Pitääkö minun todellakin antaa anteeksi jokainen yksittäinen minuun tai lapsiin kohdistuva ilkeä teko exälle? Aina vaan, yhä uudelleen ja uudelleen?

En ole koskaan kysynyt tätä, ja nyt kysyn, mitä minä siitä hyödyn, että annan anteeksi hänelle sen, että olen edelleen hengissä ja taistelen tahtomattani edelleen hänen kanssaan lasteni asioista. Pienistä ja vähän suuremmista asioista?

Mitä anteeksiantaminen auttaa minua, miten se auttaa, kun tiedän, ettei ilkeät asiat koskaan lopu, se jatkuu aina vaan.

En voi saada huonoa kohtelua itseeni tai lapsiini loppumaan, ja ainoa keino on todellakin vain sietää, sietää ja vähän lisää sietää. Kun tiedän, että pelkkä ajatus olemassa-olostani saa exän raivon partaalle ja seuraukset ovat hyvin usein sen mukaiset, jos en itse suoraan kärsi, niin ainakin lapset kärsivät ja minä sitten heidän kauttaan.

Olen joskus yrittänyt suhtautua exään kuin sairaaseen ihmiseen, joka ei tiedä mitä tekee. Mutta, kun tämä ex tietää tasan tarkkaan kaiken, mitä ja miksi tekee, niin lapsille kuin minulle, joten en voi noinkaan ajatella oikeastaan.

Yksi lapsista pyörähti tässä juuri äsken, nopeasti kävi tuomassa vaatepussukan ja hän nieleskeli itkua selvästi, mitä oli hetkeä aiemmin tapahtunut vai onko jotain tapahtumassa ja hän tiesi sen kohdatessaan minut? Tietty saatan tulkita väärinkin, mutta olen aivan varma, että näen kyllä, milloin lapsi pidattelee itkua ja on purskahtamaisillaan itkuun. Nopeasti poistui isänsä autoon ja sunnuntaina sitten kuulen, jos kuulen mitä on tapahtunut tai isä on puhunut ja sanonut.

Nyt on myös jälleen yksi ongelma ratkennut. Joka myös paisui kohtuuttomiin mittasuhteisiin. Onneksi. Ja onneksi itselläni oli sen summan verran rahaa, että sain isälle maksettua lapsen lahjasta oman osuuteni. Nyt sitten alkaa minun ja yhden lapsen säästökuuri, kun maksan lapsen isälle 500 euroa siitä hyvästä, että ajattaa lapselle ajokortin.

Epäreilua on jälleen se, että tämä kyseinen lapsi asuu luonani, kuukauden kuljetuskustannukset on hiponeet pilviä, koska työssäoppiminen tapahtuu toisella paikkakunnalla ja olen aamuin illoin kuljettanut ja en ole uskaltanut pyytää isää osallistumaan tämän lapsen koulunkäynnin kuluihin puolikkaalla. Vaikka periaatteessa isän pitäisi muiden lasten tapaan osallistua, mutta kun tilanne on ollut mikä on, en ole enää uskaltanut laittaa lisää puita uuniin ja ärsyttää lasten isää enempää. Hoidan kiltisiti tämänkin lapset kulut yksin.

Ja toivon todella, että sama toimii sitten jatkossa toisinpäin, että isä huolehtii osan lasten kuluja yksin, kun ennen minä huolehdin jokaisen lapsen kulut myös isän puolesta. Saa nähdä nyt miten tämä asia lähtee toimimaan sovitusti, jos lähtee. Olen itse hieman skeptinen näidenkin asioiden kanssa, koska kaikki, mitä isä lupaa, on jäänyt toteutumatta tähänkin asti ja isä onnistunut muljuttamaan minulle aina milloin milläkin verukkeella kieltäytyen osallistumasta lasten menoihin.

No, kuten jo niin monesti olen todennut vuosien aikana, että toivossa on hyvä elää, pätee nyt näiden taloushuolienkin kanssa. Vaikka tiedän kyllä, miten hommat jatkossakin toimivat. Kaikkeen ei enää minunkaan varat riitä, eikä miesystävän, joka tähän päivään asti on kiltisti huolehtinut lasten isän puolesta lasten tarpeet, nekin, jotka olisi olleet ilman mitään poikkeusta isän vastuulla.

Ja näinhän siinä kävikin, kuten tiesinkin. Puolitoista tuntia ja lapsi sopivassa kohden mainitsee minulle, että onko minulta kysytty olenko hullu ja mielenterveysongelmainen. Tämä on aivan uskomatonta, joimme teetä yhdessä vanhimman lapsen kanssa ja sopivasti oli lähdössä omaan kotiinsa, kun oli puhelin kadoksissa, tämä pieni tyyppi teki pränkin ja oli piilottanut toisen puhelimen ja siinä sitten ihmettelimme asiaa, että mihin se nyt saattoi noin vain kadota, silmiemme edestä ja mainitsin, ettei se olisi tässä huushollissa tosiaan ensimmäinen kerta, kun jokin katoaa ja saa jalat alleen. Kuten nyt oma hiusharjani on ollut kadoksissa toista viikkoa, en ole löytänyt sitä mistään ja olen etsinyt jälleen jokaisen paikan, ja on hävinnyt jonnekin siis. Ehkä se ilmestyy tai sitten ei. Hiusharjoja tosiaan joudun todella usein ostamaan, koska niillä on taipumus kadota useimmiten. Se tuntuu kyllä kukkarossa, kun joka toinen viikko ostan uuden ja sekään ei riitä, että olen sen harjan joskus jopa laittanut narulla kiinni siihen kohtaan kotia, jossa yleensä harjaillaan hiuksia. SIlti se on saanut jalat alleen ja harkinnassa onkin ollut, että ketjulla suoraan seinään pultattuna, niin siitä sen ei enää pitäisi lähteä kävelemään tai saa sitten hajoittaa koko seinän saadakseen irti. Mutta joo,

Lapsi otti minun hulluuden esiin, en osannut ihan näin nopeasti sitä odottaa. Eli isänsä on koko viikon jauhanut lapselle esimerkkejä minun mielenvikaisuudestani, isä on kertonut esimerkillisen hyvin ja hyvin tietäväisenä minun mielenterveydestä, josta isä ei siis todellisuudessa tiedä yhtään mitään.

Ex ei tiedä, että käyn vain purkamassa oloani pois, sitä oloa jonka hän itse omilla toimillaan aiheuttaa minulle ja mitä lapset minulle on puhuneet ja on sitten saanut valtavan ahdistuksen aikaan, samoin kuin viime kesänä alkanut syvempi masennus, asioista joille en voi itse mitään niin omassa kuin lastenkin elämässä.

Lasten isä ei myöskään tiedä sitä, että olen sen verran kuitenkin nyt saanut etäisyyttä menneisyyteen, vaikka se ajoittain puskeekin voimalla läpi, että olen voimaantumassa, hänen aiheuttamista traumoista, hänen väkivaltaisuudestaan minua ja lapsiaan kohtaan, hänen vallasta ja hallinnastaan suhteessa minuun. Tämä ex ei ymmärrä tekojensa vaikutuksia minun psyykeen, ei ymmärrä sitä, että hän on rikkonut minut täysin hajalle kaikin tavoin, murskannut minut tyhjyyteen ja olemattomuuteen omilla vuosia jatkuneilla teoillaan. Ex ei ymmärrä, että kaikenlaatuisesta väkivallasta on jäänyt jäljet minuun, on jäänyt tietynlainen epävarmuus, on jäänyt tietty epäluottamus häneen, ja oikeastaan kaikkiin ihmisiin. Ex ei ymmärrä, että minulla on erityinen tarve suojella itseäni ja omaa tilaani, jonka olen saanut ja sitä vähäistä elämää, jonka olen onnistunut luomaan eron jälkeen, sitä tasapainoa, jonka jo ehdin saavuttaa tai sitä, miksi olen joutunut mm. alistumaan eronkin jälkeen monissa asioissa lasteni edun vastaisesti exän tahtoon. Ex ei tiedä sitä, että olen tulossa kunnolla järkiini, jos niin voin sanoa kaiken järjettömyyden jälkeen johon olen tietoisesti joutunut alistumaan exän uhkauksien vuoksi ja lasten näennäisen hyvinvoinnin vuoksi.

Ex ei tiedä, että se teatteri on loppumaisillaan, myös minun kohdalla. Minä pääsen jaloilleni ja minun muuttuminen olkoonkin se exän mielestä hulluutta, on kuitenkin sitä paluuta takaisin elämään, minun ihan omaan elämään ja sitä ajatusta ex ei voi missään määrin sietää, hän kun kuvittelee sairaasti, että olen hänen omistuksessaan kuolemaan saakka ja edes ero ei voi häneltä sitä oikeutta viedä. Toisin kuitenkin käy.

Nyt odotan lapsen seuraavia aiheita, joita voin vain arvailla. Ne liittyvät kuitenkin oletetusti nyt sitten minun mielipuolisuuteen ja hulluuteen, kuten olen saman kokenut siis ennenkin. Nyt exällä on tieto minun käynneistä ammatti-ihmisen luona ja se antaa hänelle oikeuden puhua minusta sitten kaikenlaista soopaa ja se todistaa nyt sitten hänelle, miten hän oli vuosien ajan oikeassa, että olen hullu ja mielenvikainen, kuten sitä samaa kuuntelin päivästä ja yöstä toiseen jo avioliiton aikoina.

En ole kuitenkaan mielenterveysongelmainen, en hullu. Olen vain väsynyt siihen jatkuvaan exästä lähtoisin olevaan kiusantekoon, joka ei loppunut eroon hänestä. Se ei loppunut koskaan erilleen muuton jälkeen, ei siihen että avioliitto julistettiin eroon. Ei edes siihen, että ex sai kaiken omaisuuden ja osituksessa annoin periksi ja alensin omistusasunnon hintaa, jotta ex maksaa mahdollismman vähän minulle. Se ei loppunut siihen, että ex sai osan lapsista ja lasten tuet itselleen. Se ei loppunut siihen, että ex sai pyynnöstäni 0-sopimuksen alkuun, jottei lasten tarvinnut kärsiä isänsä vihaisuudesta. Se ei loppunut edes silloin kun ex tapasi nykyisen vaimonsa, vaikka niin toivoin kovasti, että ex keskittyisi häneen eikä minun kiusantekoon lasten kautta. Ex ei lopettanut kiusantekoaan, vaikka hänelle vakuuttelin vuodesta toiseen, että yhteishuoltajuus ja lasten asuminen pysyvät ennallaan. Päinvastoin, kiusanteko on yltynyt pikkuhiljaa sitten viimeisen viranomaisten väliintulon jälkeen. ja nyt ollaan jälleen alussa.

Opin tasapainoilemaan lasten tarpeiden ja exän välimaastossa, toimien niin, etten ärsytä exää ainakaan mitenkään tietoisesti, toki aina tuli ongelmaa, ja niitä ei koskaan voinut mitenkään saada ratkotuksi. Tai sai nin, että minä joustin ja minä taivuin ja olin maksumiehenä. En vaatinut mitään, en pyytänyt  mitään, pidin vain kiinni kirjaimellisesti sovituista asioista ja ex ajoittain aina yritti, että taipuisin hänen tahtoonsa monissa asioissa. Sopimukset olivat myös sen turvan tuoja, ettei ex voinut laittaa lapsia asialleen vuoroviikkosysteemin hajoittajana ja siitä tulen jatkossakin pitämään kiinni.

Eron jälkeisiin vuosiin on mahtunut niin paljon erilaisia episodeja, ja olisin kirjoittanut miljoona sivua, jos olisin kaiken saanut ylös. Vuosikausia ja kovin järjestelmällisesti ex on jaksanut piinata minua ja kertoilla tarinoitaan lapsille minusta ja miesystävästäni. Niiden tarinoiden vääräksi osoittaminen ilman sanoja on ollut todella rasittavaa, kun koko ajan pitää miettiä, miten ex jonkin asian sitten käsittää kuullessaan asiat lasten suusta.

Olen koko eron jälkeisen ajan pyrkinyt kohti normaalia, semmoista tavallista suomalaista lapsiperheen elämää ja olen onnistunut siinä kovin hyvin, riippumatta siitä kuinka paljon ex on yrittänyt vaikuttaa minun ja lasten suhteisiin. Itse olen tietoisen tarkasti tukenut lasten suhteita isäänsä. Olen kehunut isää lapsille, olen kannustanut lapsia olemaan isänsä kanssa ja olen kertonut, että pitää nauttia isän seurasta myös ja olla myös isälle armollinen. hän yrittää parhaansa lastensa eteen samoin kuin minäkin.

Olen pyrkinyt siihen, ettei lapset ole tietoisia kaikesta siitä exän kiusanteosta minua kohtaan ja moni asia on sitten tullut lapsille yllätyksenä, kun he ovatkin olleet siinä luulossa, että minä olen se, joka olen hankala. isä on kertoillut lapsille tarinoita siitä, miten hän tekee ja yrittää kanssani ja miten me olisimme muka sopineet lasten asioista, ja kun totuus on tullut ilmi lapsille, kun isä on jäänyt valheistaan kiinni, en tiedä miten lapset ovat asiat ottaneet sitten loppupeleissä.

Jatkan tästä edespäin samaa hyväksi havaittua ja vuosien kokemuksen tuomaa tietoa isän toiminnasta, ilman apua lapsille isän luona. AIka taas sitten näyttää, miten huonoon kuntoon olot isän luona menevät, ja sitten en tiedä enää, kuka lapsia voi enää auttaa. Minä en siihen sitten enää todennäköisesti kykene, koska juurikin nyt minusta tuntuu, että olen jälleen kerran luottanut ihmisiin, ja siihen, että lapset todellakin saisivat sen avun, mitä he tarvitsevat voidakseen jatkaa asumistaan myös isän luona, kuten ennenkin. Exän hyväisärooli ei kauan kestä, sen tiedän kokemuksesta.

Lasten etu on ollut myös oppia tuntemaan isänsä. Ennen eroa se oli jokseenkin mahdotonta. isä ei millään halunnut osallistua lastensa elämään ja eron jälkeen, osin hänenkin pyynnöstään ja osin minu toiveesta isä sai mahdollisuuden osoittaa kykynsä isänä ja sai harjoitella isänä olemista omilla viikoillaan. lapset siis ovat säilyttäneet suhteensa isäänsä aina siihen asti, kunnes ovat itse ymmärtäneet asioiden tilan ja isän mielenlaadun tai sen ongelman, jolle minäkään en voi mitään. Jokainen lapsista jotenkin ymmärtänyt sen, ettei kyse ole minun kiusanteosta isää kohtaan, vaan toisinpäin.

Olen sietänyt kaikenlaista väkivaltaa nyt melkein kolmekymmentä vuotta exän taholta. Kiusanteko ei rajoitu pekästään minuun, vaan sitä joutuvat kokemaan myös kaikki lapset. Toiset enemmön ja toiset vähemmän. Se on ollut se hinta, inkä lapset ovat joutuneet maksamaan siitä, että heillä on oma isä elämässä mukana. Parempi se on huono isä kuin ei isää ollenkaan? NO, itse olen tuosta eri mieltä, parempi olisi isä kuolleena, kuin jatkuvasti kiusaamassa muita.

Mutta, näillä mennään, nähtäväksi jää, mitä kaikkea ex on minusta nyt tarkentanut lapsille ja minä kiltisti kuuntelen lasten jutut. Lotkauttamatta korviani. Lasten puheiden takana on aina joku, ex joka saa lapset hämilleen ja miettimään minun asioita.

En voi koskaan toivoa sellaista tilannetta lasteni kanssa, että ex jotenkin tukisi minun äitiyttäni tai kannustaisi jotenkin tai olisi edes samaa mieltä lapsia koskevissa asioissa. Olemme niin erimieltä kaikissa asioissa ja luottamuspula on huutava molemminpuolin. Ja nyt tilannetta ei helpota yhtään lasten niin sanottu saatu apu. Teatteri jatkuu isän luona tietyn ajan ja sitten olemme jälleen koko perhe pulassa.

Joudun jälleen muistelemaan sitä kaavaa, jota ex on noudattanut näissä toimissaan, kuinka hän osaakin toimia kovin kaavamaisesti ja kuitenkin ennalta-arvaamattomasti tarkoituksenaan ensinnäkin tuhota minun lasten suhteet kuin sitten myös minun koko elämäni, ihan kuten jo avioliiton aikana minulle toitotti, että jos eroa, hän ottaa lapset ja pitää huolen siitä, etten koskaan saa olla enää äiti ja kaikke amuuta ikävää.

Onneksi lapset kasvavat ja olen itsekin saanut pitää hyvät suhteeni lapsiini. Vaikka he kovin usein joutuvat olemaan kovin ikävissä tilanteissa, olen minä kuitenkin heille se jokseenkin normaalin ihmisen malli kaikkinen tunteineni ja arkeni kanssa. Todella kova elämänkoulu, jos näin voin sanoa. Joudun väkisin toimimaan lasteni elämän tasapainottajana, en koskaan voi olla samoin kuin pelkkä äiti, vaan joudun toimimaan ikäänkuin ammatillisesti monissa lasteni tilanteissa, miettien sitä, mitkä seuraukset milläkin asialla voisi olla, mikäli en heti puuttuisi asiaan. Kuten nyt lasteni kiusanteko toinen toisiaan kohtaan. Se on normaalia, mutta tiedän senkin, ettei näille lapsille muodostuisi normaalia käsitystä mistään normaalista, ja oikean ja väärän asioista, ellen minä pitäisi siitä erityisen hyvää huolta. Samoin on tunteiden ja muiden normijuttujen kanssa. Ja sitten se, että minusta lpaset on saaneet ainoan ihmisen, joka heistä oikeasti välittä ja joka heitä rakastaa näyttäen sen, sanoen sen heille. Kun ex mollaa ja latistaa lapsia, joudun itse entistä tiukemmin kiinnittämään huomiota lasten tukemiseen ja kannustamiseen jokaisessa asiassa elämässä.

Ja nyt, olen esimerkki myös lapsille siitä, että on normaalia hakea apua, kun yksin ei jaksa, ei pärjää omien huoliensa kanssa. Exälle se on vain merkki hulluudesta ja todiste mielenvikaisuudesta. Ja tässä kohdin tulee on se hiuksenhieno ero minun ja exän välillä. Ex on täydellinen, hän ei koskaan ole kokenut tarvitsevansa apua yhtään mihinkään, hän on aina osaava, oikeassa joka asiassa ja häntä ei saa arvostella, ei kyseenalaistaa ja hän kertoo mitä muiden on tehtävä, mutta samat säännöt eivät koske kuitenkaan häntä itseään.

Minä ymmärrän sen, etten ole täydellinen, en sitten missään kohdin, ja en tule koskaan olemaankaan, ja se on normaalia. Voin oppia uutta, voin muuttua ja kasvaa ihmisenä, kuten kuuluukin ja se on normaalia. Olen aina osannut hakea apua, mikäli siihen on ollut mahdollisuus ja olen kyennyt tietämään oman avunterpeeni jo kauan ennen eroa. ja kauan ennenkuin edes tiesin mistä oli kyse, ja silloinkaan en ymmärtänyt, vielä kun perheterapeutti kehoitti minua eroamaan sanoen, että minu pitää ajatella itseni parasta. Nyt jälkeenpäin ymmärrän kehoituksen, ymmärrän.