Kohta on maa täysin paljas, vielä on joitakin länttejä lunta sekä suurimmat kasat, jotka nekin pienentyvät vauhdilla lämpöisessä auringonpaisteessa.

Monena päivänä olisin toivonut lenkkiseuraa, ja yksin en ole viitsinyt lähteä. Olisi ollut ihania ilmoja kävellä tuolla ulkona. Hieman harmittaa kuulla kieltävää ja torjuvaa vastausta. Harvoin, oikeastaan hyvin harvoin olen pyytänyt pelkästään itseäni varten ketään kanssani ulkoilemaan. Olen ulkoiluttanut aikanaan lapsia, heidän vuokseen. Ja nyt nuo samat lapset eivät viitsi eikä jaksa lenkkeillä kanssani. Kyllä he kaikkea muuta vaativat ja haluavat.

Sama on monissa muissakin asioissa. Kun lapset jotakin pyytelevät, toivovat jne. Yleensä löydämme jonkin ratkaisun ja elämä jatkuu lasten osalta luottavaisin mielin. Joskus koen, miten sitten sama ei toimi toistepäin eli lasten on vaikea ymmärtää, että minäkin kuulun perheeseen ja minullakin on omia asioita, joita toteuttaisin mielelläni. Sitä lapset eivät ymmärrä. Olen olemassa vain heitä varten, heidän tarpeitaan varten. Heillä on oikeudet, ilman velvollisuuksia silloin kun tulevat isältään erityisesti.

Arjessa se näkyy niin, ettei kukaan muu perheestä esimerkiksi koske vahingossakaan tiskeihin, ei pyykkiin, ei omiin sotkuihin. Mielellään huudeltaisiin minulle, että tee sitä ja tee tätä, anna sitä ja anna tätä. Vie sinne ja tuo tänne. Vaatimuksia, isoja ja pieniä.

Semmoista ikävää ja ylimielistä kohtelua saan useinkin osakseni tasan siihen asti, kunnes hermostun sitten käytökseen ja palautan lapset maanpinnalle ja tähän meidän kodin todellisuuteen.  En ole olemassa äitinä lapsilleni ollakseni heidän henkilökohtainen palvelijansa ja työjuhtansa.

Sitä nämä kuitenkin yrittävät, jokainen ja joskus yhdessä. Ihan kuin heitä ei koskisi yhteiset sopimukset ja säännöt. Ja ei koskekaan, isällään ei tunneta kuin hierarkia, nokkimisjärjestys ja orja/palvelija kuningas/alamainen säännöstö.

Lasten isä on kukkona tunkiolla ja lapset palvelevat, joku muu palvelee ja tekee puolesta. Yksi lapsista on myös isän silmissä ja teoissa nostettu muiden yläpuolelle ja hän todellakin kohtelee muita ihmisiä kuin saastaa välillä. Sen kanssa on vain elettävä, ja hienovaraisesti yritettävä ohjata oikeampaan suuntaan.

Hormonit, nuo helvetin pirulaiset ovat nyt ottaneet minussa vallan, ja olen kuin muistinkin ihan hirviö. Kiukuttaa, ja olen vihainen. Ärsyynnyn helposti ja suutunkin nollasta sataan nopeammin kuin kukaan ehtii kissaa sanoa. Kiitos kierukan.

Yritin sille lääkärille sanoa, ettei hormonit käy minulle. Ei kuunnellut ja tässä sitä ollaan. Alle viikko ja saan palutetta lapsilta, että he eivät kestä minua ollenkaan. Niin, en kestä itse itseäni myös. No, ei auta kuin opetella tulemaan toimeen noiden pirulaisten kanssa. Itsehillintä on kovin koetuksella seuraavat viisi vuotta.

Aloitin kirjoittamaan tätä viime viikolla, nyt puissa on isot hiirenkorvat ja nurmikko alkanut vihertämään. Aurinkoisia ilmoja ja linnunlaulua aamusta iltaan. Ja minä panikoin kotona kun en hitto soikoon saa aikaiseksi yhtään mitään. Paitsi kiukkua ja haluttomuutta tehdä edes kotitöitä. Olen taas niin kurkkuani myöden täynnä niitä. Aina minä, jokaikinen päivä ja elämässäni ei ole edes mitään muuta kuin ainaiset kotityöt, lasten kuskausta ja aikatauluttamista.

Tyhjennän astianpesukoneen, sanon ihan selvin sanoin, että laittaa astiat sitten sinne suoraan, ei jatetä pöydille tai tiskialtaaseen ja tulen seuraavan kerran keittiöön ja mikä näky odottaa? Likaisia astioita siellä täällä, leivänmuruja siroteltu kuin kiusallaan pitkin pöytiä, lattioita. Suututtaa jälleen siivota toisten sotkuja, itse en syö kuin yhden ruuan illalla ja juon päivän lukemattoman määrän kahvia ja teetä. Siitä ei sotkuja tule, kun käytän jopa kaksi päivää samaa kuppia.

Illalla olen jo niin väsynyt, etten yksinkertaisesti jaksa siivota keittiötä toisten jäljiltä, aamulla vihaan sitä näkyä kun tulen keittiöön, astiat pitkin poikin pöydillä ja tiskikoneessa osa likaisina. Sitten jää jälleen osa likaisiksi tiskialtaaseen ,ukn kaikki ei mahdu koneeseen. Koko päivä menee pilalle jo ennenkuin ehtii alkaa. Jos jaksaisin siivota keittiön illalla ennen nukkumaan menoa, näky olisi silti samanlainen, meillä asuu yösyöppöjä, ja sotkevat yön aikana pöydät jokatapauksessa, joten...

Sama juttu minkä tahansa asian kanssa. Siivoan, ja hetken päästä huomaan ettei kukaan perheestä välitä siitä, että olen siivonnut. On kävelty sisälle kengät jalassa, on heitelty roskia lattialle, tavarat jäävät juuri siihen mihin ne jäävät ja sitten vielä yksikin lapsista eräänä päivänä tuumasi minun tavaroista, että pitäisi laittaa pois näkyviltä. Hermostuin ja sanoin, ettei hän ole mitenkään oikeutettu puuttumaan minun tavaroiden sijoitteluun, kun itse siivoankin. Niin kauan kun minä olen se joka siivoaa täällä pelkästään, voin tehdä juuri niinkuin haluan ja siivoan omat tavarani miten haluan ja milloin haluan. Sama wcssä. Siellä on karvoja, tavarat jätetään ihan muualle, kuin missä on niiden oma paikka ja sitten valitetaan, että on sotkuista. Joku kusee pitkin lattioita, ja pissa haisee kun se ei mene pönttöön. Pyykin kanssa sama asia, onneksi nykyisin pyykit jo menevät pesuhuoneeseen, lähelle pyykkikoreja. Mutta jos en pese, ja muolla, ei sitä tee kukaan muukaan ja sitten valitetaan kun ei ole juuri sitä ja sitä vaatetta saatavilla juuri silloin kun nämä kuninkaan lapset haluavat. Ärsyttävää.

Ja toinen mikä on hiton ärsyttävää, on se että nämä unohtavat sen, ettei minulla ole varaa mihinkään ylimääräiseen luksukseen, kuten nyt vappupalloihin ja muuhun rekvisiittaan. Siman tein ja munkit paistan joo, mutta enää en kykene muuhun. Ovat kyytiä vailla, ihan kuin olisin jokin henkilökohtainen autokuski, eivät osa osaa itse liikkua minnekään. Ja sitten odotetaan ja vaaditaan erikoisia ruokia ja kieltäydytään ja suututaan, kun ei ole varaa syödä kuten kuninkaalliset. Ja sitten aletaan arvostelemaan minun äitiyttäni, joka ei nyt liity taloudelliseen tilanteeseen muutoin kuin sillä, etten pysty tarjoamaan sitä mitä nämä kuvittelevat haluavansa. Joskus sanon, että pyydä isältäsi, jolla on moninkertaiset tulonsa, ja aina sama laulu, isällä ei ole rahaa.  Ja minullako sitten on?

Osa lapsista jää taas tyhjänpäälle, kun lapsilisä lakkaa ja eivät ole oikeutettuja opintotukeen isänsä korkeiden tulojen vuoksi. Jälleen on jotenkin kyettävä kiristämään jo ennestään tiukkaa taloutta. En tiedä oikein miten jälleen ratkon lapsilisän kokoisen aukon taloudessa? Toimeentulotukea olen hakenut, en saa täyttä määrää jostain syystä, ja silti joudun edelleen paljon hankkimaan tarpeita niillekin lapsille, jotka ovat isänsä kirjoilla.

Olen miettinyt, pitäisikö minun hyljätä lapseni, niin että kerran kuukaudessa olisivat tervetulleet luokseni viikonlopuksi? Minulla ei ole varaa elää tätä viikkoja viikko systeemiä. Taloudellisesti se on ihan mahdotonta, harrastuskuluineen kaikkineen. Siinä tosin tekisin väärin lapsiani kohtaan. isä ei kykene olemaan isä lapsilleen  ja jo nyt ovat kasvaneet kieroon monissa asioissa sekä sitten heidän muut moninaiset ongelmat näkyvät arjessa, meillä täällä. Isän luonahan ei ole isän sanojen mukaan mitään ongelmaa lapsilla, vaan ongelmat ovat minun päässäni.

Hylkääminene sitten tosin tarkoittaa sitä ,etten itse kestä sitä. Ja siinä kohtaa sitten minulla ei ole enää mitään tarkoitusta elämässäni. Nyt niiden omilla lapsiviikoilla minun elämällä on tarkoitus, selkeä sellainen ja siedän jotenkuten ne viikot kun olen yksin tyhjää elämääni kärsien. Jos nyt luovutan ja annan periksi, en tule siitä selviämään itse ja en usko, että lapsetkaan siitä kovin helpolla selviäisi, mutta kuolema on aina selkeä tapa joutua eroon ihmisestä.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------