Viha, tuo kielletty ja padottu ikävä tunne on jälleen herännyt unholastaan. Kyllä, olen todella vihainen, kaiken sen uskon ja toivon jälkeen tulin hyvin vihaiseksi.

Samaa vihaa koin aikanaan avioliitossa, sille ei ollut purkautumiskanavaa silloin ja ei ole vieläkään. Tai oli, yritin keksittyä siivoamiseen, lasten hoitoon sekä työssä käyntiin aina kun sen oli mahdollista. Nielin vihaani, purkasin sitä sitten raivokkaaseen kaappien pesuun, kiillotin pintoja ja junssäsin imurilla mattoja. Siltikin sain kuulla exän suusta olevani laiska paska, joka makaa vain päivästä toiseen sohvan pohjalla tekemättä yhtään mitään.

Aikani yritin hänelle todistaa hänen olevan väärässä luulojensa kanssa, hän tiesi kuitenkin paremmin omien luulojensa mukaisesti, oli ihan turhaa puolustautua tai ylipäänsä sanoa mitään. Jossakin vaiheessa elämänmeno kävi kotona niin hulluksi, etten puhunut ollenkaan kenellekään. Lapsille uskalsin puhua vasta kun tiesin exän olevan poissa kodista. Muutoin kuuntelin exän syytöksiä, että manipuloin lapsia ja kerron heille satuja. Ex ilmeisesti monesti kuunteli salaa sitä, mitä touhusin lasten kanssa ja jo pienestä asti lapset ihmettelivät isänsä käytöstä ja riitaa minun kanssani. Ja lukemattomattomat kerrta kerroin lapsille, ettei sellainen käytös ollut normaalia, ettei niin puhuta normaalisti kenellekään ja ettei ketään satuteta eikä mitään muutakaan ikävää, kuten isänsä teki minulle tai lapsille silloin. Jokainen päivä melkeinpä jouduin oikomaan hassuja tilanteita lapsille, lapset olivat ihmeissään ja kummissaan meidän perhe-elämästä ja kerroin, ettei jokaisessa perheessä ollut samanlaista, että yleensä vanhemmat arvostavat ja kykenevät kunnioittamaan toisiaan ja että lapset eivät olleet syyllisiä niihin tilanteisiin, vaikka monesti lapset joutuivat olemaan kaiken keskiössä, koska riitaa tuli juurikin siitä, ettemme päässeet yksimielisyyteen mikä oli lapsen paras tai etu, koska ex teki jo silloin kiusaa lasten avulla kieltäen sen minkä lupasin ja päinvastoin.

Juuri nyt mietin sitä, miksi erityisesti yksi lapsista on ollut niin kovin huolissaan minusta. Joka kerta soittaessa kuulumisia tämä samainen lapsi kyselee samoin sisaruksensa aikoinaan minun menoista, minun kuulumisista jne. Ja tiedän nyt mistä moiset puheet kumpuaa lapsen mieleen.

On ikävää mollata koko ajan lasten isää näin, mutta en voi sille mitään, että tämä on minun ainoa tapani purkaa omaa oloani tässä ikuisessa yksinäisyydessä. Kenenkään ei pakko lukea mitä kirjoitan ja näin nämä kirjoitukset säilyvät, vaikka kuinka monta konetta menisi itseltäni rikki, kirjoitukseni ovat turvassa.

Kuitenkin, lapsen puheet kumpuavat nyt isälle menneestä tiedosta, että olen hankkinut apua myös itselleni, vihdoinkin. Uskoisin, että ex on nättänyt omien puheiden todisteeksi kokooman, jossa lukee nimen ja puhelinnumeron kera se ihminen, jolle olen näitä huoliani käynyt purkamassa ja riittää siis exälle siihen, että voi jatkossakin leimata minut mielenterveydellisesti hulluksi ja se siis riittää kertomaan lapselle, että äiti on hullu ja ongelmainen, koska käy siellä tapaamassa ihmistä. Tiedän, että isä toimii kuten toimii aiheuttaen lapselle turhaa huolta ja isä tekee väärin. Niin isä teki aikanaankin eron jälkeen ja kertoili minusta omia luulojaan lapsille ja sai samoin kuin nytkin papereista lisää todistusaineistoa kertoakseen todeksi omat luulonsa lapsille. Olen tämänkin jo nähnyt ja kokenut ja jälleen joudun elämällä todistamaan lapselle, ettei päässäni ole vikaa ja en ole hullu tai mielenvikainen, kuten isä niin väittää todistusaineistoonsa pohjautuen. Tätä samaa ihmettelin viimeksi käydessäni asiantuntijan luona juttelemassa, ja hänen mielestään en ole mielenvikainen tai hullu. Samaa mieltä olen itsekin, vaikka olen sitä joutunut epäilemään tässä kuleneina viikkoina, kun tilanteet on olleet jälleen kerran omituisia ja ikäänkuin kääntyneet päinvastaisiksi.

Kuinka siis joudun jatkossa toimimaan, kun nyt lapset tulevat luokseni ja olettavat isänsä puheiden perustella minun olevan jotenkin päästäni viallinen, jälleen. En voi muuta kuin jatkaa elämää samoin kuin aina ennenkin ja alkaa jälleen vastailemaan lapsen ihmeellisiin kysymyksiin minusta ja minun elämästä. Lapsen isä on ruokkinut todennäköisesti lapsen mielikuvitusta kuten ennenkin ja kun lapset ovat luonani, he ikäänkuin alakavat hakea varmistuksia isänsä puheisiin ja alkavat kuten ennenkin kohdella minua oudosti sekä käyttäytyä niin, että saisivat minussa aikaan isän kuvaileman hullun reaktion. Ja sitten kun sitä ei tapahdu, kuten isä olettaa ja on kertonut lapsille, he ovat itse ihmeissään, kun se mitä isä on kertonut ei pidä paikkaansa. Ja jälleen lapset ovat sekaisin kuin seinäkellot, kuten oli ennenkin, tämänkin olen jo niin kokenut, silloin en ihan heti päässyt kiinni isän puheisiin, koska lapset eivät itse kertoneet minulle isänsä puheista ja isänsä luuloista ja olettamuksista. Nykyisin osa lapsista kertoo jotakin, jonka nyt sitten leimaan itsekin tosin valheeksi, jota kulissit pysyy yllä ja isä tyytyväisenä.

Tässä kohtaa tuleekin sitten erittäin tärkeäksi miesystäväni tuki ja hänen normaaliutensa sitten, jonka tosin ex on senkin kyseenalaistanut lapsille ja kaikille muille. Yksinäisyydessä on tämä huonoa, ettei minulla ole niitä ystäviä, jotka myös näkivät lapsia ja tai lapset heitä ja ettei lapsilla oikein ole vertauilupohjaa siitä, mikä olisi normaalia aikuisen käytöstä jne. En tiedä, miten tähän sitten kiinnittäisin jatkossa enemmän huomiota, sanoin jo keväällä auttaville ihmisille, ettei meidän lapsilla ole ooikeastaan kokemusta normaaleista ihmisistä omassa elämässään, kodin sisällä ja läheisverkostossaan, ellei nyt sitten lasten kavereita ja heidän perheitään lasketa mukaan. Yhdenkin lapsen onni oli aikanaan, että hän melkein asui kaverinsa luona, ja ymmärrän oikein hyvin miksi.

Yritän purkaa itseäni, niin selkeästi kuin voin, yritän ymmärtää jälleen tätä muuttunutta tilannetta lasten kanssa, johon en voi oikein vaikuttaa, paitsi jälleen elämällä lasten kanssa sitä niin tavallista arkea kuin vain voi ja suoriin kysymyksiin vastata sitten suorasti, niin että lapselta häviää isänsä aiheuttama pelko ja että lapsi voi todellakin luottaa minuun.

Isänsä puheet lapsille aiheuttivat aikanaan ja nyt jälleen aiheuttaa lapsissa pelkoa ja huolta minusta itsestäni. Minun on nyt vain vastatta lapsen hätään jälleen hienovaraisesti vakuuttaen, ettei minulla ole hätää, olen kunnossa kuten aina ennenkin, ja lapsen kuvitelmille ei ole sijaa meidän arjessä. On vain harmi, että isällä on nytkin ollut monta päivää aikaa puhua lapsille minusta yhtä sun toista en voi edes kuvitella sitä ikävien tunteiden määrää lapsen tunteissa ja sitä ihmettelyä lapsen ajatuksissa. Lapsella ei ole kykyä suhteuttaa asioita, ei ennenkuin aivot kehittyvät sen verran, että lapsi osaa itse ajatella järkevästi ja johdonmukaisesti osaa itse yhdistää asioita loogisesti toisiinsa.

nyt lasten on vain luotettava, heidän on koettava ihan itse elämällä kanssani jälleen, ettei ole hätää ja että isänsä puheet olivat isän luuloa ja kakkapuhetta minusta. Ja ettei isä todellisuudessa tiedä minun elämästä ja minun asioista yhtään mitään. Ja että lapset tietävät itse mikä on todellinen totuus.

Joudun jälleen asettamaan sanani oikein, minkäänlaiseen virheeseen ei ole varaa omassa toiminnassani, jällleen. Ns. normaali elämä on jälleen historiaa, joudun jälleen hipomaan täydellisyyttä äitinä, koska kaikenlaiset mokat ja vahingot tulkitaan lasten mielissä vahvistukseksi sille, mitä lasten isä on puhunut minusta lapsille.

Joudun jälleen olemaan herkällä korvalla ja katsomaan hyvin tarkkaan lasten reaktioita, milloin he raogoivat oudosti minuun, ja alkavat hakea mielessään vahvistusta isänsä aiheuttamille peloille ja mielikuville. Se on hyvin raskasta itselleni, alkaa elämään tietoisesti niin, ettei lapsille jää minkäänlaista aihetta alkaa edes luulla, että olisin jotenkin hullu tai mielenvikainen. Tosin, jo aiemminkin olen kokenut sitten sen, että lapset alkavat nimittelemään minua ja oikeuttavat oman erittäin ruman käytöksen minua kohtaan isänsä puheilla. He aikanaan luulivat että voivat kohdella minua miten heitä huvittaa, koska olin hullu akka, ja lapset eivät kyenneet näkemään isänsä puheiden läpi ennenkuin tosiaan kasvoivat ja oppivat ihan itse ajattelemaan ja näkemään, miten asiat oikeasti olivat ja ovat.

Koville joudun jatkossa siis itse. AIka näyttää minkalaiseksi minun lasen suhteet muodostuvat nyt sitten jatkossa, he kun ovat tänne tullessaan siinä luulossa, että minulla vähintäänkin hullun mainen ja olen hyvin pahasti mielenterveysongelmainen. Siitä seuraa lapsille myös häpeää, lapset ovat siinä luulossa, että kylän jokainen ihminen tietää minun olevan hullu ja lapset joutuvat olemaan kanssani ja kokemaan sitäkin häpeää isänsä puheiden vuoksi. Tuonkin olen jo aikaisemmin kokenut.

Kaikenlainen tasapaino on nyt kevään aikana heilahtanut ja menee aikansa, ennenkuin sen voi saavuttaa uudelleen. Siäli harmillista on lasten kannalta tuokin asia. Ikäänkuin aloitamme kaiken alusta, puhtaalta näyttävältä pöydältä.

Ja saa nähdä, miten opin elämään jälleen tämän vihani kanssa. Olen pettynyt, hyvin pettynyt siihen ettei lapset saaneet sitä apua, mitä he olisivat toivoneet itse aikanaan, kun olen tuumannut heille, etten voi heitä auttaa siellä isänsä luona ja että asioista pitäisi lapsten kyetä puhumaan suoraan isänsä kanssa, koska meidän vanhempien kyky tehdä lasten asioissa yhteistyötä on kovin olematon. Ja nyt sitten tilanne on parantunut parin kuukauden aikana hurjasti.

Lapset nauttivat isänsä luona olemisesta, hyvä niin. Ja kohta meillä, minun on ne suuret ongelmat, joiden kanssa olen itse helisemässä ja mietimässä, miten selviän jälleen mistäkin tilanteesta lasten ollessa itsekin ristiriitaisissa tunnelmissa, kun ne isän puheet minusta eivät osoittaudu oikeaksi. Ja kun lapset joutuvat jälleen miettimään, kuka ja miksi on valehdellut heille itselleen. Ja siten se onkin ihan hirveää lapsille, kun he näkevät totuuden itse, ilman että kenenkään tarvitsee sanoa mitään heidän omasta isästään. Se oli karmeaa katseltavaa jo vanhimpien lasten kohdalla ja pelottaa oikein, kun kupla puhkeaa muiden sisarusten yllä.

Toivoisin iha jo lasten vuoksi, ettö isä kykenisi esittämään hyävisärooliaan loppuikänsä, jotta lasten ei tarvitsi kokea sitä, mitä isommat sisarukset joutuivat kokemaan, toivoisin, että lasten kupla pysyisi ehjänä. Mutta tiedän senkin ihan omasta kokemuksesta, että maksimissaan puoli vuotta ja tilanne täysin sama ellei pahempikin isän luona ja kuka joutuu sitten jälleen syypääksi? MInä. Minä kestän lasten pettymyksen, siedän heidän kiukun, katson vierestä kun heidän koko maailmansa romahtaa silmien edessä. Se järkytys on sitten lasten kohdalla jotain käsittämätöntä, kun he itse tajuavat totuuden. Ja en voi tehdä mitään, en nyt, enkä sitten myöhemminkään. Se on lasten oma asia, ja en voi kuin olla lohtu, olkapää siinä kohtaa.