Edellinen teksti oli jääänyt julkaisematta ja oikeastaan ihan hyvä niin. Luettani läpi sen, ymmärsin jälleen mistä alakuloni johtuu tällä kertaa. Olen taitava unohtamaan ikäviä ajatuksia ja ne sitten jäävät tunnelmina kuitenkin vaivaamaan jonnekin tuonne täyttäen tyhjää.

Lapsista luopuminen ei ole vaihtoehto. Se ei ole mikään ratkaisu. Tässä kohtaa olisi nyt lasten isällä mahdollisuus näyttää joustamiskykynsä, jota on varmasti ehtinyt mainostamaan jo jokaiselle ihmiselle, joka perheemme kanssa on tekemisissä.

Nyt olisi lasten isän tilaisuus näyttää, miten erinomaisesti hän osaa joustaa ja ajatella lastensa hyvinvointia, kuten itse aikoinani joustin pitkin hampain ja osalle lapsia jäi entinen osoite voimaan isän luo, jotta isä sai pitää talonsa. Nyt olen itse siinä tilanteessa, että isän tarvitsi joustaa minun suuntaan ja osan lapsia osoite tarvitsi siirtää minun luokse, jotta itse voisin jatkaa asumista tässä nykyisessä kodissa.

En mitenkään tahtoisi vuoden asumisen jälkeen alkaa etsimään uutta pienempää kotia, tai muuttaa minnekään. Muutto itsessään on jo yksi hemmetin kriisi kaikkineen muistettavineen asioineen. Olen jo kerran muuttanut pienempään nuoren muuttaessa omilleen ja kohta alkaa jälleen olla aika toisten muuttoon. Sallittakoon se myös siis jatkossakin, ettei minun asiani saa olla este itsenäistymiselle.

On ikävää, että eron ja avioliiton sekä sen jälkeisten kiusantekojen ja lasten pahoinvoinnin ym. syideen vuoksi uuvuin totaalisesti ja työkykyni katosi taivaantuuliin. Viime syksystä asti olen saanut kerätä itseäni ja voimiani sekä vihdoinkin olen päässyt toipumisen alkuun. Työ ei ole kuitenkaan vielä minun kohdalla ajankohtainen asia, paljon pitäisi minussa tapahtua, ennenkuin voimani palautuvat, jos edes koskaan palautuvat.

Joten, uudelleenkouluttautuminen häämöttää tulevaisuudessa omalla kohdallani.

Jotta viikko ja viikko voisivat jatkua lapsilla, siitäkin huolimatta, että isänsä on kusipää myös lapsille itselleen ja kohtelee heitä huonosti ja käyttää lapsia kiusanteon välineenä, eikä isä osaa kantaa vanhemman vastuuta tai osaa edes ikätasoisesti huolehtia lasten kaikkinaisista tarpeista, kannatan silti itsekin viimeiseen asti viikko ja viikko asumisen jatkumista, sikäli mikäli lasten huoliin ja ongelmiin voisi saada apua ja sitä siis olemme saamassa, jokusen vuoden myöhässä tosin.

Pitkään jaksoin lasten elämää kompensoida omilla viikoillani, puolustelin lasten isää ja tein kaikkeni tukeakseni lasten ja isänsä suhteita. Perheneuvolassa käytyjen  keskustelujen myötä olen ymmärtänyt, että olen tehnyt väärin itse, kun olen jatkuvasti puolustellut lasten isän väärintekemisiä ja jopa olen salaillut niitä. Aikanaan eron jälkeen yritin hakea apua hankaliin tilanteisiin ja ongelmat ovat tänäkin päivänä kovin samanlaisia kuin silloin eron jälkeen. Mikään ei ole laantunut vuosien aikana. Niistä epänormaaleista toimintatavoista on tullut uusi normaali ja se ei ole myöskään lasten edun mukaista ollenkaan. Itsekin vuosien aikana sopeuduin vain toteamaan ja harmittelemaan käytännön elämän hankaluuksia ymmärtämättä itsekään, kuinka väärin kaikki on ennenkaikkea minua ja lapsia kohtaan.

Lasten isä on päässyt venkoilemaan kuin koira veräjästä omasta vanhemman vastuusta jokaisessa arjen asiassa ja hyötynyt vuosikausia myös taloudellisesti. Lasten kasvaessa isommiksi, minun kompensointi ei enää riitä, vaikka itse kuinka tekisin ja mitä omilla viikoillani lasten eteen, kun sama ei tapahdu isänsä luona, kaikki tehty työ murentuu jälleen isän viikoilla jakohta elämmme jälleen teini-ikäisten perhettä, ja lasten paha olo ei saa siirtyä kadulle tai muuhun ikävään oireiluun.

Vanhimpien lasten avunsaannin lasten isä kielsi aikanaan, ja kun on kyse alaikäisistä ja vanhemmilla on yhteishuoltajuus, toinen vanhempi voi siis kieltää lasten kaikkinaisen avunsaannin. Mitä meillä sitten vuosia sitten tapahtui? Nuorten paha olo johti mm. viiltelyyn, itsetuhoisuuteen, masennukseen, suunnattomaan vihaan, välinpitämättömyyteen sekä erilaisiin fyysisiin oireisiin, joista moninaiset kivut ja jaksamattomuus olivat iso ongelma.

Tänään onneksi on jo valoa tunnelin päässä, minua itkettää ihan, kun ajattelen vuosia taaksepäin lasten oloa ja eloa. Yritin hakea lapsille apua, isä ei nähnyt ongelmaa, vaikka se hänellekin näyttäytyi silmien edessä. Hän jaksoi aina vaan syyllistää minut yksin lasten asioista ja siitä, että ongelmat olivat minun päässäni, että minä tarvitsin hoitoa itse ja lapsilla ei ollut mitään ongelmaa.

Yhden lapsen kohdalla sitten paha olo kasvoi ihan liian suureksi ja itselläni ei ollut enää mitään muuta vaihtoehtoa, kuin pyytää sijoitusta hänelle hetkeksi. Siitä lähti tämän lapsen kohdalla toipuminen, joka on ollut vuosien mittaista. Osana toipumiseen on edesauttanut hänen jääminen minun luokse. Kun hän viimein sai luvan itse päättää ja kieltäytyi enää menemästä isälleen siellä vallitsevan ilmapiirin ja huonon kohtelun vuoksi, toipuminen kärjistyi syvään masennukseen. Samaa tietä on nuoremmat lapset kulkemassa ja sitä en itse enää jaksaisi yhdenkään lapsen kohdalla.

Nuoren masennus on väistymässä, yksi koti ja yksi pysyvä paikka on ollut tälle nuorelle paras vaihtoehto, olisi ollut ihan sieltä erosta asti. Itse olen kuitenkin joutunut pakottamaan lapset isälleen, sopimusten puitteissa, olen monesti soitttanut apua, kun olisivat kieltäytyneet menemästä isälleen. Luurin toisessa päässä on sitten lapsille puhuttu järkeä, heidät on pakotettu menemään vasten tahtoaan isälleen vuosikausia vain sopimusten puitteissa piittaamatta siitä, että heitä on kohdeltu isän luona väärin, on käytetty henkistä väivaltaa ja manipulointia sekä selkeästi kiusattu kaikin eri tavoin isän tykönä.

Samaa kokevat edelleen jokainen lapsi ja nuori, lyttyynlyömistä, kiusantekoa ja henkistä väkivaltaa sekä manipulointia hyvin hienovaraisesti. Lapset on peloteltu jotenkin olemaan hiljaa, kuten isompienkin kohdalla aikanaan, en voinut kuin aavistaa, puhua he eivät uskaltaneet edes minulle. Nuorimpien kohdalla olen saanut kuulla toinen toistaan järkyttävimpiä juttuja isänsä edesottamuksista, se on normaalia näiden lasten elämää. He ihmettelevät miksi isä on sellainen ja tekee sitä ja tätä ja osa on halunnut jo pitkään olla menemättä isälleen. Heidätkin joudun viikko toisensa jälkeen pakottamaan isälleen tehtyjen sopimuksien puitteissa.

Aikanaan minun piti pitää huolta siitä, että lapset oppivat tuntemaan isänsä, saavat elää arkea myös hänen kanssaan ja nyt tiedän sen olleen suurin virhe. Olen itse altistanut lapset ikäviin kokemuksiin ja edelleen osa lapsista kieltäytyy menemästä isälleen. Joku on yrittänyt käydä olemassa isän luona, ikäänkuin hyväksyntää hakien isältään ja saaden pettymyksen kokemuksistaan. Toive hyvästä ja vastuuntuntoisesta isästä elää lapsissa tiukasti ja olen itse samaa toivetta pönkittänyt tukiessani lasten suhdetta isäänsä.

On vain hyväksyttävä, ettei isä ole samanlainen normaali isä, kuin voisi olettaa. Lapsilla on silti edelleen oikeus välittää isästään ja kantaa toivetta normaalista isästä ja elää sen toiveen kanssa, pettyen kuitenkin aina isäviikoilla. Joskus se itsen kiusaaminen sitten loppuu, kuten olen jo monesti nähnyt lasten kasvaessa. Isän manipulointi jää yritykseksi, lapset ovat itse kokeneet elämällä sen, missä ja milloin heillä on parempi olla ja helpompi hengittää ja elää jokseenkin normaalisti pelkäämättä.

Lasten isän yritykset sabotoida minun ja lasten suhteita eivät ole kantaneet, tähänkin on auttanut lasten omat kokemukset ja oma tieto siitä, mikä on totta ja mikä ei ole minun luona. Isän luulot on saaneet jäädä isän omiksi luuloiksi ja lasten hämmentäminen ei ole onnistunut isän taholta.

Alan itse vain olla väsynyt jatkuvaan eron jälkeiseen tilanteeseen, jossa en ole itse päässyt elämään elämää. Olen joutunut olemaan vuosikausia varpaillani, joutunut miettimään jokaisen sanani ja elämäni niin, ettei mikään mikä menee lasten suusta isälle, aiheuttaisi isälle vihaa tai muutakaan. Lapsilla on ollut lupa puhua meidän elämästä isän luona, on sitten eri asia, miten isä on lapsille suhtaunut kuulemiinsa asioihin, yleensä mitätöiden ja arvostellen ja edelleen luulotellen ja haukkuen minut ja elämäni ala-arvoiseksi.

Lapsilla on myös ollut minun lupa heille puhua isänsä kanssa eletystä viikosta. Olen ollut iloinen lasten kanssa jokaisesta jutusta, jonka ovat itse kokeneet hyväksi isänsä kanssa, olen myös selitellyt lapsille isänsä ikävää käytöstä ja yrittänyt saada lapsia sietämään ja kestämään oloaan isän luona. Siinä olen kuulemma tehnyt väärin, olen omalta osaltani ollut hyväksyttämässä lapsille epänormaaleita malleja ihmisyydestä, kohtelusta pitäytymällä pitämään kiinni sopimuksista.

Oikeastaan ei ole ollut vaihtoehtoja. Lapsilta kysyttäessä heillä on kaikki hyvin ja normaalisti. Niin, heidän normaali on se epänormaali, jota eivät osaa kyseenalaistaa. Isän kodissa kaikki on normaalia, ja tämän vuoksi olen alakanut kyseenalaistamaan omia juttujani myös.

Olen nyt ymmärtänyt tähän mennessä, että manipulointi onkin normaalia. On normaalia valehdella ja värittää totuutta aina kuulijan mukaan, tai semmoiksi, että toiset saadaan näyttämään pahoilta ja huonoilta. Ja samalla nostetaan itse itsensä jalustalle, mitä korkeammalle, sen parempi.

On normaalia kiristää lapsia, on normaalia lahjoa lapset. On normaalia olla uhkaava ja pelottava tarvittaessa saada toimimaan aikuisen haluamalla tavalla. On normaalia viedä lapsilta itsetunto, on normaalia polkea ihmiset jalkoihinsa ja saada heidät vielä pyytämään anteeksi sitä, että ovat niin huonoja toisen kuninkuuden edessä.

On normaalia luvata vaikka kuu taivaalta, pitämättä lupausta kuitenkaan. On normaalia jättää lapset heitteille, kun syynä on aikuisen omat henkilökohtaiset asiat, kuten vuorotyö ja lääkkeiden väärinkäyttö. On normaalia jättää lasten perustarpeet tyydyttämättä, on normaalia jättää esim. ilman ruokaa iltavuoron ajaksi ja käskeä syömään hampurilainen ja tai perusläpyskämikropitsa ym. ikävää ja epäterveellistä. On normaalia pyrkiä hankaloittamaan lasten elämää pimittämällä tietoa toiselta vanhemmalta, on normaalia vastuuttaa toinen vanhempi toisen tietämättä erilaisista käytännön asioista ja sitten syyllistää toinen huonoksi, vaikkei tiedä. On myös normaalia kieltäytyä lasten perustarpeista ja vaatia niiden toteutumista toisen vanhempansa luona.

On normaalia mitätöidä lapsen saavutuksia, sopimuksia, haukkua lasten kavereita, arvostella lasta itseään lapsen omissa henkilökohtaisissa ominaisuuksissa, on normaalia olla vastuuton aikuinen, joka opettelee vanhemmuutta ollen itsekin kaksi vuotiaan tasolla.

Lapsi hoitaa lasta. Se on normaalia. On normaalia esittää teatteria ja puhua kauniita, tekojen ollessa ristiriidassa puheiden kanssa. On normaalia arvostella lapsille heidän toista vanhempaansa ja haukkua myös suku siinä samalla. On normaalia aiheuttaa sisarusten väliin kinaa ja epäsopua ja kateutta suosimalla yhtä ja kiusaamalla muita.

Olen ymmärtänyt nyt, että kaikki se, minkä olen oppinut epänormaaliksi, onkin normaalia. Suoranainen pahuus ja kusipäisyys onkin normaalia ja hyväksyttää ja olen alkanut miettiä myös, miksi en sitten itse alkaisi opettelemaan toimimaan samoin?

Jäisi lapsilta monta ristiriitaa pois elämästään, kun molemmat vanhemmat toimisivat samoin?