Elämä jälleen jatkuu, huolista huolimatta. Epäreiluuksista huolimatta. Asioista, joihin en voi mitenkään vaikuttaa.

Vuorotellen vaihtuvat tunnetilat, epätoivo,viha ja huoli ja jopa katkeruus on olleet viime päivinä pääosissa. Samoin ihmetys, miten ylipäänsä on mahdollista jokin, miksi olen vuosikausia antanut tilanteen jatkua näin ja kuinka paljon lapset on loppujen lopuksi kärsineetkään? Itsesyytökset on valtavat, mielenpäällä kelaan kaikkia menneitä tilanteita, joissa lapset on olleet isänsä kanssa suoranaisessa vaarassa ja olen niistä sitten kuullut jälkeenpäin.

Miksi en ole ilmoittanut asioista eteenpäin, vaan olen katsonut läpi sormien isänsä touhuja ja yrittänyt vain uskoa aina vaan uudelleen niihin parempiin hetkiin, tietäen kuitenkin, ettei mikään muutu, kuin ehkä hetkeksi ja sitten sama touhu alkaa uudelleen.

Kuitenkin, minulla ei pitäisi olla huolta, on kuitenkin. Koska nämä lapsiin kohdentuvat aikuisen vastuuttomuuden seuraukset eivät ole mitenkään uusi asia lasten elämässä. Minun pitää kuitenkin odottaa, että isän laiminlyonnit tulevat jotenkin näkyviksi myös muualla, eikä ne ole pelkästään minun tiedossa. Pitää odottaa, että jotakin kamalaa tapahtuu ja sitten onkin liian myöhäistä jo, mutta en tule kuulluksi, vaikka kokemuksesta, vuosikymmenien kokemuksesta tiedän kuinka isä toimii lastensa kanssa.

Jokainen lapsi on arvokas, muttei niin arvokas kuitenkaan, että uskottaisiin sitä, minkä tiedän. Päällepäin lasten isä on hurmaava, osaa selittää itsensä ulos vastuustaan ja vierittää sen yleensä minun niskaani, kuten nyt viikolla, vaikken siis ollut tietoinen koko asiasta, en siitä mitä oli tapahtunut. Isä ei tiedottanut minulle mitä oli tapahtunut, päinvastoin, lapsen oma opettaja kertoi ja lapsi itse unohtaen kuitenkin sanoa, että kyseessä oli palovammat, eikä kaatumisesta aiheutuneet ruhjeet.

Asianmukainen ensiapu palovamman kohdalla jäi lapsensa itsensä varaan isänsä ollessa välinpitämätön lasta kohtaan. Lapsi itse teki parhaansa, sen minkä osasi ja kipu on ollut varmasti valtava, itkettää, kun ajattelen asiaa ja tuntuu pahalta lapsen puolesta. Näille lapsille kuitenkin kaikenlainen epäasiallinen kohtelu ja hoidon lapiminlyönti ovat normaali asia, osa elämää ja he tietävät erot kahden kodin välillä. Äiti hoitaa ja pitää huolta. isä ei tee mitään. Se on surku lapsia kohtaan, koska isä ei välitä, ei niiden seinien sisäpuolella.

Teatteri ja teennäinen huolenpito alkaa heti, kun on joku silmäpari todistamassa isän loistavaa kykyä olla isä lapsilleen. SIlloin ei huolet paina, on näyteltävä hassunhauskaa ja kivaa isää, joka muka välittää lapsistaan. Harmi vain, että isä muuttuu tunnekylmäksi hirviöksi heti, kun ovet sulkeutuvat ja todistavat silmäparit ovat poissa. Sitten alkaa se lasten henkinen ja todennäköisesti myös fyysinen pahoinpitely, sekä isä katoaa sinne omaan maailmaansa, jota ei saa häiritä.

Lapset ovat isälle keino saada se raha, keino näytellä toisille ihmisille hyvää ihmistä, ja saada siten muiden arvostusta ja kehuja sekä tarpeen tullen tietty sääliäkin, kun hän vähän itkee, kuinka minä olen se hirviönarsistiäiti, joka aina sotkee hänen elämäänsä uhkaillen milloin milläkin asianajalla ja joka on mielisairas ja pitäisi toimittaa hoitoon. Samoin syytökset minun ja miesystävän elosta ja toiminnoista ovat myös hyvin tunnettuja isän luuloissa ja hän mielellään viljelee minusta kauhukuvaa muille. Samoin teen itsekin, ainoa ero on siinä, että minä en luule, en oleta ja en arvaile, perustan kaiken ihan suoaan sille omalle vuosikymmenien kokemukselle lasten isän toiminnasta ja tavoista hallita ja käyttää valtaansa omiin perheensä jäseniin. Se onkin normaalia, olen niin monta kertaa ollut todistamassa sitä hullunkurista tilanneetta, kun exanoppi otti poikaansa korvista kiinni ja alkoi sättiä häntä, samoin exanoppi juoksi poikaansa kiinni ympäri huushollia, kun anopin oli pakko päästellä höyryjään. Sitä kaikkea samaa myös lapseni ovat joutuneet kokemaan mummonsa taholta, alistamista ja suoraa nöyryyttämistä sekä mummon tunteilla hallintaa, kun mummo on tullut jostakin asioista niin surulliseksi ja mummolle on tullut paha mieli lasten olemuksesta, ulkönäöstä, kavereista ja ihan mistä tahansa sellaisesta, joka olisi ollut lapsen itsensä omaa, mutta mummo on pahoittanut mielensä. Arvaa vaan, kertooko lapset ikinä mitään omista elämistään mummolle? Ei, koska mummo aina tuomitsee kaiken ja mummolle tulee elämän normaaleista asioista paha mieli ja lapsi kokee valtavaa syyllisyyttä asioistaan. ja sitten kehtaa tämä mummo ihmetellä, kun aikuiset lapsenlapsensa eivät käy kylässä ja eivät pidä yhteyttä. En minäkään pitäisi, jos jokainen kerta mummoa tavatessa oli tullut luunappi, tukkapöllyä ja moitetta kaikesta lapsen elämään liittyvästä asiasta, siis normihommista ja sitten valtava nöyryytys siihen päälle, kun mummo on yrittänyt saada lapsia ruotuun nöyryyttäen raskaasti.

Kaiken tämän tiedon valossa en enää ihmettele yhtään sitä exän tapaa kohdella muita ihmisiä, siis läheisiään ja sitä tapaa millä ex haukkuu kaikki ne ihmiset, joista hänelle itselleen ei ole mitään hyötyä. Ex määritti ihmiset sen mukaan, kenestä oli hänelle eniten hyötyä ja kuitenkin sitten hän saattoi minulle myös heidät haukkua alimpaan helvettiin. Hän ei siis arvostanut ketään, ei kerrassaan ketään. Isovanhempiaankin hän arvosti niin pitkälle, kuin oli perintöä tulossa ja sillä kohtaa, kun kuuli, ettei hän saakaan mitään, yhteydenpito loppui heihinkin kuin seinään.

Tulevat juhlat ovat siinä mielessä jopa hauskat, koska olen nyt päässyt selville myös exän vanhempien salaisuuksista. Totuus on tullut esiin vihdoinkin ja ja saan omassa pienessä mielessäni olla kiitollinen, ettei minun tarvitse olla heidän kanssaan sen enempää tekemisissä. Minuun upposi heidänkin teatteri täysillä, vaan aina kuulin ja näin jotain omituista ja ihmettelin heidän käytöstään paremman tiedon puutteessa. Tänään en enää ihmettele, ilmiö toisensa jälkeen on saanut selityksensä ja hieman ehkä huvittuneena ja säälin kera seurailen sitä porukkaa. Mummoparka ihmettelee, miksi on jäänyt yksin, miksi kukaan ei häntä tapaa ja voi mennä ihan peilin eteen miettimään tekemisiään ja sitä, kuinka esimerkiksi lapsia kohdellaan oikein ja kunnioittavasti. kyllä lapsetkin jaloillaan osaavat äänestää, paitsi hekin osaavat pelata, tosin kokevat jo senkin vääräksi, eivätkä enää esim. kehtaa pyytää mitään mummolta syntymäpäiväksi tai muutenkaan lahjaksi mitään. Pienempinä he tiesivät, että mummo kyllä ostaa, jos pyytää vaikka kuun taivaalta, jos siten saisi lapsenlapset pitämään itsestään. vaan kuten on hyvin nähty, niin mikään lahja ei korvaa sitä tunnetta, jonka aito välittämen toisesta saa aikaan.

Tässä kohden kehun omaa äitiäni, vaikka hän onkin alkoholinhuuruinen ja puhuu joskus mitä sattuu suustaan, hän osaa kuitenkin jopa pyytää anteeksi puheitaan sekä hän jos kuka arvostaa sitten lapsen tunteita, vaikkei hänkään aina osaa arvata loukkaavansa jos sanoo sammakoita suustaan. Mutta siis tunneilmasto kuitenkin täysin eri ja lapset ovat pitäneet toisesta mummostaan, vaikkei hänellä ole koskaan ollut varaa lahjoa lapsia jne. Rahalla kun ei rakkautta saa ja  kun laitan nämä kaksi isovanhempaa vierekkäin, niin kyllä äitini on kuitenkin lähempänä sitä normaalia ihmisen kuvaa, kuin tuo toinen, joka valehtelee poikansa edestä suut ja silmät täyteen, kun äitini osaa ikävästi töksäyttää yleensä sen totuuden suustaan jollekin, vaikkei sitä suoraan osaakaan sanoa, niin viesti menee kuitenkin perille.

Mielenkiinnolla myös odotan, kuinka ex käyttäytyy juhlissa. Oletan, että hän tulee jälleen sinne missä me olemme, minun puolen suku ja sitten istuu leveässä haara-asennossa katsellen ja pitäen meidät hiljaisina kyteten jokaista liikettä, jokaista askelta ja jokaista sanaa ja ilmettä ja elettä ja myöhemmin sitten haukkuu meidät lapsille sekä omalla äidilleen, joka on nyt sitten hyvin poikansa kanssa samassa veneessä. Viimeksi ex tosiaan kyttäsi meitä, ei ollut muiden vieraidensa kanssa, uusi vaimoke piti tarjoilut pystyssä ja apu ei kelvannut. Exän suku oli omissa oloissaan, ja uusi vaimoke piti yksin huolen tarjoiluista ja ex vahtasi meitä ja yritti olla mukana pääsemättä enää kuitenkaan hallitsemaan.

Mietin, josko antaisi oikein urakalla puheenaiheita exälle jälkeenpäin, toimisin ihan tietoisesti toisin, niin kuin ihmiset normaalisti juhlissa toimivat, enkä vetäytyisi, kuten olen aina tehnyt. Lapset saavat kylläkin kuulla sitten jälkeenpäin minusta ikäviä asioita isänsä suusta, mutta sehän ei ole minun ongelma ollenkaan, mikäli ex jotakin pahaa puhuu tai luulottelee asioita. Mielessäni kävi myös, että exanoppi saattaisi järjestää jonkin kohtauksen, uskoisin, että hänellä voisi olla minulle jotakin asiaa, ja mielenkiinnolla oikeastaan odotan, josko hän saisi suunsa auki, sitten saan minäkin tosin ja sanon muutaman tarkkaan ja huolella valitun sanaseni hänelle.

No, on se oikeastaan mukavaa, kun ei tarvitse huolehtia lapsen juhlien järjestämisestä sen enempää kuin leipomuksia vähän pakertaa. Toiset hoitavat hikihatussa taloa juhlakuntoon, siivoavat jne. Piha pitää laittaa kuntoon, paraatikuntoon, jotta vierailla olisi ihmeteltävää siinä. Tiedänhän itse, kun olen exän kanssa asunut. Mikään ei saa kieliä mistään, että asiat olisivat jotenkin huonosti, on esitettävä onnellista ja hyvintoimeentulevaa perhettä, pariskuntaa ja onnellista sellaista vieläpä. Tiedän kyllä sitten kääntöpuolen, itkua, huutoa ja mikään ei ole hyvä, ex vaatii, haukkuu ja lyttyynlyttää kaiken ja on ahdistunut siitä, että taloon pitää päästää vieraita, jotka tulevat kyttäämään hänen kotiaan ja olis parempi kun juhlia ei olisi, ei olisi vaivaa jne. Kun exää alempiarvoiset vieraat pitää päästää hänen pyhättöönsä, johon vain hänellä on oikeus ja nyt vieraat tulevat turmelemaan kaiken ja syömään hänen rahojaan tarjoiluiden muodossa. Ja sitten ex pitää huolen, että hän varmasti saa syödäkseen ja popsii kaiken saatavilla olevan ja vaivalla valmistetut tarjoilut ihan itse ja hakee sitten kaupasta vieraille pullapitkon, ja vähän valmispiirakoita ja siinä on sitten vaivalla tehdyt tarjoilut menneet väin exän napaan. Ja siitä ei saa olla edes vihainen, jos olet vihainen, olet hullu akka, joka valittaa ihan turhasta. Onneksi en enää ole sietämässä tuota stressiä ja mielenpahoitusta kovalla vaivalla nähtyjen tarjoilen kanssa ja ex sitten syö ne itse ennen aikojaan. Ei tarvitse kestää sitä häpeää ja nöyryytyst'ä, kun ex voivottelee, ettei ole nyt leivottu mitään, kun tuo akka nyt on noin huono leipomaan ja unohtaa kertoa, että söi itse kaiken jo eilen. Ja sitten ei tarvitse olla pelkäämässä turpiin saantia, jos erehdytkin kertomaan totuuden vieraille, että ex söi vieraille tarkoitetut leivonnaiset, koska häntähän ei kenenkään silmissä nöyryytetä. Ja sitten koet tilanteissa myös häpeää, kun ex väittää kivenkovaan, ettet ole mitään leiponut, että valehtelet ja vaikka lapsetkin sitten sanoo, että kyllä äiti leipoi sitä ja tätä niin silti exä onnistuu asian kääntämään ihan päälaelleen. Onneksi minun ei tarvitse tuotakaan enää sietää missään määrin. Sääliksi käy uutta vaimoa, joka todennäköisesti on ihan yhtä ihmeissäni kuin itse aikanaan, ja sekään ei riitä, jos leipoo toisen samanlaisen exälle ihan omaksi syötäväksi, kaikki piti piilottaa huonolla menestyksellä tosin. aina se löysi piilot ja aina oli syöty jo etukäteen vieraille tarjottavat.

Juhlahetket oli itselleni kauhistus, yksin piti leipoa, anella rahaa tarjottavien valmistukseen, piti miettiä, miten jo pieniksi jääneet juhlatamineet sai vielä kerran mahtumaan muksujen päälle, piti käydä salaa kirpparilla etsimässä uudempaa, jos vanhimmille ei enää mahtunut päälle mikään, Piti suuttua monesti, hoitaa työt ja lapset ja pitää koti tiptop ja silti sain niskaani exältä huudot ja pahan mielen, vaikka yritin mitä, jotta juhlapäivä olisi jotenkin asiallinen ja en saisi kovin paljoa huomautettavaa keneltäkään. Onneksi tuo kaikki on ohi. Nyt siinä tilalla on joku muu, joku joka joutuu sietämään ja kestämään exän alati vaihtuvaa mieltä, luuloja ja olettamuksia kaikista ja kaikesta sekä sietämään vieraiden arvostelut ja haukut.

Itse siedän enää äitini pahaa mieltä, joka jostain kumman syystä nousee aina, kun jotakin iloista juhlaa on tiedossa. Illalla kävin viemässä pari leipäpussia, kun leipäkakkuihin varatut leivät jäivät yli ja meillä ei kulu niin paljoa leipää ja pakkaseen ei mahdu. Äitini tuumasi ensitöikseen, ettei hänkään syö, ja pitkin hampain otti leivät vastaan. Mitä hän odotti? Että tuon leivän palan tai kaksi? Sama valitusvirsi sitten jatkui ja toivoi jo omaa kuolemaansa lasteni kuullen. Siinä kohtaa sitten sanoin, ettei hänen paha olonsa ole meidän vika ja juhlat on iloinen asia, ja ei juhlittavan tarvi kärsiä mummonsa vuoksi, joka katkerana ilmoitti suureen ääneen, ettei aio pukeutua, ei meikata, ei laittua, kunha raahautuu paikalle ja yrittää jaksaa olla siellä, vaikkei häntä kiinnosta yhtään. Kiva äiti minulla, mitätöi ja pilaa lapsenlapsensa juhlat omilla veemäisillä katkeruuksillaan, jälleen. Tämä on niin tuttu kuvio jo ja sääliksi käy lapsiani, jotka jälleen ovat ihmeissään mummonsa puheista ja siitä, miten hän aikoo olla kunnioittamatta lapsenlapsensa juhlaa olemalla kuin mikäkin ryysyläinen. Siinähän on. Ja tämän hän tekee jälleen tietoisesti, aivan tarkoituksella haluaa satuttaa muita omalla katkeruudella. Pilata toisten iloisen mielen puhumalla ja olemalla katkera. Teki mieli sanoa, että nyt riittää, olkoon tulematta sitten, mutten voi, koska lapselle on tärkeää, että myös osallistuu, onhan hän lapsen mummo kuitenkin. Ohjasin mummon soittamaan apua itselleen, sanoin ettei hänen paha olonsa ole kenenkään meidän vika, me emme ole syyllisiä hänen masennukseensa, joka nyt sitten näyttää nostavan päätään taas kerran. Muistutin, kuinka hänen olo oli parempi viimeksi, kun oli säännöllisen hoidon piirissä ja ehdotin, että hoitaa myös lääkärin ajan varauksen hoitajan kanssa. Sanoin, etten minä voi toisen puolesta alkaa hoitamaan hänen asioitaan, kuten hän odottaa palvelua joka puolelta, vieläkin. Yritti hän syyllistää yhtä lapsistaan omasta pahasta olostaan, samoin hoitamatonta pihamaataan sekä muita juttuja. Kerroinkin äidilleni, että minun keskityttävä omaan elämääni, omiin lapsiini ja jos minulla ei ole voimavaroja kuin äitiyteen ja kotiin, en todellakaan ole itse siinä kunnossa, että jaksaisin huolehtia hänen pihastaan ja hänen asioistaan kaiken oman elämäni lisaksi. ainakin jo kolme vuotta on äitini vetkuttanut lääkäriin puheille menoa, hän kärsii mukamas valtavista kivuista, jotka rajoittavat liikkumista. Kyllähän ihminen hakee avun, mikäli on oikeasti kipeä, eikä vaan valita vuodesta toiseen, ilmeisesti ei ole vielä tarpeeksi kipeä hakeakseen apua itselleen kipuihinsa, selkeästi oli edelleisen kerran havaittu nivelessä kuluma ja kyllähän se hoidetaan, mikäli on tarpeeksi hyvä syy se hoitaa. Ja nyt olisi, kun elämänlaatu on kärsinyt ihan tarpeeksi ja äiti viettää elämänsä sisätiloissa. Mutta, ei kukaan muu voi hoitaa hänen puolestaan soittaa ja varata aikaa lääkäriin, kuin hän itse. Hän on vielä täysin järjissään, kait ja laiskuus tai sitten saamattomuus on syynä, ettei viitsi ottaa puhelinta käteen ja soittaa aikaa itselleen.

Olin jotenkin järkyttynyt äitini tyylin suunnan muutoksesta, vaikkei tuossa käytöksessä olekaan mitään uutta. Jopa hääni hän aikanaan pilasi omalla käytöksellään, kun hänellä ei ollut silloinkaan mitään päälle pantavaa, ei ollut sitä eikä tätä. ja suureen ääneen ilmoitti kaikille kuinka hänen asiat olivat huonosti ja pilasi juhlatunnelmaa. Tosin, olisi ne olleet piloilla jo ilman äitiäkin, ex piti siitä itse huolen haukkumalla minut alimpaan helvettiin tuolloinkin, ja sitten illalla olisi pitänyt olla jakorasiana herralle, joka koko päivän oli moittinut ja latistanut ja tehnyt kaikkea ikävää ja sain kuulla avioeroon asti, miten hän ei saanut piparia edes hääyönään. ja niin, lapset nuukuivat samassa huoneessa, hän ei halunnut lapsia antaa hoitoon edes siksi yhdeksi yöksi ja vauva-arki oli kovin raskasta jo tuolloin. Kun lapset nukuuivat, minäkin nukuin ja ei riittänyt exällä ymmärrystä siitä, että olin totaalisen väsynyt tuolloin, hänen vuokseen, kun hän valvotti minua jo silloin tuntikausia öisin pitäen minulle saarnaa milloin mistäkin ja kuulustellen kaikista asioista.