Onpahan ollut päivä, oikeastaan muutama. Paljon hyvää ympärillä, ja sen enempiä erittelemättä. Joillekin saattaisi iskeä se ikävä kateus, joka sitten voisi tuhota pahimmillaan tuon kaiken hyvän, joten jätän tämän vain tähän ja totean, että saan olla positiivisella päällä vaihteeksi.

Toki sitten niitä suoria ongelmiakin, mutta ne tuntuvat juuri nyt pieniltä ja kaukaisilta asioilta, vaikka niiden ratkaisuun onkin matkaa. Kuten se, miten yhden lapsen kohdalla painon nousu konkretisoitui muutoinkin kuin pieniksi jääneillä vaatteilla jälleen. Muutaman kuukauden aikana oli tullut painoa lisää 5kg eli jotain on tehtävä ja enää ei riitä minun viikkojen toimet, ei ollenkaan. Ongelma hipoo jo suuren luokan terveysriskiä, koska normaalisti lapsen paino nousee kasvun myötä hyvin vähän, pari kiloa korkeintaan vuodessa. Ei siis viittä kiloa parissa kuukaudessa. En vain voi mitenkään vaikuttaa lapsen syömisiin ja herkkujen vetämiseen isän luona. Ja lapsi ei voi itse vaikuttaa siihen, mitä aikuiset kaupasta tuo. Tai kannustaako aikuiset liikkumaan ja pitäytymään pois naposteluista. Sama lapsi myös on alkanut viihtyä yhä enemmän tietokoneen äärellä kuin edes kavereidensa kanssa. Ja sitten vielä pisteeksi päälle kroppa ei kestä enää ylipainoa, ja seurauksena toistuvia kipuja jaloissa, selässä jne. Ja haluttomuus liikkumiseen lihomisen myötä alkaa pikkuhiljaa.

Tuon asian olen tuonut esiin, kuten toin paljon muitakin näitä kahden kodin erilaisuuksia, joissa toisessa kodissa isän luona tuhotaan kaikki se tehty työ minun viikoilla lasten kanssa.

On hyvä, että saan nämäkin lasten huolet nyt jättää turvallisesti toisaalle ja tiedän, että niihin pyritään saamaan muutos sinne isän kotiin myös.

Käsittämätöntä, miten tiiviiksi tämä elämänlankojen solmu onkin tiukentunut ja kun yksi löysääntyy ja avautuu niin koko mytty alkaa siitä sitten pikkuhiljaa selvitä.

Tuossa mytyssä oli niin tiukkaan solmuilla koko minun elämäni odottamassa roskista. Ja jo nyt huomaan monta positiivista muutosta. Kuten se, miten olen eron jälkeen vuosikausia käyttänyt rutosti energiaa jo ihan exän ja lasten asioiden pohtimiseen, voimatta kuitenkaan vaikuttaa lasten elämään sen kummemmin. Ei mikään ihme, että on vähän väsyttänyt, jatkuva huoli lasten asioista, jatkuva kissanhännänveto exän kanssa ja kiusanteon sietäminen lasten kautta on vieneet koko elämäni, niin etten ole enää viimein kyennyt edes työelämään. Siihen nyt tosin on muitakin syitä, ihan itsestäni johtuvia koko elämän mittaisia traumoja, joiden vaikutuksesta minulla ei ole ollut hajuakaan, saati edes lupaa tunnustaa niiden olemassaoloa. Nyt kaikkeen tuohonkin on lupa, nekin saavat tulla näkyviin itselleni.

Mikä on muuttunut nyt sitten muu kuin tuo oman huolen jakaminen toisaalle, niille ihmisille joiden tehtävä on varmistaa lasten hyvinvointia, vaikkakin ex nyt tällä hetkellä esittää ja oikeasti yrittää kaikkensa näyttääkseen vieraille ihmisille, miten erinomainen ja hyvä isä onkaan. Lapset siitä hyötyvät eniten, he todellakin kaipaavat semmoista isää, joka on edes jotenkin päin melkein normaali, ja yrittää.

Olen itse ollut työkokeilua vastaan monista syistä, uskoisin että nyt löytyi semmoinen paikka itselleni, jossa saan rauhassa jatkaa omaa pikkuhiljaista toipumistani koko elämästä sekä toimia niin, ettei lasten elämä minun luonani hankaloidu sen vuoksi, että olen töissä. Kuten on niinkin käynyt aiemmin.

Eli oma paluuni työelämään voi alkaa, nyt jaksan jopa jo miettiä tuotakin asiaa ja ajtus itseasiassa houkuttelee enemmän kuin pelkkä kotona oleminen. Ja työnkuvakin kuulosti oikein hyvältä itselleni, sitä mitä olin joskus pohtinutkin. Nyt kun lasten huolet ja elämä kahden kodin ristiriidoissa on saanut tukea, voin itse keskittyä myös enemmän omiin asioihin ja olen voinut ihan eri tavoin myös keskittyä omaan hyvinvointiin, lepoon ja lupaan toipumiseen. Ja nyt en ole yksin lasten asioiden kanssa, se on niin suuri helpotus, suuri taakka on poissa harteiltani.

Voisiko vihdoinkin elämä näyttää sen hyvän ja positiivisen puolensa? Mitä se sitten ikinä onkaan. Lupa olla ja elää sekä nauttia elämästä? Niin, käsittämätön ajatus. Kuten sekin, että pääsen aloittamaan syksyllä terapian, se on raskas prosessi, mutta varmasti hyvin kannattava omaa elämää ajatellen.

Huomaan, miten lasten taakkojen kantaminen on vienyt itsestäni ihan suunnottamasti energiaa, ja kaikkeen vaan tottuu asia kerrallaan. Ihminen sopeutuu. Viime keväinen romahdukseni tuli siis syystä, kuin merkkinä, ettei enää voi jatkaa samoin ja kiitokset jokaiselle, joka on kannustanut minua eteenpäin ja olemaan niin rohkea, että uskalsin vihdoinkin opetella puhumaan ensinnäkin totta ja lopettamaan sen exän toimien ja tekemisten salailun ja hiljaisen hyväksymisen ja alistumisen kaikkeen ja sitten siihen, että uskalsin pyytää apua vaikeisiin tilanteisiin.

Kiitollisuus, tulevaisuudenusko, ilo, helpotus