Jälleen koittaa aika, ellei ihmettä tapahdu ja joudun muuttamaan.

On sopeuduttava muuttuviin elämäntilanteisiin. Koen huutavana vääryytenä monia asioita ja sitä, ettei sitten minun kohdalle esimerkiksi lasten isä voi joustaa, vaan pitää itsepintaisesti kiinni omistaan. Siis niistä lapsista, joiden osoitteen hän aikanaan sai itselleen, jotta hän sai pitää yhteisen kotimme itsellään. Minä joustin lasten parhaaksi ja nyt samaa joustoa isä ei tee lastemme parhaaksi. Se on huutava vääryys ja tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta.

Hitto soikoon, kaikki on ihan väärin ja vääryyttä ollut aina minun elämässä, harvoin mikään asia on mennyt kuten olisi pitänyt normaalisti mennä.

Sanotaan, että valintojen seurausta on koko elämä. Olisinko valinnut lasten isäksi kusipäätä, jos olisin tiennyt hänen olevan tuollainen ilkeä ja kaksinaamainen valehtelija ja huippuitsekäs psykopaatti, joka vain osaa näytellä kaikenlaista roolia tarpeen tullen?

Olisinko tehnyt yhtään lasta tähän pahaan maailmaan, jos olisin tiennyt tästä kaikesta? Tuskin. Tein valinnan, halusin perheen, lapsia. Jos nyt voisin valita, en tekisi tällä tietämyksellä yhtään lasta, keskittyisin vain itseeni ja omaan elämääni muista piittaamatta.

Sitä en voi nyt tehdä ja vuosien jälkeen koen sen olevan liian myöhäistä. Olen silloin liian kulutettu, käytetty yhtään mihinkään. Haikeana katselin ihmisten kirjoituksia venetsiasta, se on kiehtonut minua jostain syystä lapsesta saakka ja jälleen kerran ymmärsin, miten mahdotonta minun on koskaan matkustaa minneen. En pääse edes kotisuomessa lomalle, saati että voisin edes koskaan kuvitella lähteväni pidemmälle.

Kun ei ole tässä arjessa varaa hankkia edes passia itselleni. Koko elämäni tuntuu olevan huutavaa vääryyttä. Exän kiusanteko ja lasten valheet ovat vieneet lopunkin terveyden ja jaksamisen muuhun kuin kotiin ja äitiyteen. Pelkään, että jos tämä jatkuu vielä vuosia, mitä on minusta enää jäljellä, kun jo nyt olen ihmisrauniona. Yritän, toivon, petyn ja aina vaan toivon ja petyn ja yritän. kaikessa. Mikään ei riitä kuitenkaan, usein asiat menevät pieleen, harvoin saan kokea minkäänlaista iloa onnistumisista tai muista muille normaaleista asioista. En osaa edes haaveilla. Se on koettu niin turhaksi tavaksi pettää itseään.

Masennus hiipii jälleen sisään, tuo pahainen ankeuttaja. Olen oppinut elämään sen kanssa, koko ikäni. Olen myös oppinut hyvin peittämään sen muilta ihmisiltä, koska yleensä ihmiset eivät kestä semmoista ollenkaan. Olen oppinut jättäytymään pois ihmisten parista monista eri syistä ihan vain, koska en sitten myöskään itse kestä muiden normaalia elämää. Samoin joudun jatkuvasti kokemaan suurta häpeää kaikesta omassa elämässäni.

Lasten suuret juhlat, heidän omansa ja minun pitäisi kyetä olemaan iloinen heidän kanssaan. Olenkin ja olen myös onnellinen heidän puolestaan, heidän omista saavutuksistaan. Ja nyt kun jälleen pitäisi juhlistaa saavutuksia, lamaannun kokonaan. Lasten isä päätti mielivaltaisesti pitää juhlansa omassa kodissaan, jonne olen menossa sitten vieraaksi. Jo se tuntuu niin kurjalta. Olla vieras oman lapsen juhlissa. Jopa oma äitini tuumasi eräs päivä, ettei hän tahtoisi mennä sinne, koska siellä on niin hienoja ihmisiä. Siihen sanoin, että katkon välit lopullisesti, jos hän ei tule oman lapsenlapsensa juhliin. No, ei voi todeta, että mistäköhän osa minun ajatusmaailmasta onkaan peräisin?

Koen hirveän epäreiluna sen, että jouduin tämänkin lapsen juhlien maksumieheksi pelkästään. Nuorella ei ole itsellään varaa, olenhan elättänyt hänenkin elämää jo vuosia, vaikka asuukin omillaan. isänsä ei ole osallistunut mihinkään. Ja nyt, olen jo maksanut tämän nuoren juhlavaatteet, ym. asiaan liittyvät jutut. Samoin hoidin opintojen maksut, isä osallistui niihin silloin tällöin, jos ollenkaan yhtenä vuonna. Kuitenkin isä sitten samaisen lapsen kohdalla epärehellisesti haki rahat takaisin itselleen säätiöltä apurahan turvin ja kieltäytyi minulle antamasta lapsen nimissä hankittuja koulukustannuksiin ääh. Ja nyt sitten hoidan tarjoulujen kustannukset, teen kakkuja, maksan lapsen tekemät tarjoilut ja mitä isä tekee? Ei yhtään mitäänn, paitsi vaatii juhlat itselleen, omaan kotiinsa. Lapsi ehdotti kustannusten jakamista siinä kohtaa, kun hän luuli että isänsä joutuu maksamaan tarjoiluista niin ja niin paljon. Otin kynän käteen ja ynnäsin hänelle jo menneet kustannukset, sekä sitten tulevien tarjoiluiden kustannukset ja meni nuori ihan hiljaiseksi ja tuumasi, ettei tarvikaan. Oliko isänsä jo valittanut nuorelle, että tulee liiaan kalliiksi järjestää juhlat, jotka minä pääosin maksan?

Ongelmahan onkin nyt se, että jäljellä on 160 euroa ja sillä pitäisi saada yhdelle lapsista vielä juhla-asu, sillä samalla rahalla tehdä 50 henkilölle leipäkakut, sekä pientä suolaista purtavaa vielä sekä pari pikkuista kuivaa kakkua. Jollain pitäisi myös elättää normi arki, sekä kuskata lapset sinne ja tänne. Saan olla jälleen todella taitava tuonkin asian kanssa, että saan laskutkin tuosta summasta maksettua, 100 euroa tipahti viime viikolla postilootaan.

Tasan ei käy jälleen tuo talaudellisen tilanteen huomioiminen. isä maksaa kahvit, teet, limsat, kahvimaidon jakerman. Sekä salaattitarpeet ja pussin tuc-keksejä. Kun minä ja nuori sitten teemme kaiken muun, isälle ilmaiseksi. <ja sitten vielä ne tarjouluastiat jäävät isälle, niitä en saa pois sieltä mitenkään, eli pitää tarkaan harkita missä astioissa vien tarjoilut sinne isän luo. Hirveä stressi leipusten kanssa, ihan kuin ei muuta olisi ja omajaksaminen mietityttää, olen aina joutunut yksin kaiken tekemään, ilman kenenkään apua ja nyt kun on lasten kuskauksetkin hoidettavana, heidän muut asiansa, niin pelkään, etten edes jaksa alkaa leipomaan. Ja mitä sitten, tarjoanko ei oota.