Nyt kun exän toiminta on todettu normaaliksi, monien muiden saamieni tietojeni vastaisesti, olen itse hyvin ristiriitaisessa tilanteessa.

Joudun pakostakin kyseenalaistamaan nyt nuo muut ihmiset myös? Miksi he ovat kertoneet minulle, ettei exän tominta ole normaalia ja ettei exän toiminta tue ollenkaan lasten hyvinvointia?

Miksi?

Miksi kaikesta epänormaaliksi luulemastani onkin tullut normaalia? Miksi minulle on kerrottu, että lasteni hyvinvointi on ollut vaarassa, kun olen antanut exän toimia vuosia kuten on toiminut? Kun se nyt ei sitten olekaan totta.

En ymmärrä ollenkaan, miten lapsen kuolemantoiveet esimerkiksi olisivat normaalia? Tai selittämättömät pelot ja alhainen vireystila tai haluttomuus nousta sängystä ylös aamuisin? Kun ennen niin iloiset ja virkeät ja omatoimiset lapset ovatkin enää varjo entisestä, vuosia ennen murrosikää, jolloin tuollainen on siis normaalia.

Miksi lapset ovat kertoilleet minulle tarinoita elämästään isän luona ja toiveistaan niiden tilanteiden muuttumiseen siellä, jotta isänkin luona olisi siedettävää olla?

Mitä lapset ovat saaneet itselleen kaikesta siitä valehtelusta sitten? Olen kylmästi kuunnellut, kysynyt jonkin epäuskoisen kysymyksen ja todennut, että asia pitää selvittää isän kanssa isäviikolla tai sitten olen ollut hiljaa ja pyytänyt lasta miettimään jotakin muuta ja keskittymään elämään oman viikkonsa kanssani murehtimatta.

Minun luona on köyhää, ei ole samoja asioita kuin isällään on, luksusta. Luulisi lasten siis nauttivan jo pelkän rahallisen edun nimissä isänsä luona olemisesta, ja kärsivän luonani, kun joudun toteamaan jokaiseen asiaan, ettei nyt ole varaa ja katsotaan sitä myöhemmin, josko saisimme säästettyä siihen ja siihen sitten.

Olen hämmentynyt siitäkin, että osa lapsista suuttuu minulle voimakkaasti, kun vastaan aina lapsen pyyntöön jäädä luokseni, että menee isäviikolle ja siellä on kaikki hyvin ja jopa paremmin kuin luonani, he ilmoittavat etteivät välitä niistä. Kummallisia lapsia tosiaan.

Sekin on normaalia kuulemma, että vanhemmilla on suosikkilapsensa, joiden elämä on parempaa kuin muiden sisarusten. Suosiminen ja eriarvoistaminen sisarusten kesken onkin normaalia ja olen oikeasti luullut ettei niin saisi tehdä. Olen oikeasti luullut, että sisaruksien välillä pitäisi olla tasa-arvo, niin ettei kukaan joudu kokemaan eriarvoista kohtelua jatkuvasti. Ainahan tasa-arvoinen kohtelu ei voi onnistua edes aikuisten välillä.

En voi olla miettimättä, sitä mmiksi lapset ovat valehdelleet minulle? En ole koskaan pitänyt siitä, että lapset puhuvat isänsä kodin asioista minulle, kun sieltä ei koskaan tule mitään hyvää. Hyvin harvoin olen saanut olla iloinen lapsen kanssa siitä, mitä isänsä luona on tapahtunut ja hyvin harvoin olen päässyt hymyilemään lapsen kanssa iloisista asioista ja vaikka kuinka olen kannustanut lasten yritystä ottaa isäänsä kontaktia, he joutuvat aina pettymään isäänsä ja sitten sitten pettymystäkin joudun kestämään. Onko se kaikki vaan sitten lasten teatteria ja hyvää neyttelemistä sitten?

Tämän kevään aikana olen ymmärtänyt, ettei lasten omakohtaisilla kokemuksilla isästään ole merkitystä, minun kokemuksilla ja vuosikymmnien tiedolla ei ole merkitystä. SIlläkään ei ole merkitystä, että isoimpien lasten kohdalla exän kiellot saada apua lapsille, olisi pelastaneet niin monesta asiasta ja saan olla hyvin kiitollinen, että lapset ovat hengissä ylipäänsä tänäpäivnä ja sille en mitään voi, että he tulevat tarvitsemaan jonkinverran yhteiskunnan voimavaroja elämässään aikuisina päästäkseen elämässään tapahtuneiden asioiden kanssa sinuiksi.

Minun virheeni aikanaan oli, että uskoin lähestulkoon kaiken exän puheista vielä tuolloin, ja osin itsekin sitten aloin noudattamaan samaa linjaa exän kanssa leimaten lapseni laiskoiksi, haluttomiksi jne. Kun kyse oli koko ajan mesennuksesta, ongelmista vanhempien väleissä sekä nyt jälkeenpäin (liekö vahetta sittenkin) isänsä vihan kohteeksi joutumisesta sekä isänsä pelinappulana olemisesta.

Aikanaan sain ohjeita miten toimia exän kanssa, niillä ei ole nyt mitään merkitystä. Kukaan ei ole kysynyt eikä ihmetellyt miksi mikäkin asia on sellaisella kontolla kuin se tänäpäivänä on.

Käsketään muuttua, ja kun itse olen muuttunut jo niin satoja kertoja toivoen exän käytöksen sillä muuttuvan ja kun mikään ei riitä exälle sitten kuitenkaan.

Olen kiitollinen siitä, että lasteni välit minuun on säilyneet ja olen iloinen siitäkin, että lapset ovat saaneet oppia tuntemaan isänsä riippumatta siitä, millainen hän on tai välittääkö hän lapsistaan ollenkaan. Olen luottanut eorsta asti siihen, että lapset itse tajuavat vanhempiensa erot ja siten myös sen, mikä on oikein ja mikä väärin elämällä itse kahden kodin arjessa. Niin on käynytkin, ilman että olisin sanonut heidän isästään yhtään mitään.

En voi sille mitään, että lapset ovat kokeneet? Pahaa oloa, jolle en ole voinut itse mitään. Olen voinut ainoastaan vaikuttaa omiin viikkoihini ja omaan itseeni sekä suhtautumiseen lasten isään .

Olen ollut omasta mielestäni kovin neutraali lapsille heidän isästään ja olen myös kysyttäessä yrittänyt kertoa hyviä asioita heidän isästään lapsille sekä sitten myös aina kehunut lapsille heidän isää ja erityisesti silloin, kun isä on oikeasti ollut kehumisen arvoinen. Olen toki joskus erehtynyt näyttämään suuttumukseni, saadessani lasten isältä ikävän tekstiviestin tai jonkin yrityksen hallita minua itseäni lasten kautta varsinkin eron jälkeisinä vuosina. Nykyisin osaan näytellä lapsille hyvin, että viesti oli jokin ihan normaali asioimisviesti ja he eivät kiinnitä huomiota niihinkään enää.

Minulle on puhuttu paljon avoimuudesta, siitä että minun pitää olla lapsille itselleen paljon avoimempi heitä koskevissa asioissa. Tämä siksi, koska lapst on olleet isänsä toimesta siinä lullossa, että me vanhempina kykenemme puhumaan ja keskustelemaan lasten asioista, mikä siis ollut täysi valhe. Ja tätä lasten luuloa isä on kyttänyt hyväkseen ja on monesti sitten voinut kertoa lapsille, että minä olen se hankala osapuoli ja minä en tee niinkuin on sovittu ja lapset on uskoneet, koska isä on sanonut niin, että me aikuiset olemme muka sopineet jotakin.

Ja olen nyt sitä toisenlaista avoimuutta opetellut lasten asioissa, niin että lapset tietävät itse, ne asiat, mistä sovitaan ja miten ja milloin. Olen oppinut sanomaan lapsille, että aikuisten pitää se ja se juttu sopia, kun jokin asia tulee lapsen suusta. Ja silloin myös vastuu on aikuisella, ei lapsella. Lapsen ei tarvitse toimia tiedonsiirtäjänä vanhempien välillä, kun sanon lapselle, että minä ja isä hoidetaan ja sovitaan tämä ja tämä asia.

Se onkin sitten jo ihan eri asia, voiko isän kanssa sopia asioista ja miten hommat siitä sitten etenee. Aina tekstiviestittely sitten venyy ja venyy ja ikävää tekstiä alkaa tulla isän puolelta min ulle, vaikka kyse onkin vain lapsen asioista. Mikään ei ole lasten isän kanssa yksiselitteistä, eikä helppoa.

Ja silläkään ei ole merkitystä, minun omaa hölmöyttä kuulemma, jos reagoin jatkuvaan isän kiusantekoon jotenkin, jos koen ikäväksi exän toiminnan minua kohtaan lasten asioilla. Minä en saisi niin kokea kuulemma, vikaa on minussa kun en vielä siedä yli kahdenkymmenen vuoden kiusaamisen jälkeen vielä vähän kiusaamista .

Koulukiusaaminen ei ole mitään exän kiusaamisen rinnalla. Ex on tosin jo alakouluikäisenä kiusannut muita, hän on ollut se pahis, joka on pelotellut pienempiään ja nyt olen ymmärtänyt miksi niin monet ovat exää kavahtaneet ja inhon väristys on kulkenut kasvoilta, kun olen kuullut exän kiusaamista ja olen luullut exän aidin puheiden perusteella exän olleen semmoinen kultapoika, joka nyt oli vaan vähän villi tapaus ja ihmetteli kovasti miksi opettajat eivät oikein pitäneet exästä ja se näkyi kuulemma sitten numeroissa ja kohtelussa myös. Kuinka exän äiti oli joutunut useampaan kertaan valittamaan opettajien käytöksestä hänen poikaansa nähden. No, ehkä olen kuullut ja vähintäänkin ymmärtänyt väärin näitä puheita. Ei semmoista ole koskaan puhuttukaan, kunhan vain tarinoin nytkin. Ihan kuten lapseni tekevät minulle. Se onkin sukulahjakkuus tuo tarinointi, joo.o.

Minun pitää nyt jatkossa alkaa työstämään sitä, miksi lapset kokevat tarvetta kertoa tarinoita minulle ja miksi he kokevat tarpeen valehdella minulle. Kun he eivät siitä ole tähänkään asti mitenkään hyötyneet kuten eivät ole hyötyneet siitäkään, että ovat ilmeisen taivasti osanneet näytellä omaa pahaa oloaan.

Olen miettinyt pääni puhki, mitä lapset ovat hyötyneet siitä, että ovat näytelleen pahaa oloa? Elämä minun kanssa on ollut samaa kuin ennenkin eli aivan samoin olen vaatinut heiltä normaalia suoriutumista normaaleista toiminnoista, ellei nyt sitten joitakin poikkeuksia vaikkapa sohvalla nukkumiseen ole saaneet, kun ovat pelänneet yksin omissa oloissaan ja ovat olleet ahdistuneita ja eivät ole saaneet parin tunnin yrityksen jälkeen unta omassa sängyssään.

Sekin on ollut esitystä lapsilta. Heillä on ollut niin valtava tarve vain nukkua sohvalla, koska se ilmeisesti kivaa ja aiemmin siis nukkua lattialla sänkyni vieressä, vain koska se kivaa esittää äidille ongelmia.

Lapsille on ollut ilmeisen kivaa myös rikkoa tahallisesti omia tavaroitaan, ja joutua ne sitten itse korvaamaan jotenkin ja jäämään ilman viikkorahojaan. Vain koska on ollut kivaa esittää pahaa oloa ja oikeuttaa vain oma halu rikkoa omia tavaroita ihan omaksi ilokseen ja itkeä sitten kun tuli tehtyä jotakin hölmöä, ihan vain esittämisen ilosta.

Onko lapsilla jokin tarve kiusata minua, äitiä valehtelemalla sitten? Onko he niin taitavia lukemaan minua ja huomanneet, että minä todellakin uskon kaiken mitä he minulle sanovat ja että voivat näin pitää minua surullisena. Sehän on ilmeisesti jokaisen normaalin lapsen tavoite, kiusata vanhempia ja toivoa, että vanhempi on surullinen ja huolissaan. Niinkö se menee?

Minun on luotettava asiantuntijoihin, he ekrtovat että lapsilla on hyvin asiat myös isänsä luona ja minun kokemat ongelmat lasten voinnissa sivuutettiin täysin. Minun on uskottava siis, että olen tulkinnut lapsiani todella väärin ja en todella tunne omia lapsiani ollenkaan.

On hirveän kamalan suuri työ nyt alkaa opetella omien lasteni tuntemusta uudelleen ja jollain lailla siihen vielä sitten opeteltava luottamaan lapsiinkin, vaan en voi nyt mitenkään tällä hetkellä luotaa siihen, että mikään mitä lapset minulle sanoo, olisi totta. se on kurjaa lapsille kuin itsellenikin. Mutta on se uskottava, kun ammattilaiset ovat todistaneet minun puheeni, siis jotka olen perustanut lasteni minulle kertomaan, vääräksi ja valheeksi.

Eli, kun olen tulkinnut väärin lasteni pahan olon kaikkineen oireineen, ja olen siis ollut väärässä, on minun alettava toimimaan toisin lasteni kanssa.

Paha olo on siis vain esitystä, joten osa lapsista on vain laiskoja ja mukavuudenhaluisia tyyppejä. Jotka haluavat tuhota ympäristöään ja valhetelvat viellä päälle. Eli tulevia nuorisorikollisia siis.

Jäänkö nyt odottamaan sitä ensimmäistä puhelua sitten poliisista ja lastensuojesusta kun tulevat nuoret laajentavat reviiriään? Ja jään odottamaan, koska saan itse turpiini ensimmäisen kerran yrittäessäni asettaa jonkinlaisia rajoja lapsille. Kuten on käynyt vanhimpien lasteni kanssa.

Vai mitä ihmettä sitten teen äitinä? passaan ja palvelen? Omatoimisuustaidot oppiikin sitten yhdessä yössä, heti kun omilleen muuttavat, niinkö se meneekin? Minä luulin, että lasten omatoimisuutta on hyvä tukea jo ihan pienestä pitäen ikätasoisesti, mutta olenkin ollut hyvin väärässä. Lapsen pitää olla palveltavana siihen asti kunnes tulee omaan kotiin muuton vuoro ja sitten käypi keiju, joka yhden yön aikana opettaa tuolle nuorelle ne tarvittavat taidot ja hups heijaa, nuori on yhteiskuntakelpoinen hupsista vaan. Mihin sitä vanhempaa sitten tarvitseekaan?

Luulin, että minulla olisi jonkinlainen näkemys omista lapsistani ja siitä miten heitä kasvatetaan ja ohjataan ikätasoisesti, olin kuitenkin väärässä. Hyvin väärässä ja nyt minun on jostain saatava oikeaa tietoa, koska esimerkiksi perheneuvolassakin ollaan näin ollen väärässä näistä lasten kasvatus ja tukemisasioista. Se palaute, mitä olen sieltä saanut tavastani olla äiti ja kasvattaja sekä minun oikean ja väärän kyky olen ilmeisesti ymmärtänyt jotenkin väärin itse, sillä olen luullut olevani oikeassa monissa asioissa ja olen saanut äitiyteeni ja kasvattajajuuteeni myös paljon miettisen aihetta ja olen sitten tullut pohdinnoissani ilmeisen vääriin johtopäätöksiin myöskin.

Olen aina tiennyt, että myös minä olen vajaa, en ollenkaan täydellinen minkään asian suhteen, itsekin olen vain ja ainoastaan ihminen ja kaukana täydellisyydestä. Minun virheeni on kuitenkin se, että olen hyväksynyt tuonkin asian osana inhimillisyyttä ja osaan antaa anteeksi niin muille kuin itsellekin. Virheetöntä elämää ei ole, mutta on virhe ollut opetella hyväksymään tuokin asia ja on ollut virhe myös antaa anteeksi itselleen oma inhimillisyys. Sekin on väärin.

Ennen siis tiesin jotenkin asioita lapsista ja kasvatuksesta jne. Nyt minun tietoni on murentunut virheellisiksi luuloiksi ja olen jälleen kerran uuden ihmettelyn edessä .Joudun aloittamaan oman äitiyteni jotenkin ihan alusta ja joudun kaiken miettimään ihan uudelleen, nyt kun tiedän että olen ollut väärässä monissa asioissa lasteni kanssa.

Nyt on siis myös koko äitiyteni heitetty romukoppaan, juuri se asia mistä olin niin iloinen, ettei ex päässyt siihen käsiksi ja nyt sekin on heitetty taivaan tuuliin ja hän onnistui murskaamaan viimeisenkin osan minun olemassa-olostani viranomaisten avustuksella. Hän todellakin teki sen, minkä luulin olevan suojassa.

Nyt minusta ei ole enää jäljellä yhtään mitään. Kaikki on poissa. myös äitiyteni.

Mikä sitten olen? Nimellisesti varmaankin edelleen äiti lapsille. Valheiden myötä kuitenkiin vedän johtopäätöksen, että en ole lasten silmissä kovinkaan kunnioitettava, koska minulle voi syöttää pajunköyttä niin paljon kuin sylki suuhun tuo.

Joudun siis miettimään, miten ihmeessä olen toiminut väärin lasteni kanssa, etteivät he kunnioita minua ja esittävät sitten kuitenkin kunnioittavansa arjessa minua suurestikin. Omituista ja ristiriitaista tosiaan.