Ahdistus kasvaa, mitä lähemmäs päästään koulujen loppua. Koulun loppuminen tarkoittaa sitä, että minun rahoista muistetaan opettajia, se on kertakustannuksena suuri menoerä, ja kun koulu loppuu aina minun viikoilla, minä maksan kukkaset opettajille. Sekin on huutava vääryys ja tänäkään vuonna ei oikein olisi varaa semmoiseen, varsinkin kun juhlat laittavat koko talouden miinuksen puolelle.

Ei ole reilua ei, ei ole koskaan ollutkaan. Olen työkyvytön, elän yhteiskunnan avun varassa ja koen nöyryytystä jo muutenkin jokainen päivä tuon vuoksi. saan ristiriitaista viestiä joka taholta tai koen niin. Voihan se nyt sitten olla että, koen väärin,, kun toinen taho sanoo toista ja toinen toista ja kolmas vielä oman mielipiteensä.

Vuosi takaperin masennuin kovin, pitkään jatkuneen exän kiusaamisen ja lasten hankalien tilanteiden vuoksi romahdin. Kuten yleensäkin, romahdan hyvin pienistä asioista ja yleensä pääsen niistä sitten kyllä takaisin jaloilleni muutaman viikon kuluessa viimeistään. Vosi takaperin en sitten enää päässytkään jaloilleni, exön kiusaaminen sai ihan uusia käänteitä kaikissa muodoissaan. Ja lapset kärsivät todella paljon myös.

Kuinka paljon ihmisen pitää sietää, ennenkuin saa luvan kanssa olla epätoivoinen tilanteeseen, jolle ei itse mahda mitään ja on kuitenkin elettävä elämää päivästä toiseen? On huolehdittava käytännössä yksin lasten hyvinvoinnista ja otinen vanhempi vain tekee kaikkensa, jottei lapset voisi voida hyvin hänen edes sitä tajuamatta?

Viranomaisetkaan eivät voi auttaa, ei ole olemassa sellaista tahoa, joka antaisi apua meille vanhemmille, jotta kiusaaminen loppuisi lasten isän taholta. He nostivat kädet pystyyn ja sanoivat, vaatien, että meidän vanhempien pitää jotenkin lopettaa "riitely" lasten asioissa ihan kuten vuosia sitten. Minun kohdalla se tarkoitti alistumista, sitä että ex määrää ja hallinnoi kaikkea niin, etten kyennyt itse elämään elämää. Minun kohdalla se tarkoitti jatkuvaa päivystysvalmiudessa olemista, jatkuvaa huolta lapsista ja tiukkaa rajojen pitämistä ja niistä sopimuksista kiinni pitämistä, mistä olimme päässeet yhteiseen ymmärrykseen, kuten siitä, ettei ex voi suunnitella itse tai sukulaisten avulla lapsille matkoja ja muuta menoa minun viikoille ja sama toisinpäin esimerkiksi. Minä myös lasten hyvinvoinnin turvaamiseksi olen joutunut maksumieheksi miesystävän kanssa lasten tarpeissa ja arjessa niin, että kustannan lasten elämän hyvin pitkälle myös isän luona. Joka taas käytännössä on tarkoittanut sitä, ettei meillä aikuisilla ole varaa esim. vaatteisiin, ei ruokiin lapsettomilla viikoilla, ei mihinkään, mikä maksaa rahaa. Eli käytännössä kaikki harrastukset on pitänyt jättää pois, kuten myös kaikki ylimääräiset menotkin ja ajelut.

Olisihan se kivaa harrastaa jotain, mutta siihen ei ole yksinkertaisesti varaa, kun pitää lasten asioihin käyttää kaikki rahat. Niinhän sitä normaalisti aikuinen tekeekin, että kykenee siirtämään omat tarpeet lasten tieltä. Sitä en tiedä, mikä on se määrällinen aika, itse olen nyt siirtänyt kohta 20 vuotta omia tarpeitani lasten edun tieltä ja loppua ei ole näkyvissä.

Samoin on miesystävä joutunut tekemään, vaikkei hän ole missään nimessä taloudellisessa vastuussa minun ja exän lapsista. Silti hän levittää kukkaronnyörejä kiltisti ja aina tarpeen vaatiessa ja kieltäytyy itsekin omista tarpeistaan lasten edessä. Se on jotenkin väärin, koska ex sitten kieltäytyy itse lasten tarpeista ja rahaa hänellä löytyy ennenkaikkea itseensä ja kulissien ylläpitämiseen.

Olen usein miettinyt, tietääkö exän nykyinen vaimo ollenkaan sitä, millaisen persoonan kanssa hän on mennyt naimisiin? Vai kykeneekö ex todellakin vielä vuosien jälkeen esittämään vaimolleen hyvää ja rakastavaa perheenisää? Tosin, jos kaikki syy on ollut minussa, että ex on käyttäytynyt niin huonosti minua ja lapsiaan kohtaan asuessaamme yhdessa ja sen jälkeen, niin eikö olekin perusteltua ja lasten etu, että minä häviän maailmasta pois, niin exä saa rauhan elää onnellisesti ja hyvin hoitaen lapsiaan? Nyt kun kaikki on todettu hyväksi siellä exän luona niin, mikä minua enää estää poistumasta tästä maailmasta?

Lapsilla on hyvä olla isänsä luona, mihin he kurjaa äitiään tarvitsee sitten, kun eivät minua kunnioita valehdellen päin naamaa minulle vuosikausia?

Kun kerta olen exän pahoinvoinnin syy niin haluan vain kaikille pelkkää hyvää ja silloinhan se kaikkien hyvä on, että minä katoan pois kaikkien elämästä.

Olen luullut, että olen tärkeä lapsille ja nyt kun sitä en ole, minulla ei ole yhtään syytä elää tässä maailmassa. Lapset ovat olleet minua kohtaan vain lojaaleita, kun eivät ole kehdanneet sanoa minulle suoraan asioita, että olen huono ja epäkelpo äitinä ja sitten he ovat vielä valehdelleet ja puhuneet perättömiä minulle, ikäänkuin itseään viihdyttääkseen.

Olen luullut tuntevani, että lapset välittävät ja kokevat minut äitinä tärkeäksi ja sehän ei nyt sitten ole ollenkaan totta, he ovat esittäneet tai olenkin itse kuvitellut ja vain luullut niin.

Miesystävä ei välitä, sen jo tiedänkin hänen käytöksensä perustella. Hänellä on jokin ihme motiivi olla kanssani, ja se ei ainakaan ole rakkaus tai välittäminen.

Oman äitini kanssa suhde on myös ongelmallinen, hänkin vihaa nykyisin minua kovin paljon, kun en enää ole miellyttämässä ja tekemässä hänelle palveluksia.

Sisarukseni ovat hekin antaneet omilla käytöksillään minun ymmärtää, etten kuulu heidän elämäänsä. Ja sukua minulla ei ole enää. Yhteydet on katkenneet. ystäviä ei ole. pari tuttua ja heidnäkin kanssaan yhteydenpito on mitä on.

Omaa elämää ei ole, ei ole työtä, ei jaksamista ja kun äitiydeltäkin on juuri vedettu pohja pois, mitä jää jäljelle? Ei mitään, ei kerrassaan mitään.

Minulla ei ole mitään järkevää syytä olla enää olemassa. Tulevaisuus näyttää yhtä synkältä, kuin mikä tämä hetki on ja siihen ei ole muutosta näkyvissä. Olen todellakin niin yksin tässä elämässä, se on hyvin kurjaa sietää jokapäväisenä olotilana.

En jaksa enää itsekään ymmärtää itseäni, olen joskus hyvin harvoin yrittänyt jakaan tuntemuksiani ja näkemyksiäni omasta elämästäni ja kokemuksistani ja ne tyrmätään täysin, kukaan ei halua edes kuunnella sitä mitä koen ja kellään ei ole minkäänlaista nähdä minun kokemustani asioista, kukaan ei kestä sitä.

Yksi ammattilainen on sanonut niin lastemme tilanteista ja sitten toiset sanovat toista samoista tilanteista. Olen tehnyt väärin, kun olen noudattanut neuvoja siitä, kuinka toimia hankalan lasten isän kanssa lasten edun mukaisesti. Joudun kyseenalaistamaan senkin tahon, jonka pitäisi kaikella kunnioituksella tietää, mikä on lasten parhaaksi ja lasten etu, vaan, ilmeisesti niin ei sitten olekaan.

Minulla on hyvin typertynyt olo tästä keväästä. Koko elämästäni itseasiassa. Miksi minulla on sitten ollut ja on koko ajan huoli lasten hyvinvoinnista isän luona, jos siellä on kaikki hyvin? Miksi en voi edelleenkään luottaa siihen, että siellä on mukamas kaikki hyvin ja isä osaa toimia vastuullisena vanhempana? Kun tiedän sen totuuden, kun tiedän millainen lasten isä on todellisuudessa, kun ovet menevät kiinni ja säppiin, kun ulkomaailma sulkeutuu ja alkaa se neljän seinän sisäinen helvetti.

Tämäkin lapsen lääkärin tarve ja isän toiminta hoidon viivyttämiseksi olisi jo toisessa perheessä ollut lastensuojelilmoituksen paikka, mutta isän kanssa se onkin nyt normaalia toimintaa ja hyväksyttää, onhan isä niin vastuullinen, ainakin omasta mielestään. siinäkään ei ole mitään epänormaalia, että isä kyseenalaistaa lääkärinkin muttei kuitenkaan osaa hoitaa lapsen tarpeita asianmukaisesti, vaikka kertookin kaikille, että niin on toimittu ja kuten jo aiemmin koin, isä syytti minua omista ongelmistaan ja hoidon viivästyttämisestä viimeksi samaisen lapsen terveyden kohdalla, kertoi minun tekemiset lapsen kohdalla omina tekoinaan ja kertoi omat tekemättömyydet minun teoiksi.

Isä siis käänsi jälleen mustan valkoiseksi ja kukaan ei usko minua, sitä kuinka yritän kertoa kerta toisensa jälkeen totuutta, puolustautua isän valheilta vastaan. Ja kukaan ei usko minua, ja nyt vielä vähemmän kun lapset on todettu valehdelleen minulle.

Vuosikausia olen yrittänyt hakea apua ennenkaikkea lapsille, ja itsellenikin nyt sitten viimein, kun vuosi sitten romahdiin ihan täysin. En olisi kuitenkaan saanut romahtaa, se oli minun virhe. Minun olisi pitänyt jaksaa vielä, vuosia lasten isän järjettömyyksiä arjessa ja kiusantekoa lasten avulla ja heille.

Isällään on nyt kaikkien lupa kiusata lapsia, jättää heidän tarpeensa huomioimatta ja jatkaa omia sairaita touhujaan ihan rauhassa. Loistavat näyttelijän taidot menivät viranomaisissa läpi heittämällä, ja minusta tuli ilkeä, mustamaalaava katkera äitihahmo, joka on vieläpä päästään vinkasahtanut.

Elän pahinta painajaistani, joka tuli jo silloin kun ensimmäisen kerran yritin asiallisesti erota lasten isästä hänen alkaessaan sen minun kyykyttämisen ja hallinnan kaikin eri keinoin. Jo silloin lasten isä kertoi, kuinka hän äitinsä kanssa pitää huolen, että minä en koskaan tule voittamaan tätä taistelua exän sanoja jälleen lainatakseni.

En ole taistellut, olen ajanut lasteni hyvinvointia ja lasteni etuja. Niillä ei ole ollut mitään tekemistä minun kanssa, ei minun elämäni kanssa, paitsi tietenkin niin, että olen joutunut kaikesta luopumaan pakon edessä.

Minulla ei ole halua jatkaa enää tätä elämää, ei tällaisena. Luulin ja kuvittelin itsekin aikanaan, että eron myötä myös lasten elämänlaatu paranee, kun aikuiset pääsevät omilleen ja lapset saavat kaksi rakastavaa vanhempaa, joiden ei tarvitse riidellä joka asiasta. Miten on käynyt?

Edelleen joka asia aiheuttaa suuren haloon, riippumatta siitä, miten yritän asiaa hoitaa tai huolehtia lasten edun mukaisesti. Tasapainoilu on ollut hyvin uuvuttavaa ja enää jaksa tasapainoilla.

Olen täysin loppu lasten isän kanssa. Olen täysin loppu tähän kaikkeen hanakaluuteen, joka on lapsia kohdannut elämässään. He puhuvat minulle toista ja sitten puhuvat viranomaisille toista, joten miten ihmeessä voin enää tietää, ketä uskoa ja mihin uskoa. Vuosikausien omat ristiriidat lasten isän kanssa ja lasten puheet höysteenä siitä, että he toivovat muutoksia meidän väleihin sekä heidän kokemuksiin isänsä luona ja nyt mitään semmoista enää olekaan ongelmana. Vuosien lasten kokemukset hävisivät taivaan tuuliin muutamassa kuukaudessa, se on jo ihme itsessään. Silti, se ei poistanut ongelmaa asioista minun ja lasten isän välillä.

Kun yhteistyö ei toimi ollenkaan, se ei toimi. Tai toimii sitten kun isä saa tehdä mitä lystää välittämättä lastensa edusta hyvinvoinnista, kun minä kannan yksin kaiken vastuun lapsista ja isä noukkii risunat pullasta. Olen siihen niin väsynyt itse. Äitiyden kokemus on hirveä, huoli on kova ja mitään huoltahan ei ole todellisuudessa sitten olekaan, kaikki on kadonnut muutaman kuukauden aikana ja lapset nauttivat nyt yhtäkkiä elämästään myös isän luona, se onkin hyvä.

Menneellä ei ole väliä, nyt on kaikki hyvin ja kuinka pitkään? Ei sitä tosiaan kauan kestänyt, kun jo erimielisyys lapsen lääkäristä alkoi. Lapsen edulla ei ole väliä, tärkeää onkin miten hyvin isä hoitaa velvollisuutensa. Isä katsoo nyt lapsen parhaaksi, että lapsi kärsii ja silloinhan se onkin oikein. Syyttävä sormi syyttää sitten minua, kun en ole itse toiminut ajoissa, vaikka olenkin kehoittanut isää viemään lapsen lääkäriin ja minun pitää vain nyt luottaa lapsen ollessa isän luona, että isä osaa kantaa vastuunsa. Ja sitten kun ei osaa, minun syy, minun vika, kun en hoitanut lasta isäviikolla lääkäriin.

Miks lapsi puhuu minulle kivuistaan muttei isälleen, kun isä on vakuuttanut kuitenkin, että lapset kertovat hänelle ongelmistaan ja hän heille. Miksi? Mit luottamusta sellainen on, ettei lapsi kerro isälleen kivuista?

No, olen tässäkin asiassa väärässä. Olen turhaan huolissani. Isä saa toimia eritavoin kuin yleensä vanhemmat toimivat ja siinä ei ole mitään väärää tai pahaa. Lasten isä on esittäytynyt nyt erinomaiseksi ja lapset on tämän myös vahvistaneet kertomalla myönteisiä asioita kysyttäessä myönteisiä asioita isästä.

Miksi lapset on sitten kertoilleet tarinoita isän luona tapahtuneista asioista ja isän mielipuolisesta käytöksestä minulle ja toivoneet minun voivan heitä jotenkin auttaa?

Paljon ristiriitaa, kuten myös siinä miten isä on kertoillut omia näkemyksiään, jotka ovat täysin ristiriidassa minun näkemysteni kanssa. Tämän johdosta oletan nyt, että minun kokemukseni asioista ovatkin olleet jotenkin virheellisiä, oikea onkin väärää ja päinvastoin. Se, mitä olen luullut oikeaksi onkin väärin ja toistepäin.

On vain oikeaa, että saa vaarantaa lapsen turvallisuuden, on ihan normaalia vaarantaa jopa terveys lasten isän kohdalla. Itse en voi sanoa ääneen edes kissaa, kun se väännetään isän suussa niin, että kissa on vaarantanut lasten terveyden. Edellinen oli nyt keksitty esimerkki, vaikka se voisikin olla ihan hyvin olla totta.

Aikanaan isä teki minusta lastensuojeluilmoituksen ,kun vanhin lapseni luki kirjaa reilu kymmenen vanhana, hän minulta kysyi sitten mitä tarkoittaa itsemurha, koska kirjan esittelytekstissä mainittiin kyseinen sana. Selitin lapselle ja hän vielä empi, haluaako sitten lukea ollenkaan kyseistä kirjaa, joka oli koulun suositusten listalla. siitäkös isä innostui kuulleessan lastensa suusta omalla viikolla mitä äiti oli lapselleen puhunut ja isä väänsi asian niin mielessään, että minä suunnittelin itsemurhaa. Oli myös vaihtopäivä, ja söimme tuolloin viimeisen aterian sille viikolle ja se oli sitten isälle piste iin päälle ja soittoa tulikin sitten perään minulle. samoin perustein isä on tehnyt perättömiä ilmoituksia useampia, kuten myös muita ilmoituksia.

Itse en ole lasteni puheiden perusteella moiseen viitsinyt ryhtyä, koska lasten puheet on olleet lasten puheita ja tiedostan tuon, että lapset ovat ymmärtäneet väärin, kuulleet väärin, toivovat jotakin jne. Olisko aikanaan pitänyt? Ei, koska silloinkin asiat olisivat kääntyneet vain minua vastaan, kuten nytkin kävi tämän kevään aikana. Edes lasten pahoinvointi ei ole ollut riittävää, jotta minua olisi kuunneltu ja kyselty. Joten sen vuoksi olen myös tulkinnut lasteni pahoinvoinnin väärin.

lapsella on siis moni asia normaalia, minkä olen itse luullut olevan epänormaalia. Samoin moni isän käytös onkin nyt normaalia, ja se, että minä en jaksa enää, onkin epänormaalia.

aamulla mietin, että mitä jos pimahtaisin ja oikeasti kokeilisin antaa periksi, lopettaisin välittämästä enää mistään mitään, kun tähänkin asti minun välittäminen on ollut jotenkin väärin. Lasten isä välittää oikein lapsistaan, ja minä väärin.

Minun huoleni ovat mitätöitävissä ja turhia ja isän huolet on varteenotettavia, kuten se, että minä olen hullu ja mielenvikainen. Niin, niin se taitaakin olla. Onhan se uskottava, kun lasten isä niin sanoo. Onhan hänelläkin minusta vuosikymmenien kokemus. Toki olenkin hullu, kun enää toimi ja tee kuten hän käskee. Muutuin aikanaan hulluksi juuri sillä punaisella minuutilla, kun en enää suostunut toimimaan kuten ex käskee ja kun aloin suojella lapsiani isänsä mielivallalta, kuten pesukoneeseen laittamisilta hauskana leikkinä. Tai uimataidottomien lasten veneeseen viemiseltä isän upottaessa veneen lasten istuessa veneessä. Tai lasten kiduttamiselta kaikin keinoin. Mutta, nythän se kaikki on niin normaalia isän hauskaa leikkiä, pitäähän lasten saada leikkiä isänsä hullujen asioiden kanssa, ei ole mitään epänormaalia isän toiminnassa. Vain minä olen ollut väärässä olen estänyt hauskanpitoa. Olen todellakin ollut ilonpilaaja.

On normaalia, että isä laittaa lapsen mopon selkään ja sanoo aja, märällä nurmikolla kertomatta kuinka toimia mopon kanssa, opettamatta ajamaan ja kun lapsi kaatuu ja teloo itsensä ja polttaa jalkansa mopon kuumiin osiin ja ei käytä lääkärissä ja sitten ihmettelee myöhemmin kun lapsi ontuu ja kävelee vähän hassusti. Olen itse vain turhasta huolissani.

Tai kun isä hankkii tallinnassa lapsen pyynnöstä lapselle aseen, aikuisten oikean kuula-aseen, joka suomessa luokitellaan luvanvaraiseksi ampumaaseeksi ja minä takavarikoin aseen olen minä exän tavaroiden hukkaaja ja ilonpilaaja ja kun lasten isä leikkii hotellissa lapsen kanssa hauskaa leikkiä ampumalla aseella huoneen kattoa, niin että palat tippuvat katosta ja olen huolissani, olen turhaan huolissani. Tosin nämänkin on nyt valhetta ja ampuma ase on roskiksessa. Tai kun lapsi viillettää ilman kypärää isän luona pyöräillen ties missä ja minä hankin lapselle kypärän, josta isä kieltäytyi, minä teinkin väärin, vaikka toimin kuten sain ohjeeksi toimia.

Minulla on virhe oikeudentajussa, siinäkin mikä on oikein tai väärin. Jopa siinä, mikä vaarantaa lapsen turvallisuuden ja terveyden. Moni asia onkin ihan normaalia ja hyväksyttävää ja olen hyvin ihmeissäni siitä. Kaikki on normaalia ja monista asioista järjettömistä asioista lapset saavat jopa rahaa isältään, kun muuten eivät saa ilmeisesti.

Olen suorastaan vittuntunut, kärsin hyvin suurista ristiriidoista itseni kanssa kuten myös eri tahojen puheiden ristiriitaisuuksista. Olen ollut järkyttynyt, shokissa ja yritän suletella kaikkea sitä, missä olen itse väärässä ja luullut olleeni jotenkin selväpäinen vanhempi, tietäen mikä on oikein ja mikä väärin ja nyt kaikelta on pudonnut pois pohja, koen että olen npyryytetty myös åahemman kerran.

Ja todellakin, en tiedä jaksanko alkaa enää tässä ikää muodostamaan koko elämäni arvopohjaa tai jo opittuja moraalisääntöjä ym. täysin uusiksi. Iltaisin ajattelen tulossa olevia vuosia ja sitä, jaksanko enää, kun kaikelta on jotenkin pudonnut pohja pois. Kaikelta, minulla ei ole ollut mahdollisuutta pienimmässäkään määrin opetella elämään omaa elämääni, elämäni on vain lapset ja kaikki muu on jäänyt pois.

Oma jaksaminen on kortilla niin sanoakseni, kun en vain enää koe jaksavani aloittaa kaikkea alusta. Taas, uudelleen.