Minulla on nyt aikaa parannella itseäni, vaikka ajoittain takapakkia tuleekin. Kuten tuntuu, että nyt on niin käymässä, kohta lennän persiilleni, että heilahtaa.

Tai sitten ei. Vaihtoehtoja on kaksi. Ellei kolme. Kolmas vaihtoehto on se epätodennäköisin, eli pysyn tasapainossa itseni kanssa ja mitään ei tapahdu minussa.

Keväisin meillä lapset saavat näköjään ne taudit, mitkä olisi voinut myös aiemminkin sairastaa, ulkona olisi herkulliset ilmat ja nyt osa on kipeänä. No, lepoa ja mietintää, onko kyseessä allergia vai jokin flunssa? Kun lapset ovat kipeinä, huilaan itsekin eri tavalla, annan aikaa kipeälle ja lötkötämme sohvalla. Keitän teetä ja olemme vaan. Nyt se on mahdollista tuokin, vielä. Niinkauan kun en ole työelämässä, minulla on myös aikaa lapsille aivan eri tavoin, kuin jos olisin työelämässä mukana.

Olen oppinut nauttimaan siitä, ettei ole kiire, ei tarvitse hötkyillä paikasta toiseen ja kuormittaa itseään kaikenmaailman menoilla ja työvuoroilla. Sen aika ei ole todellakaan nyt. Saan parannella sisäisiä haavojani, eheytyä hyvin vähän kerrallaan. Olen kiitollinen tästä hetkestä. Voisin jopa sanoa onnellinen, ellei se olisi liian voimakas sana. Paitsi, ettei minua kukaan estä olemasta onnellinen, ei enää.

Kuulin, kuinka exä oli jälleen tarinoinut omiaan lapsen pyöräasiassa, laittanut lapsen hoitamaan omaa tahtoaan minun suhteen. Se väärin, hyvin väärin. Ja sitten vielä kehtaa valehdella asioiden kulusta härskisti.

No, tämäkin jälleen yksi esimerkki lasten isän harjoittamasta kiusasta lastensa välityksellä. Nyt jos olisin suostunut exän lapselle tekemään vaatimukseen, hienosteltuna ehdotukseen, olisin haksahtanut ja mennyt lankaan. Seurauksena tuosta olisi ollut exän syytös minua kohtaan, että myyn exän omaisuutta ilman, että olisimme sopineet exän kanssa asiasta ja syytös olisi ollut myös niin, että olen rahanahne ja kykenen myymään jopa lasten omaisuuden. Nyt en tähän ansaan langennut ja olen iloinen siitä. Hurjan iloinen.

Voisin jopa sanoa, ähäkutti, hähähhäää. Siitäs sait.

Yksi lapsista on ollut pitkään kovin vihainen, joka asia tuntuu ärsyttävän ja kiusaantuu asioista, joista ei ole ennen välittänyt. Huoli on tämän lapsen asioissa ollut suuri sen jälkeen, kun lasten isä on siirtynyt pitämään juuri tätä kyseistä lasta omana syntipukkina, kiusanteon kohteena ja sylkykuppina, ihan kuten vanhemmatkin lapset aikanaan, omilla vuoroillaan.

Kun muutin pois. erosin lasten kokema isän kiusanteko heitä kohtaan oli jotakin ihan kamalaa nyt jälkeenpäin saatuani asiasta tietoa lapsilta itseltään. Silloin he eivät kertoneet minulle isänsä kohtelusta, en osannut kuin aavistella heidän käytöksen perusteella, ettei siellä isän luona ollut aina kaikki kunnossa. Paha olo purjautui silloinkin minuun, minun viikoilla ja koko porukan elämä oli kovin raskasta jatkuvien välienselvittelujen ja riitojen ja syyllistämisten muodossa.

Vanhin sitten muuttikin pois kotoa heti kun se vain oli mahdollista ja se oli hänelle erittäin hyvä ratkaisu. Ei tarvinnut enää kokea raskasta muuttoa kodista toiseen joka viikko, ja sopeutua joka viikko uudelleen kahteen niin erilaiseen kotiin, kaksiin tapoihin toimia ja isän kodissa kätettiin henkistä väkivaltaa, manipuloitiin ja lytättiin lyttyyn jo muutoinkin huonoa itsetuntoa ja omaa elämää. Vanhin sai vihdoinkin yhden kodin, oman rauhan, missä ei tarvinnut enää kuunnella jatkuvia ongelmia, ei tarvinnut riidellä sisarusten kanssa jne.

Vanhimman muutettua omilleen, seuraavaksi vanhin joutui isänsä hampaisiin ja huonon kohtelun ja alistamisen ja kaiken ikävän syyksi ja seuraukseksi ja vastuunkantajaksi isän toimesta. Siitä seurasi tälle lapselle murrosiän lisäksi kaikkea kamalaa hänen muutoinkin kamalaan oloonsa. Kasvaessaan tämä lapsi koki itse, missä on tuki ja turva ja apu ja se ei todellakaan ollut isän luona, joka kohteli tätäkin lasta kuin saastaa ja niinpä tämä lapsi päätti eräänä kesäaamuna sitten olla menemättä enää isälleen. Ikää tällä lapsella oli jo tarpeeksi ja asiantuntijan mielestä en saanut enää pakottaa häntä menemään isälleen, jos ei halunnut. Siihen asti olin jopa lahjonut lapsen menemään isälleen, jottei minulle tule ongelmia isän taholta ja hän olisi hyvi voinut alkaa estämään minun ja pienenpien lasten tapaamisia. Sitä pelkäsin eron jälkeen suuresti, ja itse pidin kiinni kaikista sovituista asioista kirjaimellisesti. Jousto ei isän puolelta koskaan ole edes toiminut. Tämän lapsen toipuminen alkoi kuukauden sängyssä makaamisen jälkeen, hitaasti ja epävarmasti ja tänään olen hyvin iloinen hänen puolestaan ja hänen orastavasta normaalista ja tasaisesta elämästään. Vielä oikeastaan vuosi sitten oli paljon ylimääräisiä huolenaiheita, epävarmuutta monista asioista ja toipuminen oli vasta alussaan. Vaikeat kokemukset tämän lapsen kohdalla ovat olleet isänsä taholta nöyryyttäviä ja veivät tulevaisuuden uskon kokonaan. Nyt tämä lapsi, jo melkein aikuinen siis, on omalla kokemuksellaan kokenut, kuka ja ketkä hänestä välittävät ja pitävät huolen hänestä niin hyvinä kuin huonoina aikoina, kuka ja ketkä ovat kulkeneet rinnalla ja pitäneet pystyssä, kun omat voimat hävisivät.

Ja sitten kun toisen vanhimman lapsen elämä vakiintui, hän siirtyi pääosin asumaan kanssani ja hänen elämässään asioiden alkaessa sujua, kuten normaalisti isä siirtyikin sitten seuraavan lapsen kimppuun. Ja nyt tuo kolmas kärsijä kärsii isänsä kohtelusta ja on oireillut aivan samoin kuin vanhemmat lapset aikanaan, jolloin en siis tiennyt varmuudella isän käytöksestä. Nuoremmat lapset ovat onneksi nyt niin isoja, ovat tietoisia myös siitä, kuka heistä huolehtii, kuka rakastaa heitä ja välittää heistä, joten itselläni ei ole niin suurta pelkoa enää lasten menettämisestä tai siitä, että isä voisi jollain lailla manipuloida lapset minua vastaan. Kuten oli eron jälkeen, kun isä kertoili lapsille omia tarinoitaan minusta ja valehteli lapsille, etten välitä ja että hylkäsin heidät jne.

Nyt en enää halua käydä samaa polkua nuorimpien lasten kanssa, kuin mitä vanhimmat lapset kävivät. Iso ero on myös siinä, että nuoremmat ovat näihin päiviin saakka puhuneet minulle kokemuksistaan ja olen jokseenkin perillä, siitä miten isä isyytensä hoitaa, arvosanoissa ei ole kehumista. Toivon, että myös muut pääsevät jyvälle siitä, miten isä vanhemmuutensa hoitaa, jää kiinni niistä asioista, oista minua syyttää ja on jo syyllistänytkin minut ja sitten itse kuitenkin tekee niitä asioita. Toivon, että joku huomaa nämä omituisuudet, joista osan minäkin tänä päivänä hyväksyn ymmärtämättä, ettei ole kovin tavallista tai normaalia isän käytöstä.

Olen kiitollinen siitä, lapsia kuunnellaan nyt. Heidän elämänsä saa mahdollisuuden, mikäli vain on riittävän herkkäaistisia ihmisiä ympärillä. Nämä lapset ovat kasvaneet siihen, että pitää salailla toisen vanhempansa käytöstä, ongelmia suoranaisesti. He ovat oppineet, ettei isän asioista, käytöksestä ja puheista kerrota kenellekään, ne on likaisia perhesalaisuuksia, joita lapset kantavat sisällään. Lapset osaavat taitavasti sulkea suunsa ja siirtää puheet toisaalle ja kiinnittää huomionkin muualle kun joku onnistuu osumaan arkaan aiheeseen. Mikä lapsia estää puhumasta? Isänsä pelko, samon kuin usko siihen, ettei isä ole sellainen kuin on, että aina on olemassa se jokin syy, sille miksi isä käyttäytyy juuri silloin lapsia kohtaan huonosti ja milloin jättää tarpeet huomioimatta ja milloin isä haukkuu ja arvostelee lapsen tai muut asiat lapsen elämässä. Isällä on ns.lupa olla vastuuton aikuinen suhteessa lapsiinsa. Hänen ei tarvitse välittää, miten kohtelee lapsiaan tai jättää huolehtimatta heistä. Isä ei ymmärrä, miten hänen käytös vaikuttaa lapsiin hyvin negatiivisesti, koska hänellä on ihan omat oikeutensa ja lakinsa, joiden mukaan pitää mennä.