Kaikki nämä vuodet olen itse ollut väärässä, olen katsonut väärin ja tulkinnut väärin lasten pahan olon. Viiltely ja itsensä vahonhoittaminen onkin normaalia lapsilla. Samoin raivo, epätoivo sekä alistuminen toisen tahtoon on normaalia.

Minunkin kokemukset on väärin, siis oikein. Naisen kuuluu alistua avioliitossa, antaa koko elämänsä toisen vallan alle ja sietää huutoa, pelkoa, väkivaltaa. Se onkin normaalia, että lasten kuuluu nähdä ja kokea samaa. Niin, täysin Suomalaista elämää siis.

Minun nykyinen elämäni on sitten jotenkin epänormaalia sitten? Lapsen tukeminen, kannustaminen ja hyvä tasa-arvoinen kohtelu onkin väärin, olen toiminut äitinä väärin, koska pidän myös rehellisyyttä arvossa.

Eihän rehellisyys ole muodissa ilmeisesti ollut koskaan, tämä ei ole elämäni aikana ensimmäinen kerta, kun rehellisyys ajaa heikkoon asemaan ja saan itse kärsiä oltuani rehellinen.

Kokemuksenikin kärsimyksestä on varmasti virheellinen, todennäköisesti en ole siis kärsinyt, jos ajatellaan että olenkin ollut koko elämäni psykoosissa? Kun olenkin vain kuvitellut asioita.

Lasten kokemukset on nyt ainakin valhetta, heillä siis on kaikki hyvin isänsä luona. samoin minun luona, mikä nyt ei tue sitä väitettä, ettenkö olisi lapsilleni kelvollinen kasvattaja. Silti, ristiidalta ei voi tässä asiassa välttyä, kuten tällä hetkellä ei mistään.

Minut on nyt leimattu paitsi mustamaalaajaksi, valehtelijaksi ja nyt vielä hulluksikin. Ja kun en itse ole kokenut tuollaista, en ole ainakaan tietoisesti tehnyt mitään edellämainituista, minun pitää miettiä ristiriitaa uudelleen ja ymmärrän, että olisi ollut vain parempi olla luottamatta yhteenkään ulkopuoliseen ihmiseen. Olisi pitänyt yrittää selvittää tilanteet ja lasten kokema paha olo omineen, kuten yritin jo kertaalleen vuosia sitten pärjätä omineni samansuuntaisten kokemusten myötä.

Kuitenkin, virheellinen eron jälkeinen vuosien kiusanteko minua kohtaan lasten asioiden kautta ei olisi saanut minua väsyttää, en olisi saanut luovuttaa, vaan minun olisi pitänyt jaksaa vielä yksin katsella lasten pahoinvointia ja heidän kokemiaan ongelmia kahden kodin asioissa.

Kadun niin syvästi nyt sitä, etten enää jaksanut katsella lasteni kärsimystä, en jaksanut enkä osannut auttaa pienempiä enää itse. En kykene tekemään mitään parantaakseni isän suhtaumista minuun, hän vihaa ja halveksii minua ihan avoimesti ja se on ihan ok myös lasten parissa työskenteleville. Meitä käsketään muuttumaan, minua. Olen jo monen vuoden ajan samoin kuin avioliitonkin aikana yrittänyt muuttua exän mieleiseksi, siinä onnistumatta. AInoa, mitä itselleni jäi käteen on valtava syyllisyys kaikesta, jopa omasta olemassaolostani, jota pyytelin joka päivä exältä anteeksi.

Pitääkö minun nyt oikeasti jälleen uhrata itseni ja oma elämäni exälle ja hänen pitämiseen tyytyväisenä. Ei todella. Siihen en suostu enää. Miten minä enää voin vaikuttaa exän minuun shtautumiseen? Vai onko sekin nyt minun päässäni oleva oleva ongelma ja läheiseni myöntävät minun mieliksi, että kiusantekoa exä tekee lasten asioilla yrittäessään tehdä minulle myös hallaa, samoin niille lapsille, joita hän inhoaa yli kaiken ja jotka ovat hänen sylkykuppina. AI, niin. Se kaikki on ihan normaalia ja lapset todellakin voivat isän luona hyvin. Isä ei siis tee mitään väärää lapsille.

Minä olen siis se ongelma ja sehän sitten helposti ratkaisutu. Kun lapsetkaan eivät kunnioita minua kun valhetelevat minulle tai sitten olen vain niin ongelmainen tapaus, kun en ymmärrä, mitä minulle sanotaan ja mitä puhutaan niin tarvitseeko sellaisen ihmisen olla edes olemassa?

Tuota olemassa-olon oikeutusta olen miettinyt ihan pienestä asti ja jokainen kerta kun törmään näihin ajatuksiin uudemman kerran, huomaan kokeneeni sen, että minussa on vika. Ihan siis oikeutetusti syyllistän itse itseni, ja ihan oikeutetusti siis voisin kadota maailmasta. Kun olen niin ymmärtämötön, koen asiat väärin, tulkitsen kaikki asiat väärin ja mikään ei ole oikein. Kaikki mitä olen mukamas oppinut elämän aikana, onkin ihan väärin.

se minkä olen tiennyt virheellisesti oikeaksi, onkin väärää ja se minkä olen virheellisesti tiennyt vääräksi onkin oikein. ja ihan kamalaa, sitä samaa olen pyrkinyt lapsille opettamaan. Varastaminen on väärin, mutta nyt se onkin oikein.

Valhetelu on väärin, mutta sekin on näköjään oikein. Toisten oikeuksien ja rajojen loukkaamisen olen luullut olevan väärin mutta sekin on oikein. Väkivallan olen luullut olevan väärin, mutta sekin on siis sallittua ja hyväksyttävää.

Toisen ihmisen persoonan ja koko elämän mursakkamisen olen luullut olevan tavatonta ja ei sallittua, vaan sekin on oikein ja hyväksyttävää.

Ihan koko maailmankuvani on murroksessa .Ja en tiedä kestänkö sellaista maailmaa ollenkaa, mistä olen jo kertaalleen päässyt pois. Olenko nyt joustamaton, kun minusta kuitenkin tuntuu, ettei minusta ole ns. noihin normaaliuden kriteereihin? En halua valehdella, en halua olla julma toiselle, en halua satuttaa ketään millään tavalla ja näköjään en kykene myöskään ymmärtämään muita ja muut eivät ymmärrä minua.

Oma ahdistukseni kalvaa minua jälleen sisältäpäin kuin jokin helvetin koira, joka kaluaa luuta terävillä hampaillaan. No, ainakin se ahdistus on tuttu olotila, samoin suru ja epätoivo. Niiden kanssa olen elänyt liian pitkään ja niissä asioissa ei ole mitään uutta minulle.

Luovuttamisessakaan ei ole uutta, olen niin monesti elämäni aikana luopunut mnista asioista, ihmisistä. Ja se, että joudun nyt ajattelmaan omista lapsista luopumista on murskaava ajatus. He ovat olleet tähänkin asti elämäni, kirjaimellisesti heidän takiaan olen halunnut jaksaa elää tätä elämää, kun muutakaan ei ole koskaan ollut. he herättivät minussa elämänhalun, joka on lapsuudesta asti ollut poissa. Samaa teki aikanaan ex, hän antoi virheellistä toivoa elämästä.

Ja nyt jälleen, pelkään menettäväni lapset exän puheiden perusteella. Hän jo onnistunut todistamaan ihmisille, että minä olen valehtelen, vaikka en valehtele. Olen tuonut esiin lasten kokemuksia, lasten puheita. Se on ollut virhe, rehellisyyteni  ja luottamukseni lapsiin kuin muihinkin ihmisiin on ollut virhe ja nyt joudun elämään leima otsassa, nöyryytettynä jälleen.

Lapseni ovat myös pitäneet minua tyhmänä, ihmisenä jolle voi puhua ihan mitä sylki suuhun tuo ja on kamala ajatus, etten voi enää uskoa lasten juttuja. Minun pyydettävä lapsia kertomaan asiansa jollekulle toiselle ja sitähän he eivät tee. Lapset ovat luottaneet minuun, vaikka oikeasti tuokin luottamus minuun on siis ollut vain lasten keino tai tapa jostain kumman syystä puhua potaskaa. Tai sitten ehkä he ovat saavuttaneet valheillaan jotakin etua itselleen minulta? Mitä? Saavatko he nautintoa sitten siitä, että minulla on heidän puheiden jälkeen ollut paha mieli ja olen ollut huolissani? Ovatko he kenties yrittääneet ratsastaa minun hyväuskoisuudella ja yrittäneet esittää pahaa oloa saadakseen jotain? Ja ovat sitten olleet vihaisia, kun heidän temppunsa ei ole onnistunut. SIitäkö se kiukku ja viha sitten on syntynytkin, kun en ole taipunut heidän tahtoonsa edes kurjien kokemusten saattelemana?