On hieman tyhjä olo nyt, kun lasten puheet ovat osoittautuneetkin valheellisiksi. Perhetyö on tavannut muutamia kertoja kertoja lapsia, ja isää isän luona on siis kaikki kunnossa ja onhan se uskottava, kun ammattilaiset niin sanoo ja vakuuttaa.

Minun pitää nyt oppia suhtautumaan toisin lasten puheisiin ja pyydettävä heitä kertomaan tarinoitaan jollekulle muulle. Tai kiellettevä se kokonaan. En todellakaan halua jatkaa omaa elämääni samoin, olla huolissaan lapsista, jos heillä ei ole todellista huolta elämässään.

Mietin, mitä lapset ovat saaneet itselleen tarinoinnillaan ? Onko se ollut heille ainoa keino kenties saada minut kuuntelemaan heitä? Onko se heille kenties ainoa keino saada minuun yhteys?

Enkö muka huomaa lapsiani, ellei heillä ole jonkinlaista tarinaa kerrottavana minulle? Onko tarinointi lapsille ainoa keino kommunikoida kanssani?

siitäkö nyt on kyse?

Tosin edellisiä en voi allekirjoittaa, koska huomaan lapseni jokatapauksessa. Pyrin juttelemaan heidän kanssaan kaikesta muusta kuin isänsä kanssa vietetystä ajasta, koska isänsä on kieltänyt minua urkkimasta lasten välityksellä hänen elämäänsä, silti näköjään lapsilla on tarpeensa kertoa väritettyjä tarinoitaan. Joskus, jos lapset ovat kertoneet hyviä asioita isästään, olen iloinnut heidän kanssaan asiasta, kuten kuuluukin.

Olen ollut kiinnostunut mielestäni normaalisti lasten elämästä, harrastuksista, koulunkäynnistä, arjen asioista. Ja mietinkin, olenko jotenkin tehnyt väärin, kun lasten on pitänyt opetella keksimään tarinoitaan?

Olenko jotenkin ollut etäinen normaalisti ja sitten läheinen kun ovat tarinoineet? En voi sitäkään nyt tunnistaa, en ollenkaan. Päinvastoin, olen useimmiten jo kyseenalaistanut lapsen tarinaa, riippuen kuinka hullua tarinaa sieltä on tullut.

Huomaan lapseni, yhdessä ja erikseen. Kysyn mitä kuuluu, ja kuuntelen. Jotain olen kuitenkin varmasti tehnyt väärin, koska ei lapset huvikseen pelkästään ala keksimään tarinoita. Haluan todellakin selvittää tämän valehtelun syyn, koska se ei ole normaalia.

Minulla on siis oikea ongelma lasteni lasteni kanssa, paitsi tietysti mikäli olen väärässä ja valehtelu onkin luuloistani poiketen sitten normaalia. Minussa on oltava vikaa, koska en pysty tunnistamaan valhetta todesta, ja totta valheesta toisten puheesta. Siihen tarvitsen apua sitten, samoin kuin sen seilvittämiseen, mikä mättää minun suhteissa lapsiin, kun heillä on valtava tarve valehdella minulle niin räikeästi.

Juuri nyt koen sen, ettei lapseni kunnioita minua ollenkaan. Jos lapsi kunnioittaa vanhempaansa, hän ei valehtele ja keksi tarinaa. Seuraavaksi sitten tietysti mietin, mitä ihmettä olen lapsilleni tehnyt, että olen menettänyt lasteni kunnioituksen itseäni kohtaan? Senkin haluan mielelläni selvittää jatkossa.

Miksi lapsi ei kerro totuutta? Olenko joskus kenties suuttunut totuudesta lapsille? Tosin, en ilmeisesti ole vielä koskaan kuullut totta lasteni suusta, jos ja kun joka asia pitää valehdella. Mikä on totta ja mikä ei lasteni suussa?

Mikä on totuudessa sitten pelottavaa lasten mielessä? Mikä lapsia estää kertomasta totta? Reagoinko jotenkin ikävästi lapsille silloin? Olenko reagoinut? Mielestäni en, mutta voihan olla etten itse nyt tunnista ollenkaan omaa käytöstäni, joka on saattanutkin olla ikävää lasten edessä. ? En tiedä ja toivon, että asiaan voisin jotenkin selvyyden.

Tunnistaako lapset itse valehtelevansa? Ja pelkäävätkö he sitten minua, jos saisin kuulla samantien. että oli keksittyä? Sekään ei tunnu järkevältä, koska olen puhunut lasten kanssa siitä, pienestä asti että on tärkeää puhua totta, koska valheella on yleensä ikäviä seurauksia. Hakeeko lapset nyt sitten ikäviä seurauksia?

Ovatko lapset kaikessa viisaudessaan odottaneet niitä seurauksia, ovatko he odottaneet milloin jäävät kiinni valheistaan ja näin ikään testanneet onko totta vaiko ei? Valhe tulee aina esiin, jossakin vaiheessa.

Onko käynytkin niin, että yksi valhe johtaa toiseen ja siitä kolmanteen ja siitä onkin tullut tapa, huono tapa?

Jokatapauksessa, tämä lasten valehtelu on saatava loppumaan. Ja itse tunnun olevan keinoton tässä kohdin.

Valehtelusta on muodostunut nyt yksi ongelma, johon haluan puuttua. Valehtelu ei ole oikein mielestäni ja en ole opettanut lapsia valehtelemaan, en ole kannustanut siihen.

Ellei lasketa mukaan sitä salailua ja kulissien ylläpitoa lasten isän hyväksi. Siihen olen itsekin syyllistynyt vuosikymmeniä. Ja onko nyt niin, että lapset eivät kykene erottamaan oikeaa väärästä? Miksi he sen osaisivat, koska itsellänikin on ollut se hukassa avioliiton aikoina. Se ymmärrys meni niihin vuosiin, kun ex sai mustan valkoiseksi ja oikean vääräksi myös minun mielessä, ja itse en ymmärtänyt pitkiin aikoihin tulleeni aivopestyksi. En ennenkuin muu ympäristö alkoi huomauttelemaan minulle ja aloin itsekin pohtimaan asioita.

Ja sitten eräänä päivänä törmäsin opittuani googlettamaan, ja ihmettelemään erikoisia piirteitä avioliitossa ja omaa selittämätöntä pahaa oloani erilaisiin diagnooseihin. En halunnut uskoa lukemaani, en halunnut ymmärtänyt lukemaani muuten kuin että kokemukseni oli joku kirjoittanut nettiin, jopa täysin samoilla sanoilla jne. Maailmani tuntui silloin romahtavan ja unohdin kaiken ja yritin edelleen olla mieliksi exälle, yritin tehdä kaikkeni, jotta hän pysyy tyytyväisenä kanssani. Uhriuduin ja uhrauduin ja kun viimein käsitin kirkon pariterapian myötä, että ero olisi ainoa vaihtoehto, oli jo liian myöhäistä.

Onko lapsille muodostunut jokin vastaava ongelma? he tuntevat, heillä on tunteet ainakin minun nähdäkseni. Mihin lapsen valehtelu perustuu sitten? Miksi lapsi valehtelee?

Näihin kysymyksiin haluan selvyyden, koska edelleen valheet on väärin. Paitsi jos olenkin väärässä, sittenhän valehtelussa ei ole ongelmaa, vaan ongelma on todellakin jälleen minun päässäni, kun en ymmärrä että että valehtelu onkin normaalia?