikein ja hyvin kaiken. Hän onkin normaali kaikissa toiminnoissaan ja tekee oikein.

Toisinaan olen hyvin järkyttynyt, mutta senkin nyt koen ilmeisesti väärin. Pitäisikö siis olla helpottunut, kun minun viallisuus vihdoin ja viimein tulee ilmi? Kun olen elänyt lähes puoleen väliin elämää ja nyt vasta alan tajuamaan miten väärin koko elämäni on, kuinka väärin olen kasvanut luullen itsekin, että oikein ja hyvin. Ja nyt niin ei sitten olekaan käynyt.

On todella pelottava ajatus, miksi kukaan muu kuin ex ei ole sanonut minulle mitään omista väärinymmärryksistä ja minun vääristä tavoistani ja malleistani esimerkiksi lasten kasvatuksen ja heidän hyvinvointinsa kanssa? Miksi minun on annettu olla omissa luuloissani?

Miksi jopa ammattilaiset ovat tukeneet minun vääriä juttuja sitten? Vai oliko sekin nyt niin, että minä jopa puhun väärin, niinhän se taisikin olla.

Jatkuva koko oman itsen ja oman elämän kyseenalaistaminen on hirveintä mitä tiedän, sitä olen tehnyt jo koko avioliiton ajan, olen miettinyt pääni puhki ja olen muuttanut omaa tapaani toimia ja olen muuttanut jopa itseäni niin, ettei minusta ole mitäänjäljellä, ei ihmisenä, ei persoonana, ollen vain tyhjä kuori, joka odottaa sitä, että otetaan kaapista ulos tarvittaessa. se on sitä normaalia.

Koko mennyt elämäni olikin normaalia, minussa oli vika, kun en osaanut suhtautua oikein exän väärinkohteluun ja valtaan ja hallintaan. Se on siis suomessakin täysin totta, että naisen paikka on hellan ja nyrkin välissä edelleen ja lapset saavat kokea ja nähdä kaikenlaista väkivaltaa jo vauvasta asti, kunhan sen salaa taitavasti ja osaa esittää ulospäin toisenlaista kuvaa. Se on sitä suomalaista elämää, johon myös lapseni oppivat tästä eteenpäin. Isä on se kuningas ja muut ovat alempana kuin orjat hänen arvoasteikollaan ja se on kuulkaas normaalia.

Onko kaikki ne kirjat väärässä, niiden ihmisten kokemukset väärässä. Kyllä. Olen itsekin siis väärässä.

Ja vaarassa. Mutta se on normaalia. Kunhan saa asiat näyttämään joltakin, muulla ei ole väliä.