Mikä vika minun päässäni oikein sitten on, kun en osaa oikein ottaa lasten isän kiusantekoa ja yrityksiä päästä minun elämäni niskan päälle?

Mitä väärää siinä on, että olen yrittänyt suojella minun oman elämäni rippeitä exältä? Pitäytyen kiinni sopimuksissa, kirjaimellisesti. Olen noudattanut saamiani ohjeita mm. viesteihin liittyen. Keväällä piti sitten opetella uudelleen viestien laittamista ja totesivat työntekijät itsekin, että kommunikointi on mahdotonta, aina joka asiaan syntyyn iso ja turha riita vanhempien väliin. Ihan pikkujutuista, lasten asioista emme pääse yksimielisyyteen sitten ollenkaan.

Lapsilla on kuitenkin nyt hyvät oltavat ja kyllähän se onkin lasten etu, niinkauan kuin lasten isä tuota teatteria jaksaa taas vetää. Sitten on jälleen helvetti irti, niin lasten elämässä, kuin omassakin. Olen sen niin monta kerta nyt kokenut ja tiedän, ettei ex muutu yhdessä yössä mihinkään.

Itse pääsen syksyllä terapiaan, vihdoinkin on sen aika. Josko siinä sitten oppisin myös suhtautumaan exän kiusaamiseen oikein ja olemaan väsymättä hänen jatkuviin temppuihinsa? Josko vaikka oppisin ilolla ottamaan vastaan kaiken sen paskan, minkä hän kaataa minun niskoilleni ja olisin jopa kiitollinen siitä kaikesta?

No, ei vaineskaan. Olen yrittänyt miettiä, miten ihmeessä aikanaan jaksoin elää exän rinnalla niin monta vuotta, mikä oli se juttu, minkä vuoksi jaksoin päivästä toiseen. Mihin keskityin ja mitä tein, jotta sain aamusta pitkälle yöhön sietokykyni äärimmilleen venytettyä. Yksi oli se, että vaikka koinkin tilanteet exän kanssa ihan hulluina, päivittäin, en ymmärtänyt tuolloin mistä oli kyse, tietämättömyys suojasi minua paljolta. Samoin se, että elin hellan ja nyrkin välissä tasapainoillen lasten hyvinvoinnin ja exän tolkuttomien asioiden välissä, koin, ettei ollut pakotietä ollenkaan. Lapset auttoivat minua sietämään, samoin pakenin aina kun mahdollista työelämään, jopa silloin kun lapset olivat ihan vauvoja, alle puolivuotiaita ja kuumeisesti odotin, että saan lapsille hoitopaikan, joka sitten järjestyikin aina nopeasti, koska oli suoranainen riski jättää lapset exän hoiviin ja äitini olikin exän ja lasten luona liiankin usein, vahtimassa lapsia.

Nyt en voi paeta töihin, nyt en voi paeta kotitöihin, nyt en voi kuin elää jokatoinen viikko lasten kanssa ja elää joka toinen viikko hulluna huolesta lasten ollessa isänsä luona ja minulle sanotaan, että pitää kyetä luottamaan lasten isään, joka omilla viikoillaan kyllä huolehtii lapsista. Mutta kun en luota, koska kokemukseni exän tekemisistä ja tekemättä jättämisistä puhuvat karua todellisuuttaan samoin kuin lasten puheet vahvistavat jatkuvasti sitä, minkä jo tiedän itsekin oloista exän luona. samoin se, ettei osa lapsista enää tapaa isäänsä, ja se on harmi se jokaiselle osapuolelle.

Viimeiseen asti pakotin jokaisen lapsen menemään isäviikoille, soitin monesti jopa kuntamme kriisipäivystykseen saadakseni apua lasteni kieltäytyessä menemästä isälleen ja jotenkin he aina saivat lapset sitten ylipuhuttua menemään, kun minä en enää saanut. Seurauksena oli sitten se, että lapset kokivat hyvin suurta vihaa ja ahdistusta, jonka kohteeksi minä ja toiset sisarukset jouduimme, samoin kuin lapset alkoivat ahdistua ja mm. vahingoittaa itseään viiltelemällä.

Nyt tuolla kaikella ei ole mitään merkitystä, pahaa pelkään nuorempien sisarusten puolesta, mikä heitä odottaa murrosiän jo normaaleiden tunnekuohujen päälle ja kun tämä vanhempien välinen ikuinen epäsuhta ja asioista sopimisen mahdottomuus ja tiedokulun heikkous vanhempien välillä on tämmöistä. Pelkään pahaa, ja nyt koko kevään isä on skarpannut, esittänyt olevansa hyvä isä lapsilleen ja lapset ovat unohtaneet sen, mikä on se toinen todellisuus, jossa he joutuivat tätä kevättä ennen elämään. Niin unohdin aina itsekin, kun exällä oli jokin tarve esittää hyvää ihmistä ja luulin jokainen kerta, että nyt ex on muuttunut, nyt ei enää tule ongelmia ja vihdoinkin pääsemme elämään normaalisti perhe-elämää. Vaan miten väärässä olinkaan, sieltä se hirviö aina tuli takaisin, aina vaan pahempana ja aina oli pahemmat keinot käytössä minun ruotuun laittamiseksi.

Toivossa on hyvä elää, niin olikin. Elin toivossa jo koko pitkän avioliiton, elin myös toivossa eron jälkeen ja mitä se toivo toi perheelle? Valhetta, kulissia ja kaikenlaista väärää. Mutta se nyt taitaakin olla sitten oikeaa. Niin kuuluu olla, vaikka kuinka kokisin sen kaiken vääryytenä.

Ex aloitti jo sen minun kiusaamisen, jopa lapsen valmistuminen ja lahjan yhdessä hankkiminen aiheutti suuren episodin tekstiviestien välityksellä. Samoin yhden lapsen puhelu minulle vahvisti sen minkä jo tiesinkin, ex ei edelleen osaa olla vastuunsa tunteva vanhempi esimerkiksi lapsen turvallisuudessa. Hän joko ymmärrä tai ei halua ymmärtää asioita, jotka oikeasti vaarantavat lapsen turvallisuuden ja terveyden.

Sanokoon kuka ja mitä tahansa, mutta onhan sekin hyvin outoa, että hankitaan lapselle härveli, johon ex ei opeta sitä käyttämään, sanoo vain lapselle, että anna mennä ja opettele itsekseen. No, mitä taas kävi, lapsi satutti itsensä ja nyt ei välttämättä kykene harrastukseensa viikonloppuna, johon ex siis minut pakotti omien tarpeidensa mennessä jälleen etusijalle. Minulle sanottiin, että pitää elää omaa elämää ja nyt sitten joustamisen turvin se ei ole mahdollista, kun ex alkaa työntämään lapset minulle aina kun ex itse tarvitsee lapsivapaata itselleen. Sama ei todennäköisesti sitten onnistu kuitenkaan omalla kohdallani, kuten olen jo niin hyvin tuonkin asian kokenut. SIllä ei ole merkitystä.

Nyt on joustaminen toiminut tasan yhden kerran puolin ja toisin. Ja minun pitää olla siitä kiitollinen ja minun pitää nauttia siitä, että joustaminen onnistui nyt näin. Niin, kerran. Se ei vielä tarkoita, että sama toimisi jatkossakin. Ei ole ennenkään toiminut.

En ole vieläkään oppinut näitä exän omia pelisääntöjä, hän voi tehdä mitä häntä huvittaa, minulla ei ole samaa oikeutta kuitenkaan, se olisi sitten lasten kiusaamista mutta exän tekemänä se onkin oikein. Kyllä, olen hyvin omituisten ristiriitojen keskellä ollut aina, ja en ymmärrä, miten olen niistä selvinnyt lasten ollessa hyvin pieniä. Miten ihmeessä sopuduin siihen exän aiheuttamaan ikuiseen epävarmuuteen, pelkoon, ja kaikkeen ikävään johon minulle ei edelleenkään ole sanoja kuvaamaan sitä meidän sairasta arkea avioliitossa.

Olen jonkinverran lukenut narsismista, sosiopaateista ja psykopaateista. Olen tuumannnut monesti, että olisin varmaan vieläkin naimisissa, jos olisin tunnistanut kiltin narsismin, vaan elämääni varjosti valitettavasti jokin muu. Tiedän, etten ole lääkäri, en voi diagnosoida ketään ja sitä olenkin kaikin keinoin yrittänyt välttää, silti kokemukseni ovat kuin pahimmasta painajaisesta ja olen sopeutunut aikanaan elämään sitä meidän perheen normaalia arkea, joka oli todella hullua jokaikinen päivä. Syytin silloin itseäni, yritin muuttua aina vaan, mietin iltaisin ja päivisin, miten ihmeessä olisin sellainen ja tällainen ja tein aina kiltisiti kaiken mitä ex käski tekemään, paitsi tappamaan itseäni. Siihen suostunut, koska lapseni olisivat jääneet silloin yksin ja toisen armoille ja mitä heistä olisi sitten enää jäljellä.

Vielä siis pitää jaksaa näytellä mukana, jotta ex pysyy tyytyväisenä. On pakko jaksaa tasapainoilla lasten hyvinvoinnin kanssa. Ja nyt minun olisi päästävä töihin, jotta voisin olla mukana tässä surkeassa näytelmässä, johon minut jälleen on pakotettu. Lapset eivät saaneet apua, onneksi edes minä sain ja saan jatkossakin. Peli jatkuu, ja on sopuduttava kerta toisensa jälkeen uusiin muuttuviin sääntöihin ja vihdoin kun opin itse säännöt, no ovat jo muuttuneet. Se on vain jaksettava jotenkin.

Nyt minunkin olisi päästävä pakenemaan, edes sinne töihin, jotta pääni pysyisi edes jotenkin kasassa. Se vain tarkoittaa sitten sitä, että lapset jäävät kovin yksin myös minun luonani. Se ei ole lasten etu, mutta ei ole vaihtoehtokaan, jos meinaan uudelleen alkaa esittämään samaa kulissia, mihin aikanaan avioliitossa jo minun piti alistua tai paeta omaa henk. kohtaista elämää neljön seinän sisällä.

Minun työ olisi sitten kolmivuoroa, eli näkisin lapsia jälleen muutaman kerran viikossa hereillä. En ehtisi enää huolehtimaan ruuasta lapsille, en ehtisi viemän ja osallistumaan enää lasten harrastuksiin, vaan ne jäisivät sitten pois hyvin suurella todennäköisyydellä, koska olen täysin yksin vastaamassa lasteni arjesta. Minulla ei ole ketään sukulaisia, joilla olisi mahdollisuus auttaa arjessa ja miesystävällä ei ole edes ajokorttia, joten hänenkään tukeen en voisi luottaa tuossa asiassa.

En tietäisi enää, mitä lapsille kuuluisi, koska he olisivat sitten minun ollessa töissä keskenään kotona ja kun kotona ei ole sitten hyvä olla yksinään, uskoisin, että he kampeaisivat itsensä kylille, kavereilleen. Minun työ tarkoittaisi kaikessa sitä, että lapset jäisivät heitteille kaikin tavoin myös minun luonani, minun työvuoroni sanelisivat elämää ja sitten myös tulisi se kääntöpuoli, en jaksaisi enää kotona tehdä kodin normiaskareita, en ruokaa, en siivousta en yhtään mitään, paitsi nukkuisin sitten työvuorojen päätteeksi loppupäivän. Ja jatkuva väsymys omalla kohdalla aiheuttaa minulle vihaisuutta ja sitten olisin syyttömille lapsille hyvin vihainen väsyneenä, olisin kuinj atkuvassa horteessa ja pää ihan pyörällä.

Vaihtoehtoa ei ole hirmuisesti. Työhön pakeneminen oli jo aikanaan minun tapani selviytyä, samoin sitten kotona ollessani pakenin kotitöihin. Nyt kuitenkin molemmat vaihtoehdot on poissuljettuja, minulla ei ole oikein mitään keinoa enää paeta ja sietää ikävää tilannetta ja en pääse ratkaisemaan umpikujaa oikein mitenkään.

Hain työtä, kesän ajaksi ja uskon, ettei hakemukseni ylitä heidän odotuksiaan. Hain jopa hieman huvittuneena, koska olen jo kuitenkin päättänyt, etten palaa siihen hommaan enää ikinä, vaan rahan takia sitten viimein laitoin hakemuksen, ikäänkuin pakon edessä. Enää ei tuloni riitä maksamaan tämän kodin laskuja, en pysty enempää kompensoimaan ja pienentämään kustannuksia. Omalla hyvinvoinnilla ei jälleen ole merkitystä, kun kyseessä on lapset ja heidän elämänlaatu. Tosin, kaikkea ei voi saada, kuten hyvin tiedän. Kun on sitten rahaa, ei ole enää aikaa lapsille. Se n kuitenkin normaalia, että rahalla voi sitten korvata sen kadotetun ajan lasten kanssa. Rahalla voi sitten ostaa lapsille toimintaa ja muuta mietittävää, kuin yksinäisyys kodissa, kun vanhempi on tienaamassa elantoaan silläkin hinnalla, että se ei ole todellinen lasten etu.

Normaalisti joo tuon ikäiset pärjäävät omineen jo, vaikka olisivat yksin viikonkin, meillä lapset kärsivät mm. ahdistuneisuudesta ja kärsivät erilaisia pelkotiloja, ja osin ovat masentuneita. He riitelevät keskenään aina kun aikuisen silmä välttää ja vetäytyvät omiin pelimaailmoihinsa, jos on mahdollisuus ja sinne hukkaantuu sitten paljon aikaa, joka taas lisää ruokkii ahdistuneisuuden ja pelkojen kierrettä lisättynä väkivaltaisilla ja sopimattomilla isänsä luona sallituilla k-18 sarjoilla ja elokuvilla.

Ei ole kuitenkaan ongelmaa, ei tällä hetkellä. aiemmat lasten itsemurhapuheet ja pahan olon ilmaukset ovatkin muuttuneet normaaleiksi asioiksi, niillä ei ole mitään merkitystä sen rinnalla, että isän luona tällä hetkellä hyvä olla.

Silläkään ei ole merkitystä, että minun luona sitten käydään läpi osa ahdistavista asioista, koetaan ja näytetään pelot, suru ja muut tunteet, joita ei isän luona ole luvallista kokea ja näyttää. Minun kuormituksella ei ole jälleen mitään väliä, minun pitää kestää ja isä saa raivota lapsilleen mielinmäärin, se on kuulemma ihan normaalia. Minun ahdistuneisuus lasten asioissa ei taasen ole, olen kuulemma yliherkkä ja ylisuojeleva sekä muuten vain pipi päästäni, kun isä on asiat niin esittänyt,

Hän on ollut oikeassa, hän todellakin teki sen, minkä uhkasi. Osoitti olevansa erinomainen isä oikein äitinsä todisteluiden kera. Ja hienovaraisesti sitten molemmat kertoivat vihjaille, kuinka minä olen se ongelma, kuinka minä olen hankala ja epäterve ihminen. Sen leiman kanssa on elettävä nyt jatkossa, kuten myös senkin, että olen esittäytynyt valehtelijaksi itse puhuessani lasten minulle kertomia asioita.

Minulla ei ole muuta mahdollisuutta itselläni, kuin alkaa jälleen sama kulissienpito, kuin ennenkin, riippumatta siitä, onko se lasten etu vaiko ei. Minun on jälleen siirrettävä omaa toipumistani vuosilla eteenpäin, koska tätä peliä ei pelata kun toivutaan. Lasten isä siis käyttää elämästä sanaa peli, ja lainaan häntä, se ei ole omaa keksintöäni ja itseasiassa kuvaa hyvin exän ajatusmaailmaa. Hän on keksinyt pelin ja säännöt, joita hän muuttelee aina tarpeen niin vaatiessa ja ei muista kertoa muuttuneista säännöistä, olettaa että muut lukevat hänen ajatuksensa ja olettaa, että muut ajattelevat ja toimivat samoin kuin hänkin. Hän määrää, ja muut tottelee ja jos ei tottele, hän rangaitsee ja kostaa, koska hänellä on oikeutensa siihen. Muut eivät saa kuitenkaan toimia samoin kuin hän ja kosto tulee, jos joku erehtyy hänelle tekemään samoin kuin hän muille. Hänellä on myös oikeutensa hallita ketä tahansa ihmistä, josta on hänelle hyötyä. Hän pitää löysässä hirressä alamaisensa, antaa toivoa silloin kun joku uhkaa lähteä, kiristää narua, jos toivo ei enää auta ja aloittaa uhkaillen viemällä toiselta kaiken tärkeän ja saa satimeen tiedolla, hän urkkii ihmisestä jokaisen salaisuuden ja jokaisen asian ja käyttää myöhemmin tietoa hyväkseen uhkaamalla esimerkiksi paljastaa ihmisestä asioita, joita on luottamuksella kertonut. Sitten hän myös nöyryyttää, joskus ihan huvikseen ja yleensä niin, että saa ihmisen npyryytyksen pelossa olemaan kunnolla exän edessä. Vuosien jälkeen riittää enää palkkä läsnäolo ja ihminen toimii kuin robotti, automaattisesti oikein, kuten itselleni kävi. Ja hassua, en edes ymmärtänyt mistä oli kyse, en ennenkuin minulle alkoi muut ihmiset huomauttelemaan asioista ja merkeistä, ettei perheessämme ollut kaikki ihan kunnossa ja hienovaraisesti opin asia kerrallaan, että kaikki oli hyvinkin väärin, minua käytettiin hyväksi ja olin exän vallan ja hallinnan alla hyvin tiukasti. Ja kaiken ajan olin itse luullut, että vika oli minussa, kun en osannut käyttäytyä oikein, en osannut puhua ooikein ja olla hiljaa, kun en osannut tuntea oikein, jne. Kaikki oli minussa exän mielestä väärin, ja jos halusin jaktaa exän kanssa minun piti muuttua sellaiseksi kuin ex halusi. se oli kuulemma normaalia se. Ja minä hölmö uskoin ja luotin kaikeen mitä ex keksi minulle soopaa syöttää. Annettakoon anteeksi kovin nuori ikäni tuolloin seurustelun alkuun, en voinut tietää mistään muusta, hän oli kotoisin normaalista perheestä, johon nyt voin hyvin sanoa oman mielipiteeni, siinä exän lapsuuden perheessä ei tosiaan ollut mikään normaalia, jompikumpi vanhemmista on samanlainen kuin ex itse ja exän lapsuudenperheessä vallitsee edelleen samanlainen vallan ja henkisen kidutuksen todellisuus.