En saa taas mitään aikaiseksi. Ikkunat pesemättä, piha hoitamatta, koti pitäisi jälleen puunata ja sitä ja tätä pientä. Minuun vaikuttaa suuresti kaikenlaiset shokit nykyisellään. Ennen olisin entistä kovemmin pakertanut ja enää jaksa sitäkään.

Yhtenä päivänä siistin hieman rikkaruohoista oven edustaa, lihakset kipeytyivät ja huomasin jälleen omaavani ihan uudenlaisia lihaksia, joiden olemassa-olosta en ole tiennyt. Pikkuhomma ja monta päivää menee toipumiseen, koska kroppa menee niin kipeäksi. Tuskaa oli jo olla pari minuuttia kerrallaan kyykyssä repien voikukkia ja aina oli noustava ylös polttavan kivun levitessä jalkoihin ja koko kehoon. No, kai se on normaalia vanhetessa. Ja tällä kropalla pitäisi vielä jaksaa tehdä joskus töitäkin? Huh, mikä ajatus.

Olen viihtynyt kaksi päivää melkoisen tiiviisti työhuoneellani, tehden vihdoinkin jotakin hyödyllistä. Onnistumisen kokemukset tulivat itselleni tarpeen, samoin kuin yhden tenavan ilo lopputuloksesta. Taitoni ei ole päässyt unohtumaan, se on hautunut kiltisti tuolla jossakin pääni sisällä, vaikka pahaa pelkäsin, etten enää osaisi yhtään mitään.

Talvitakit odottavat vielä eteisessä, nekin unohdin ihan kokonaan tässä muiden asioiden täyttäessä pääni. Päiväni täyttyvät tyhjyydestä pääosin, iltaisin huomaan, etten ole saanut mitään aikaiseksi ja silti olen väsynyt, aivan kuin olisin tehnyt kymmentuntisen työpäivän.

Mietin tulevia juhlia, yritän olla stressaamatta, kuuntelen lasteni toiveita syntymäpäiviensä vietosta ja tarjoiluista sekä sisarkateutta, kun yhdellä on isot juhlat edessään ja yhden syntymäpäivät jäävät väistämättäkin vähemmälle huomiolle jo ihan käytännön syystä, kun raha ei riitä joka asiaan. ja katson sitä lapsen nieltyä pettymystä, katson sitä kateutta, kun juuri hän ei saa samanlaista huomiota ja tav allaan hänen kokemus pilaa nyt sitten monen muun juhlan odotuksen, kukaan ei uskalla enää ääneen puhua tuon tenavan kuulleen, koska hän ottaa itseensä ja aina mainitsee, entäpä hänen syntymäpäivänsä ja mitä hän saa ja miksi kaikki vouhottaa toisen juhlista jne. Se on aika inhottavaa, syntymäpäiviä on jokainen vuosi ja isoja juhlia on kerran elämässä. Toinen ei osaa suhteuttaa, kokee itsekkäästi jäävänsä tänä vuonna paitsioon ja toisen varjoon. Kiukulla hän sitten aiheuttaa ikävää tunnelmaa, kun ei ymmärrä, vaikka miten päin asiaa vääntäisi.

Kun on minäminä ja vain minä, vieläkin osaamatta huomioida toisia edes poikkeustilanteessa. Ja sitten vedellään herneitä nokkaan ihan huolella, asioista sanoo suoraan ja kiukutellaan kuin viisivuotiaat. Ei riitä, että tasapainoilen jatkuvalla syötöllä jo exän ja lasten kanssa, kun samankaltaista tasapainoilua joudun omassa kodissa vielä tekemään, ja yritän vääntää rautalangasta toiselle hieman suhteellisuuden tajua.

Elämässäni on jälleen monta hyvin kuormittavaa tekijää, huoli lasten oloista isällään ei ainakaan helpottanut yhden lapsen yhteydenoton myötä, kun hän tarvitseekäynnin lääkärissä kipujensa vuoksi ja olen epätietoisuudessa, hoitaako isä velvollisuutensa vaiko ei. Isä todennäköisesti pitkittää ja pitkittää lapsen vientiä lääkäriin ja sitten se onkin minun syyni, kun en itse asiaa hoitanut. En voi, koska isä osaa olla vastuullinen aikuinen kuitenkaan olematta sitä mutta minun pitää nyt luottaa isän kykyihin hoitaa lasten asioita, vaikka tiedän miten asia todellisuudessa on. Tämmöisten kuormittavien huolien kanssa olen kuitenkin joutunut elämään jo vuosia ja vielä on siis vuosia edessä.

Yritin tuloksetta saada lapsille apua, jotta lasten elämään tulisi jotakin normaalia, edes lähelle sitä ja jotta itse saisin myös helpotusta siihen jatkuvaan kiusantekoon isäntaholta lasten tarpeiden ja asioiden hoitamattomuuden ja tiedon pimittämisen jne. asioiden vuoksi. Kaikki tuo on nyt normaalia, isän kohdalla hyväksyttävää toimintaa. Hän saa luvan kanssa olla vastuuton ja esittää olevansa kykenevä vanhempi. Hänellä on nyt oikein lupa kiusata minua ja minun pitää vain sietää, joustamisen vuoksi. Eli kuten olen jo vuosia tehnyt ja joustanut, lasten edun vuoksi isän kuitenkaan ei ole tarvinnut samoin toimia kohdallani.

Että olen toisinaan hyvin vihainen, toisinaan suorastaan raivon partaalla ja toisinaan vaivun niin syvään epätoivoon, koska kokemus on nyt opettanut minulle, etten kertakaikkiaan saa apua lapsilleni mistään ja itse en voi mitenkään vaikuttaa isän tekemään kiusaan edes lapsiaan kohtaan, saati sitten minua. Tai voin, häviämällä kokonaan.

Lainatekseni lasten isän sanoja, en voi kuitenkaan jättää lapsia sen hullun kanssa yksin. Eli tuonkin asian hän on kääntänyt minun syyksi, minun viaksi ja minun hulluudeksi, ollen itse kaikkea sitä mistä minua syyttää ja syyllistää.

Näinhän se sitten on mennyt ja tulee jatkossakin menem'än. Tällä hetkellä lapsilla on hyvä olla isänsä luona, kysyn vaan millä perustein? Kun isä ei huolehdi kivuliasta lasta lääkäriin edes. Mutta, sehän on normaalia vaan. Minä vain olen ylihuolehtiva ja reagoin väärin asioihin.

Juuri niin. Ja kun en reagoi, minua aletaan syyttää siitä, että miksi en reagoinut ja miksi en huolehtinut lapsen edusta kun tiesin asiasta. Eli tein niin tai näin, vieläkin siis, teen aina väärin. Isä pääsee vastuustaan ja että se suututtaa niin paljon. Hän voi vedota unohdiin, kiireeseen tai ihan mihin tahansa ja aina selitykset menevät läpi, kaikki on inhimillistä ja normaalia, olla ikinä vastuussa lapsistaan.

Huh, jos olisin aikanaan tiennyt, ettei tällaiset ongelmat häviä koskaan ja lapset joutuvat olemaan tulen keskellä jokainen päivä vuosien ajan, olisin ehkä yrittänyt enemmän, toisella tapaa saada lasten hyvinvoinnin varmistettua. No, myöhäistä se enää on.