On kuulema aika pahan näköiset ruhjeet lapsella edellisen onnettomuuden seurauksena, samanlaiset kuten viimeksi ja tämän kertoi minulle lapsen opettaja puhelimessa. Isä ei ole minulle asiasta informoinut, vain lapsi itse vähätellen vammojaan. Itse en ole koko lasta nähnyt, paitsi sitten illalla ja mietin, kuinka vakavat vammat tällä kertaa ovat, viimeksi olisi pitänyt lapsi viedä lääkäriin, en vienyt, koska luotin lasten isään aikuisena ja vanhempana ja jäihän siitä sitten lapselle kuitenkin jalkaan virheellinen asento.

Onko tämä nyt oikein ? Kysynpähän vain näin itsekseni.

Isälle oli annettu ohjeeksi infota myös minua, mikäli lapsille sattuu jotakin hänen viikoillaan, isä ei ole infonnut minua. Opettajan soitto sai minut jälleen miettimään, onko se opettajan tehtävä kertoa minulle sitten, että lapsella on käynyt tapaturma isänsä luona ja jos lapsi ei olisi minulle kertonut, en olisi ymmärtänyt opettajan puheesta mitään.

Jäin epävarmuuteen lapsen puheista, oliko isä tapahtumahetkellä mukana, vai oliko lapsi yksin tapaturman sattuessa? Siihen en saanut lapselta vastausta.

On todella kurjaa miettiä, että onneksi ei käynyt pahemmin. On kurjaa miettiä, kuinka tuollainenkin olisi helposti vältettävissä, ainakin kun lapsi harjoittelee. Suojavarusteet eivät nyt liikoja rasittaisi isän taloutta, tai isä katsoisi edes, ettei lapsi harjoittele shortseissa ja t-paidassa, kuten olen nyt nähnyt videolta, miten homma tapahtuu. Isää ei vain kiinnosta lapsen terveys ja turvallisuus, isä ei osaa ennakoida vaaranpaikkoja, vaan laittaa lapsen harjoittelemaan ja sitten kun tapaturma sattuu, vahingot on suurempia ja ilkeämpiä ja kivuliaampia. Mutta, niin pitkälle lasten isän ajatus ei riitä näköjään.

Lapsella on isän luona kaikki hyvin, minun pitää luottaa siihen, että isä toimii sovitusti ja hoitaa aikuisen velvollisuudet. Juu, niinhän hän tekeekin, jooo. Hyvin voin luottaa, oikein hyvin. Vaiko valehteliko lapsi ja opettaja nyt minulle sitten ja molemmat puhuivat mitä sylki suuhun tuo? Mitään ei ole tapahtunut, koska lapsten isä ei ole infonnut minua.

No, lapsi on sentään hengissä ja luut ehjinä, toivottavasti.

Mitä jos isä onkin kovistellut lasta, sekin olisi mahdollista. Isä olisi itse hermostunut lapseen ja tehnytkin vammat itse lapselle? Se olisi todellakin mahdollista ja lapsi itse sitten kertoo, että hän aiheutti vammat itse tapaturmaisesti.

No, tämäkin mahdollisuus on olemassa, koska nyt isällään olisi hyvä syy kostaa myös tälle lapselle. Isä tietää nyt lapsen kertoneen minulle isän luona tapahtuneista asioista ja on hyvin vihainen tuolle lapselle, vaikka virallisesti lapsi nyt onkin valehdellut ja sepittänyt tarinoitaan huomion toivossa.

Tästäkin ominaisuudesta taisin kertoa niille ihmisille, joiden luulin auttavan lapsia. Kuten myös siitä, miten isä aloittaa sen hyväisäesityksen ja todennäköisesti se menee läpi. Ja niinhän siinä kävikin. Ei ole herännyt lapsista lastensuojelullista huolta, joten päättivät sitten lopettaa koko touhun. Ja nyt aika näyttää, miten tässä jälleen käy, pahaa pelkään, että huonosti.

Pelkään kesää, sitä kuinka vastuuttomana isä toimii lasten kanssa ja isä itse myös kehoittaa lapsia toimimaan esimerkiksi vaarallisesti ja oman turvallisuuden ja terveyden vaarantaen monissa asioissa. Ja siinähän sitten sattuu aina jotakin, ja yleensä isän ohje on ollut jo tähän asti, ettei äidille saa kertoa mitään. Tai kenellekään muullekaan. Tässä kohtaa ihmettelen sitä exän uuden vaimon osuutta asioihin, eikö hänkään uskalla puuttua exän järjettömiin juttuihin, vai onko hänkin jotenkin niin typerä, ettei ymmärrä enää mikä oon normaalia ja mikä ei. Ei varmaankaan, sillä ex on hyvin taitava naamioimaan toimintansa leikiksi, kunhan hän vain vähänleikkii ja silloin muiden pitää nauraa, vaikka toinen roikottaisi lasta vaarallisen jyrkänteen yllä. Silloin pitää nauraa mukana ja toivoa, ettei käsi lipeä ja ettei lapsi pääse putoamaan muka vahingossa. Kuten aikanaan, en ole koskaan ennen nähnyt kenenkään niin jäykistyvän kuin oman lapseni, kun isä piti jalasta kiinni ja roikotti kallionjyrkänteeln yli lasta pää alaspäin. Lapsen isä  katsoi minuun kysyvästi, en saanut enää sanaa suustani, pienet lapseni katselivat vierestä ja yhdelle lapsista tuli paniikki ja itse pyysin exää tuomaan lasta viereeni, hiljaa ja hitaasti anoen. Ex vain nautti siitä, että näki kauhun kasvoillani, kuten niin monesti ennenkin, hän nautti siitä, miten lapsi hänen käsissään jäykistyi täysin liikkumattomaksi roikkuessaan pää alaspäin ja katsellen pudotusta ja sitten sulkien silmät tajutessaan mihin hänet oli nostettu. Se oli viimeinen kerta, kun suostuin exän kanssa lähtemään minnekään, missä oli vastaavat olosuhteet. Oikeastaan viimeinen kerta, kun ylipäänsä enää suostuin hänen kanssaan pois ihmisten ilmoilta. En uskaltanut enää lähteä hänen kanssaan kahden yhtään minnekään, missä oli edes jonkinlainen mahdollisuus saattaa lapset vaaraan. Sairasta, mutta exälle normaalia. Hän on hyvä isä ja osaa ajatella lapsen parasta ja lapsen etua ja kasvua ja kaikkea muuta. Nyt se on uskottava, kun kerta muutamien tapaamisten jälkeen näin on työntekijät todenneet. Näillä menneillä asioilla ei ole ollut mitään merkitystä, kuten ei ollut silloin aikanaan eron jälkeen.

Olen nyt vasta lukenut, miten useampi lapsi on päässyt hengestään tuollaisen sairaan ihmisen välinpitämättömyyden vuoksi tai tuollainen ihminen on itse jotenkin ollut edesauttamassa sitä, että lapselta ikäänkuin vahingossa lähtee tapaturman seurauksena henki tai ei kykene huomioimaan vaaranpaikkoja. Lasten isä toimii ja tekee myös samoin, hänelle se on leikkiä, jota ainakaan minä en ymmärrä. Olen kuulemma tosikko ja ilonpilaaja ollut. Kenen ilon? Kun kenelläkään muulla ei ole ollut hauskaa niissä hetkissä, kuin exällä itsellään.

No, on se uskottava, kun sanotaan että exän toiminta aikuisena on normaalia. Minä olen väärässä ja olen exän sanojen mukaan ylihuolehtiva. On siis normaalia esimerkiksi roikottaa lapsia korkealla jalasta väärinpäin ja se on normaalia isän ja lapsen välistä leikkiä, vähän ehkä rajua mutta normaalia.

Ajatella, kuinka olen elänyt väärässä luulossa monia vuosikymmeniä. Veneen kaatamiset lasten ollessa uimataidottomia ja ilman pelastusliivejä onkin vain hauska leikki, kun monta lasta meinaa hukkua aallokkoon ja isä menee kaiken päätteeksi vielä kaatuneen veneen alle piiloon ilmataskuun ja on siellä niinkauan, että lapset ja minä huolestutaan, missä on isä. Ja samalla siis isommat lapset pelastavat pienempiä vedestä pois niin, että jalat ylettävät pohjaan ja minä itken ja huudan kuin syötävä, koska tilanne oli tuolloinkin aivan käsittämättömän sairas. No, mutta itse olen outo, kun en ymmärrä tuollaistakaan leikkiä kenenkään taholta.

En tahtoisi näitä muistella ollenkaan, mutta näköjään jäälleen on tilanteita, jolloin muistot levähtävät silmille. Minun ajatuksena oli kirjoittaa ihan muuta, mutta nyt tuli jälleen pätkiä menneisyydestämme, kauhun hetkistä, joita ex aiheutti koko porukalle. No, ex on muuttunut mies tänä keväänä, hän on erinomainen isä, kuten sanoikin halauavansa todistaa asian. ja nyt se on tehty.

Olen hyvin vihainen itse. Lapset on jälleen kerran saatu hiljaisiksi. En tiedä, kuinka isä tänä päivänä tekee lapsille, että ex saa heidät vaikenemaan ja lapsetkin esittämään, että heillä on kaikki hyvin isän luona. En tiedä, millä keinoin hän tänä päivänä hallitsee lapsia, mitkä ovat hänen uhkailunsa ja kiristyksensä tänään. Jotakin on kuitenkin ilmoilla jälleen, koska yksi lapsista on ollut kovasti huolissaan minusta ja on kysellyt nyt kovin tarkalla korvalla mitä teen ja miten minä voin jne.

Onkohan isä nyt sitten alkanut uudelleen sen lapsille valehtelun minusta ja antanut lasten ymmärtää minusta asioita, mitkä eivät ole totta ollenkaan. Sitä en nyt sitten enää saa tietää, voin jälleen vain vastata lapsen käytökseen minua kohtaan, kuten olen ennenkin tehnyt. se ei vaan ennen riittänyt, lapset kokivat minua kohtaan paljon kaunaa ja vihaa isänsä puheiden vuoksi ja sain kärsiä siitä, samoin kuin lapset itse aikanaan. Ja silloinkaan en saanut lapsille apua, minun piti yksin pärjätä lasteni kanssa.

Olin jonkin aikaa pahinta painajaistani sen kokemuksen kanssa, ettei kukaan uskonut mitä minä sanoin, kun asiat näyttäytyivät työntekijöille toisin, kun lapsilla ei ollut hätää isän luona ja isä vielä hienovaraisesti osasi sukunsa avulla vihjailla minun mieenterveyden ongelmista, niin kuin hän on aina tehnyt ja saanut ihmiset uskomaan hänen tarinansa ja kukaan ei ole tullut minulta kysymään minun näkökulmaa asioihin. nyt kysyttiin, ja mikä oli lopputulos? Suuri ristiriita kaikissa asioissa isän kertomuksen ja minun kertomusten välillä. Ja sitten todettiin myös lasten valehdelleen minulle vuosikausia isänsä luona tapahtuneista, joten nöyryytyskin tuli ikäänkuin kaupanpäälle.

Ja nyt on jälleen yksin pärjättävä. Lapset eivät todellisuudessa saaneet kuin hetken helpotuksen elämäänsä isän luona ja kohta alkaa jälleen isän kosto, joka on odotettavissa jollakin tapaa, ihan kuten aina ennenkin. Pelkään pahinta ja toivon parasta, toivossa oli ennen hyvää elää, enää en edes toivo, koska tiedän, ettei mikään ole todellisuudessa muuttunut isän toimissa. Päinvastoin, hänellä on nyt paremmat ns. aseet kuin pitkiin aikoihin esimerkiksi minun kiusaamista varten.

Minun pitäisi nyt yrittää jatkaa elämää normaalisti, välittämättä siitä, mitä isä tekee lapsille tai minulle. Kaiken lisäksi minun pitää luottaa lasten isään, että hän aikuisena on kykenevä huolehtimaan lapsista. Joo, he ovat hengissä vieläkin.

Yhteistyön vanhempien välillä työntekijät totesivat mahdottomaksi, syyllistettyään ensin minut isän kirjoituksista ja siitä, etten ymmärrä epäselvää kirjoitusta tai en osaa lukea isän ajatuksia. Kun en ymmärrä, mitä isä tarkoittaa kirjoituksillaan. Kun isä jättää asiat kesken ja epävarmoiksi sekä nyt kun jokin asia on onnistunut kerran, työntekijät olettavat sen toimivan jatkossakin samoin. Minkä itse tiedän toisin. Isä unohtaa kohta kaikki sopimukset ja kohta jälleen väännetään kättä monista asioista.

Vielä olisi vuosikymmen jaksettava, pitää omaa puoltani ja pitää lasten etua isän toimiessa mielivalloin, Nyt isällä on kuitenkin oikeus niin toimia, ja se leivästi sanottuna aiheuttaa ihan pientä vihaa minussa.

Lasten isän vuosikausien väsytystaistelu minua vastaan alkaa olla loppusuoralla, olen niin halkeamispisteessä kaiken tämän vuosia jatkuneen näännytyksen kanssa, ja pahaa pelkään, mitä sitten tapahtuu, kun itselläni loppuu voimat kokonaan. Minun ei auta kuin luovuttaa, vaikkei se olekaan enää sitten lasten etu.

Minkä sille kuitenkaan voin, että minunkin voimani ovat kovin rajalliset, tai näin vuosien jälkeen ne on kyllä olleet uskomattomat. Nyt kuitenkin olen siinä ja siinä, etten todella jaksa enää yhtään enempää kiusaa, mistään. Tahtoisin joskus elää kuten normisti eletään, toimia kuten normisti toimitaan.

En jaksaisi aina miettiä, miksi ja mikä on exän seuraava siirto minun tai lasten suhteen. En aina jaksaisi olla huolissani lapsista, en aina jaksaisi olla vastaanottamassa lasten pahaa oloa, kun en ole sen takana, paitsi siis exän mielestä ja hänen näkemyshän on, ettei lapsilla ole mitään pahaa oloa, että se on minun kuvitelmaa sekin. Ja sitten kun ex on vieläpä estänyt lasten avun saannin esimerkiksi perheneuvolassa ja minun pitää yksin selvitä lasteni asioiden kanssa.

Pää kylmänä, niinhän sitä sanotaan. Jos ei jotain asiaa voi muttaa niin se pitää hyväksyä. ja minun pitää hyväksyä se, että lapset ovat jaktuvasti alttiina vaaroille, henkiselle ja ruumiilliselle kaltoinkohtelulle, manipuloinnille ja kaikelle ikävälle. se on asia, mihin en voi vaikuttaa, en vaikka lapset kuinka pyytäisivät minun apuani. Sitä he eivät saa, koska isä kieltää kaiken ja saa lapset tarpeen tullen kokemaan myös, että isähän onkin mukava, kiltti. Juu, niin halutessaan ja se on normaalia sekin.