Olenko elänyt itse jotenkin psykoosissa koko elämäni, jokaisen päivän?

Alkaako harhat nyt haistua kenties? Miten olenkin selvinnyt tähän asti? Miten olen kyennyt huolehtimaan lapsista, miten aikanaan pystyin tekemään vaativaa työtä ollen niin kamalan harhainen?

Olenko nyt kenties jotenkin psykoosissa kirjoittaessani tätä ja miettiessäni tilannetta, joka on niin hullu, kuin se on. Mikä on oma osuuteni siinä?

Lasteni uskominen ja heidän avuntarpeensa on ajanut tähän tilanteeseen, jossa nyt elämme. Olen ottanut neuvoista vaarin esimerkiksi perheneuvolassa, olen siellä käynyt ihmettelemässä lasten juttuja, omaa äitiyttä ja olen saanut olla siinä uskossa, että tekisin oikein hakiessani lapsille apua, viimeinkin.

Ja nyt minä olenkin sitten hullu. Taisi lasten isä ollakin oikeassa. On se kumma kaveri?

Voi hyvänen aika, millainen mielikuvitus minulla on, kun olen kuvitellut koko elämäni. Mitä jos siinä ei ole mikään totta?

Lapset ovat valehdelleet minulle, vai olenko sittenkin ymmärtänyt heidän puheensa jotenkin väärin? Sekin on kyllä mahdollista nyt viimeaikaisten kokemusteni valossa.

Ilemisesti ymmärrän ihmisten puhetta väärin? Tarvitsen varmaan jatkossa tulkin tulkaamaan minulle selkokielelle sen, mitä muut minulle puhuvat. Ilmeisesti olen siis kehitellyt ihan omanlaisen kielenkin tässä vuosien saatossa?

Tämäkin vielä tähän. Vuosien mielikuvitus, onko mikään enään totta ympäristössäni?

Joudun keseenalaistamaan itseni ja koko elämäni ja kokemukseni juuri nyt. Ihmettelen vain kovin sitä, miten ihmeessä olen pärjännyt tähän asti?

Olenkin ymmärtänyt ihan väärin lasteni puheet? Mitä jos he eivät olekaan valehdelleet, vaan olen vain ymmärtänyt väärin? Ymmärrykssäni on jotain vikaa?

On se hyvä sitten, että lapset saavat apua, minä tuskin tästä muutun kummemmaksi, ymmärrykseni on aina ollut sitten tällaistä?

Olen virheellisesti kokenut asioita. Kaikenlainen vääryys onkin sitten oikeaa ja toisinpäin. Koen kiusantekona asioita, jotka muutkin kokee, mutta minun kokemana se on väärin. Sama lasten kohdalla. Olen heille antanut täysin vääränlaista moraalista sivistystä ja jos ja kun minun oikean ja väärän erottamiskyky on vääristynyt, se mikä on oikein ja väärin.

Voi itku sentään. Tuntemukseni ovat tällä hetkellä sanoinkuvaamattomat, hetki sitten koko minun maailmani romahti. Ymmärrän, että koko elämäni onkin ollut vain silkkaa kuvittelua, olenkin elänyt omissa maailmoissa koko ikäni.

Lasten etu ja lasten elämän hyvinvointi onkin sivuseikka, sen viestin olen nyt ymmärtänyt. Heillä on kaikki hyvin molemmissa kodeissa. Siinäkin on nyt ristiriita, miten heillä voi olla asiat hyvin luonani? Jos olen koko ajan omissa maailmoissa ja kuvittelen kaikenlaista, miten ihmeessä olen onnistunut pyörittämään suurperheen arjen yksin ja mielestäni onnistunut siinä hyvin.

Vai sittenkin huonosti? Kun lapset valehtelee tai jos olen ymmärtänyt väärin lasten puheet, niin enkö voi ymmärtää myös väärin lasten hyvinvoinnin tässä ja nyt? Se on mahdollista? Kun ja jos kokemukseni tässä hetkessä on väärin paraikaa?

Mitä jos lapset ovatkin heitteillä koko ajan? Ja minä vain kuvittelen hoitavani lasten asioita ja kuvittelen huolehtivani tekemättä todellisuudessa niin? Ajatus on pelottava. Avioliiton aikana monesti mietin, olenko oikeasti hullu, kuten ex väitti, mitä jos hän nyt sitten onkin oikeassa? Miten tälläinen on sitten jäänyt huomaatta muilta ihmisiltä? Miten olen onnistunut salaamaan oman hulluuteni ja elämiseni psykoosissa?

Onko normaali arki jotenkin sitten väärin? Mitä jos meillä ei olekaan normaalia arkea? Mistä tiedän sen? Kuka voisi kertoa sitten esitänkö jotenkin normaalia äitiä, ja miten kykenen päivästä toiseen siihen normaaliin arkeen lasteni kanssa? Vai onko se sittenkään normaalia?

Ennen, avioliitossa normaali oli jotain ihan muuta, oliko se sittenkin normaalia? Oliko ja onko muut sitten väärässä, vai koinko itse jotenkin väkivallan vääränä? Onko se väkivalta kaikissa muodoissaan sitten oikein kuitenkin? Mitä jos kuvittelinkin kaiken väkivallan? Tai mitään väkivaltaa ei ollutkaan? Koin väärin, elinkö psykoosissa silloinkin? Luenko nyt itse jotenkin väärin exän viestejä puhelimeeni? Ymmärränkö väärin kenties?

Olenko aina kokenut ja lukenut väärin exän viestit ja hän tekee aina oikein? Vai olenko kuvitellut sittenkin kaiken? Olenko tulostanut satoja sivuja pelkkiä tekstiviestejä tyhjää? Kuvittelenko saavani exältä ikäviä viestejä takaisin lasten normaaleissa? asioissa.

Apua, enää en tiedä mihin uskon, itsessänikään.

 

Epäusko, hämmästys, suru, järkytys