Otsikko kertookin kaiken olennaisen. Olen oikeastaan hyvin hämmentynyt.

Lapseni ovatkin valehdelleet minulle vuosikausia, kaikki mitä he ovat sanoneet ja kertoneet minulle isän luota, onkin nyt muuttunut valheeksi. Isän luona on kaikki hyvin, ainakin ulkopuolisten ja muka puolueettomien ihmisten silmin ja samaa ovat lapset tuottaneet heille, näille jumalasta seuraaville ihmisille, joiden piti oikeasti auttaa lapsia.

Minun luottamus lapsiini on nyt mennyttä, jäljelle jäi vain kysymys miksi? Miksi lapseni ovat sepittäneet ja kertoneet minulle tarinoita isästä ja isän luona olemisesta? He eivät ole hyötyneet siitä mitenkään, päin vastoin ovat joutuneet näkemään sen, miten myös itse kärsin.

Onko nyt tosiaankin niin, että lasten onkin ollut hauska nähdä se minun mureneminen, jotenkinhan se tosiaan näkyy ulospäin minusta, vaikken näyttäisi mitenkään ulospäin lapsille.

Onko lapset saaneet kuitenkin sairaita kiksejä minun kiusaamisesta keksityillä asioilla isän luota?

Olen nyt leimattu itse ensinnääkin valehtelijaksi, koska olen tarttunut viimein lasten kemaan hätään ja epäkohtiin, uskaltuiduin pyytämään lapsille apua, koska itse en ole vounut vaukuttaa milläänlailla lasten elämään isän hoteissa. Olen uskonut lasten ja ottanut todesta lasteni hädän viimein ja tämä oli lopputulos. He ovatkin sepittäneet ja keksineet tarinoita, ei siellä isän luona ole mitään hätää, kaikki on siellä hyvin ja normaalia. Olen järkyttynyt, niin järkyttynyt.

Sain palautetta, että olen itse mustamaalannut lasten isää koko ajan, kun olen tuonut esiin lasten kokemuksia isän luota. Olen toiminut viime syksyn perheneuvolan kehoituksesta toisin ja sitten vielä toisin lastensuojelun työntekijöiden pyynnöstä ja nyt olenkin itse se hirviö, mustamaalaaja ja valehtelija. Pääni ei enää kestä tämmöistä.

Olen itkenyt eilisen päivän, olen hyvin järkyttynyt siitä, että nyt parin kuukauden ja muutamien tapaamisten perusteella on todettu, että isällään on kaikki hyvin, ja lasten kertomukset on keksittyjä. Itse en ole osannut tuoda asioita esiin ymmärrettävästi, olen täysin sataprosenttisesti luottanut työntekijöiden ammattitaitoon ja nyt tuo luottamus on myös kadonnut. He eivät saa kiinni siitä teatterista, mitä isä vetää.

Olen pettynyt, toivoin niin kovin lasten saavan apua, ennenkuin on ihan liian myöhäistä, ennenkuin lasten paha olo kasvaa liian suureksi. Ja nyt, minun pitää todeta, ettei lapsilla olekaan ollut pahaa oloa. Olen itse nyt tehnyt virhearviointeja lasteni olosta. Kaikki se, mitä olen nähnyt lasteni olossa, ei ilmeisesti sitten ole pahaa oloa.

Koen nöyryytystä siitä, että olen uskonut lapsiani. Jutut eivät ole totta, he ovat puhuneet minulle ihan paskaa, jos rumasti voin sanoa. He ovat esittäneet minulle pahaa oloa jostakin kumman syystä, jonka haluan nyt sitten selvittää, miksi? Samoin haluan tietää, miksi lapseni ovat minulle niin auliisti valehdelleet kaikista asioista?

Lasten valheet vaikeuttavat nyt minun luottamusta heihin. En saata enää uskoa mitään he suustaan ulos saavat. En voi enää sanoa lapsille muuta kuin, että lopettavat ne kertomukset isän luota, heillä on siellä kaikki hyvin.

Mihin tuo edellinen viimeksi johti isoimpien lasten kohdalla? Kaikkeen ikävään ja entistä suurempaan pahaan oloon, joka näkyy tänäkin päivänä osalla viiltelyinä esimerkiksi. Olin yhtenä päivänä vaateostoilla ja sovituskopissa näin jälleen saman näyn, minkä olen olen jo vuosia nähnyt, monia viiltojälkiä, syviä kehossa ja mitään en voi asian eteen tehdä. Lapsillahan on kaikki hyvin. Avun saanti estettiin isän toimesta tuolloinkin, kun lasten ahdistus ja paha olo alkoivat vuosia sitten kasvamaan. Isä ei näe eikä tunnista lasten ongelmia ja nyt olen itsekin hämilläni, koska kaikki minkä itse tiedän, onkin jotenkin väärää tai väärin.

Olen tilanteessa, jossa epäilen jo miljoonatta kertaa omaa päätäni, siinä on nyt pakko olla jotakin vikaa ja se on jotenkin nyt pystyttävä todentamaan. Palaverissa itse ymmärsin tai kuulin väärin isän puheita, en siis ymmärrä mitä minulle sanotaan. On se uskottava, että isä on erinomainen, ja lapset ovat jostakin kumman syystä valehdelleet minulle kaikesta.

Olen niin helvetin surullinen, eikä vihakaan ole kaukana enää. Tiedän ja tunnen lapseni ja nyt minulla on olo, etten ollenkaan tunne omia lapsiani, ja heidän hätänsä onkin vain keksittyä tarinaa.

Sekin on siis täysin normaalia, että ennen niin iloisista ja välittämistä lapsista tuli yhenäkin sulkeutuneita, surullisia ja vihaisia lapsia, ilman murrosikää tai muuta selittävää tekijää. Kun tänä päivänä itselleni on iso asia, kun kuulen jonkun lapsen nauravan, kerran ja hetken puhdasta iloa ja tajauan, etten ole kuullut sitä naurua kuukausiin, vuosiin.

Ja se on siis normaalia.

Juuri nyt ahdistukseni on samanlaista, kuin viime kesänä. Rakastan lapsiani, olen yrittänyt heitä auttaa aina, olen omilla viikoillani yrittänyt parhaani, olen ollut lasteni asialla, kun isänsä ei ole kyennyt näkemään lasten etua ja nyt kaikki se onkin väärin minulta. Olen järkyttynyt, minun ei olisi pitänyt yrittää hakea lapsille apua,

sekin on ihan hyväksyttävää, miten lasten isä kohtelee minua. Kadun syvästi sitä, että yritin auttaa lapsia. Minusta tuli kuin tulikin valehtelija, olenkin isän mustamaalaaja toistaessani lasteni minulle kertomaa sekä yrittäessäni epätoivoisesti kertoa arjen hankaluuksista ja siitä kuinka isä toimii ja tekee asioita.

Millään ei ole mitään merkitystä, olen nyt ymmärtänyt, että isän toimnta on ihan suotavaa ja jopa hyväksyttää, kiusanteko siis omia lapsiaan kohtaan sekä minua kohtaan.

Minunkin on opeteltava olemaan välittämättä lasten pahasta olosta, joka siis ei on nyt jotenkin ja jollain lailla kuviteltua, ei siis ole mitään pahaa oloa. On vain lasteni valheet minulle. Tarinat joita olen jo lukemattomia vuosia kuunnellut, ollut huolissani heistä, ja nyt kaikki onkin vain valhetta. Tätä järkytyksen määrää en voi edes kuvailla, miten on mahdollista, etten ole itse osaannut havaita valheita?

Miten lapseni on onnistuneet kusettamaan minua ihan täysin? Miksi en huomannut? MIksi lapset valehtevat?

Järkytys, epäusko, suru