Joskus tuntuu kuin olisin umpikujassa elämässäni monilla osa-alueilla. Koen, etten edes voi vaikuttaa asioihin millään lailla itse ja se turhauttaa myös.

Ihmisellä pitäisi olla kokemus oman elämän herrana olemisesta. Mietin, olenko itse kokenut koskaan niin? Joskus, hetkittäin joo. Useimmiten kuitenkin olen ollut siinä tilanteessa, että kaikki muu määrittelee oman elämäni, kuten lasten elämä, ex, vallitsevat olosuhteet, joihin en kykene vaikuttamaan, vaikka haluaisin.

Olen käynyt umpikujaani selvittelemässä ja jo nyt huomaan, miten en ole osannut ottaa huomioon itseäni, en sitä mitä minä haluan tai tarvitsen. Olen aina laittanut lapseni ja muut ihmiset etusijalle, itseni kustannuksella. ja kuvitellut niin toimien, että se muiden paras on muiden paras. Ihan kuin en olisi itse ollut koskaan olemassa, kuin muita varten, muiden palvelua varten.

Näihin kaikkiin on onneksi tulossa muutoksia. Opettelen ottamaan itseni huomioon aiempaa paremmin, opettelen pitämään huolta myös omista tarpeistani ja opettelen pitämään kiinni myös omista haluistani ja toiveistani ja en luovu aina niistä ensimmäisenä, kun jokin este tulee ylitettäväksi.

Olen ollut olemassa muille, nyt on aika olla opetella olemaan myös itselleni. On itseasiassa melkein vapauttavaa, että saan ihan luvan kanssa keskittyä toipumiseen, elämästä toipumiseen ja eheytymiseen, jahka se joskus sitten alkaa.

Olen elänyt jonkinlaisessa välitilassa eron jälkeen, pääsemättä eteenpäin elämässäni. Olen keskittyneesti hoitanut lapset ja heidän asiansa ja ei ole ollut enää energiaa itselleni, ei edes niinä viikkoina, kun lapset on olleet isän hoivissa. Huoli on ollut suurempi lapsista silloinkin, ja minulla ei ole ollut tilaa huolehtia omasta toipumisesta. Nyt siihen on eri tavoin tilaa, ja voin turvallisesti edetä askel kerrallaan ja vaikka esimerkiksi lapset kovin olisivatkin minua kohtaan muutosvastaisia, kuten ennenkin, he saavat sitä olla ja heillä on iso tuki takanaan siinäkin. En jää yksin siis kiukkuisten ja muutoksia vastustavien lasteni kanssa, vaan koko perheenä voimme löytää yhteisen kielen tuossakin asiassa.

Itselläni on lasten elämän suhteen ja kahden kodin säilymisen suhteen korkeat odotukset, sikäli mikäli vain isä jaksaisi opetella olemaan isä ja vastuullinen aikuinen sekä tekemään yhteistyötä kiusaamisen sijaan kanssani lasten asioissa.

En tosin olisi ollenkaan pahoillani siitäkään, mikäli kaikki lapset joskus asuisivatkin kanssani jokapäivä, ilman jatkuvaa kodinvaihtoa. Oikeastaan olen jo nähnyt käytännössä senkin, miten lapset kukoistavat ja saavat normaalit eväät elämälleen kanssani.

Näillä näkymin tuo edellinen ei ole mahdollista, isä sentään nyt yrittää esittää sitä hyväisäroolia ja se on lasten kannalta hyvä. Harmi vain, että esitys loppuu juuri paikkaan, kun kukaan ei ole perään katsomassa touhuja, vaan sitten alkaa se mielivaltianen käytös myös lapsia kohtaan. Sekin on jo niin nähty moneen kertaan.

Silti, juuri nyt jaksan uskoa hieman paremmin siihen, että ehkä tulevaisuudella on myös minulle jotakin annettavaa? Siis äitiyden lisäksi.

Parisuhteelle voi olla vielä tehtävissä jotakin ? Löydän vielä työn, joka vastaa minun kykyjäni ja jaksamistani tällä hetkellä, ehkä tulee uusia tuttavuuksia, ystäviäkin?

Tuleva terapia mietityttää, tarpeen se on ja juuri nyt olen myös siihen itse valmis. Se ei ole ollut mitenkään itsestäänselvyys minulle, olen tiennyt sen tarpeellisuudesta, elämäntilanne ei ole tätä hetkeä antanut siihenkään mahdollisuutta ja nyt siihenkin on tilaa, vihdoinkin.

Tämä päivä on mennyt aamusta asti juosten paikasta toiseen, huominenkin on samansuuntainen. Oikeastaan on kuitenkin mukavaakin vaihtelua olla poissa kodista, jossa vietän niin paljon aikaa itsekseni.